Ystäväni syytti minua paskaksi ystäväksi – onko näin raadollisen rehellinen puhe ok?
Kun ystävä kertoi, että olen paska ystävä, jouduin ensin sokkiin. Onko tosiaan pakko hioa kasvatustaitojen, parisuhteen ja äitisuhteen lisäksi myös ystävyystaitoja, pohtii Laura Friman kolumnissaan.
”Tiedostan, että tällainen viesti on sun mielestä hirveä, mutta mulla on elämässä uusi kausi, johon kuuluu suora toiminta.”
Istuin puolison vieressä autossa, kun Instagramin yksityispostilaatikkoon kilahti yllättävä viesti ystävältäni. Hän päätti pamauttaa, kuinka tuntui siltä, että en enää halunnut olla hänen ystävänsä.
Vastailin viesteihin niukasti, en ehdotellut tapaamisia. Ystävästäni tuntui kuin hän joutuisi roikkumaan minussa. Litanian sanoma oli selvä: olin aika paska ystävä!
Reagoin, kun ihmisellä on tapana reagoida yllättävään, kriittiseen palautteeseen: ensin hätkähdin ja panikoiduin. Sitten mieleni nosti siilin piikkinsä pystyyn ja kimpaantui: ei pidä paikkansa! Silkkaa panettelua! Sokki kesti kuitenkin vain hetken.
”Miltä toi viesti susta tuntui?” puolisoni kysyi paria minuuttia myöhemmin.
Mietin hetken ja vastasin rehellisesti.
”Ymmärrän kyllä. Hyvä, että se kirjoitti tämän.”
”Ystävyyssuhteeni ovat aina perustuneet sanattomaan sopimukseen siitä, että vaikeista asioista ei puhuta ääneen – ikinä.”
Vielä pari vuotta sitten olisin vastannut toisin. Ystävyyssuhteeni ovat aina perustuneet sanattomaan sopimukseen siitä, että vaikeista asioista ei puhuta ääneen – ikinä. Tarkennan: puhumme tietenkin kauheista isäsuhteistamme ja oudoista möykyistä rinnoissamme, mutta itse ystävyyteemme liittyvät haasteet ohitetaan ja haudataan hiljaisuudessa.
Tavallaan strategia on toiminut: vaikenemisperiaatteen johdosta en ole koskaan riidellyt ystävieni kanssa. Minulla ei myöskään ole varsinaisesti kuin yksi entinen ystävä. Kuuntelen kummastuneena, kun radikaalin rehellisyyden nimeen vannova kaverini kertoo nostavansa kissaa alvariinsa pöydälle ystävän jos toisenkin kanssa. Hänen mukaansa ystävyyssuhteita pitää hoitaa, huoltaa ja haastaa!
Todellako? Eikö mikään tässä maailmassa voi sujua ihan omalla painollaan? Kehitän vanhemmuustaitojani, ramppaan tarpeen mukaan pariterapiassa ja analysoin puhki äitisuhdetta. Onko ystävyydestäkin pakko tehdä rasittava työmaa?
Pakko myöntää: oletukseni on hullunkurinen. Ystävyydet ovat usein elämän pisimpiä ja läheisimpiä ihmissuhteita. Miten ihmeessä ne maagisesti säästyisivät inhimillisiltä säröiltä ja pulmilta? Ja miksi vaikeneminen niissä olisi hyvä ratkaisu? Ei kukaan oleta, että se toimisi vanhemmuudessa tai parisuhteessakaan.
”Ehkä rehellisyys voi olla vielä kauniimpaa kuin hienotunteisuus?”
Siksi vastasin ystävälleni saman tien. Myönsin, että hänen harmissaan oli perää. Kaikki hänen teoriansa eivät tosin suinkaan pitäneet paikkansa: en minä ajatellut, että ”aika oli ajanut ystävyytemme ohi”!
En minä pitänyt ystävääni rasittavana riippakivenä! Minulla oli vain liian vähän voimavaroja ystävyyssuhteiden hoitamiseen ja huono tapa priorisoida logistisesti helpoimmat kaverit. Olimme ystävämme kanssa läheisiä, kun asuimme samassa kaupungissa, mutta nyt näkemisen eteen piti nähdä vaivaa. Olin siinä huono, mutta laiskassa sielussani rakastin kyllä ystävääni ihan entiseen malliin. En vain muistanut kertoa sitä koskaan hänelle.
Vaikean viestinvaihdon jälkeen kutsuin ystäväni viettämään mökkiviikonloppua kanssani – kyllä vain, vähän kuin lepytelläkseni ja todistellakseni kiintymystäni. Linnoittauduimme samalle sohvalla pälisemään päällekkäin pariksi päiväksi putkeen. Läheisyys löytyi yhtä nopeasti kuin se oli kadonnut.
En ole vielä ihan varma, mutta tunnustelen radikaaleja ajatuksia. Ehkä rehellisyys voi olla vielä kauniimpaa kuin hienotunteisuus? Ja saisiko ystäviltäkin toivoa jotakin?
