Normal, super vai super plus? Ei mitään hajua! Nolottaa. Seison tamponihyllyllä poikaystäväni kanssa ja tunnen oloni typeräksi. Minä en tosissani tiedä, minkä tuotteen poimisin mukaani.

Hetki supermarketissa olisi ihan tavallinen, jos olisin teini. Mutta nyt ei eletä 1990-lukua. Kokemus on viime kuulta. Kummallista, mutta totta: olen nelikymppinen ja totuttelen elämään kuukautisten kanssa. Miksi vasta nyt?

Aloitin e-pillerit lukiolaisena. Supisimme ystävien kesken ensimmäisistä seksikokemuksistamme ja kokeneimmat tiesivät, että nyt kuului hakea ”se” resepti. Laskeuduin portaat koulun kellariin, vastasin kuuliaisesti terveydenhoitajalle, että tiesin, mitä seksitaudit olivat, ja poistuin viittä minuuttia myöhemmin takaisin ruotsin tunnille resepti repussa. E-pillerit veivät pian mukanaan raskauden pelon, mutta myös kuukautiset. Ne muuttuivat kellontarkoiksi, napakan mittaisiksi ja ihanan niukiksi. Söin pillereitä vuositolkulla.

Seuraavaksi hankin hormonikierukan. Se pani vielä pillereitä paremmaksi: kuukautiset katosivat kokonaan, ellei rusehtavaa raitaa vessapaperissa kerran kuussa lasketa. En tiennyt enää, minkä mittainen kiertoni oli, jos sitä oli ollenkaan. Rusehtava tippa ei vaatinut siteitä tai tamponeita. Unohdin koko kuukautisten olemassaolon.

Nyt yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin kaikki on toisin. Poikaystäväni käy vasektomiassa, sillä neljän lapsen uusperheemme on enemmän kuin valmis. Samalla olen ensimmäistä kertaa elämässäni ihmeellisessä tilanteessa: minun ei tarvitse ajatella ehkäisyä enää koskaan.

Varaan ajan gynekologille, joka onkii kierukan sisältäni ja ilmoittaa, että kuukautiset palannevat parin kuukauden sisällä. Suhtaudun tietoon välinpitämättömästi: olenhan jo tämän ikäinen, tuskin munasarjani jaksavat enää riehua.

Mitä vielä! Ensimmäiset luomukuukautiseni ovat järkytys. Edeltävinä päivinä hikoilen, tärisen ja huudan perheelleni, etten halua nähdä heistä ketään, koskaan. Tajuan hämilläni, että PMS ei olekaan äijien keksimä typerä vitsi.

Konehuoneessa räjähtelee: verta hulisee sisästäni kahdeksan päivää putkeen. Se vuotaa läpi tamponeista ja ohi siteistä. Pilaan lukemattomat alkkarit, uudet sortsini ja yhden kalliin design-tuolin työpaikalla. Oloni on epävarma ja hermostunut. Haisen suonsilmäkkeeltä, ihan vieraalta.

Naputan ystävilleni järkyttyneen viestin tuhannella huutomerkillä: ”Tällaistako kaikilla naisilla on aina ollut?!”

Sitten teini-ikäni myös tämä on muuttunut: nykyään kuukautisista saa, melkein kuuluu, olla avoin. Menkkavertaan voi kuvata rennosti Instaan ja sillä voi maalata kuusenkoristeita (tai jotain). You go, girl! Kuukautiset ovat ihanaa, voi­mauttavaa jumalatarenergiaa!

Jos veren määrä vaatii totuttelua, prosessi on vielä kesken. Haluan tehdä melkein mitä tahansa muuta kuin valjastaa kuukautiseni voimauttavaksi performanssiksi. Ehkä ehdin vielä, ennen kuin vaihdevuodet iskevät. Antakaa aikaa. Opettakaa ensin, mikä se sellainen kuukuppi on.

Kolumnisti tunnistaa vihdoin, milloin ovuloi.

Juttu on julkaistu Trendissä 7/2021.