Minua syytetään usein pick me -tytöksi, eikä siinä ole järkeä – naisten käytös ei teatteria miehiä varten
Kun kaikki feminiininormista poikkeava määritellään miesten miellyttämiseksi, on uusi vankila valmis, kirjoittaa Laura Friman kolumnissaan.
”Sä oot niin pick me!” Jos saisin euron joka kerta, kun minua parjataan pick me -tytöksi, kirjoittaisin tätä kolumnia lontoolaisesta loft-asunnosta, jossa kylpisin vuosikertasamppanjassa.
Viimeksi minua syytettiin pick me -asenteesta, kun kerroin katsovani mielelläni Valioliiga-futista. Sitä ennen olin pick me, kun joskus pamautin, että itse asiassa tykkään gynekologilla käymisestä enkä ole koskaan edes huomannut hormonikierukan sujautusta sisälleni. Ja niin edelleen.
Pick me on muutenkin päivän – tai vuoden – sanapari. Perässähiihtäjille tiedoksi, että se tarkoittaa naistyyppiä, joka tahtoo tehdä vaikutuksen vastakkaiseen sukupuoleen painamalla muita naisia alas ja julistamalla, ettei ole mikään typerä heitukka – eli kuten muut naiset.
Oma kokemukseni siitä, etten ole kuin muut tytöt, on ollut usein hyvin vilpitön.
Ihan kiva, että ilmiöstä puhutaan. On tietenkin totta, että meidät naiset on marinoitu vuosikymmenten varrella naisvihassa ja masinoitu kääntymään toisiamme vastaan.
Se on tehty naisellisiksi mielletyin asein: ei suoraan, räikeästi tai törkeästi, vaan vaivihkaa ja sievästi. Kuiskimalla pojille, kuinka ”en sitten ole sellainen perustyttö”. Olen ehdottomasti syyllistynyt tähän toksiseen miesten miellyttämiseen ja itseni korottamiseen epätoivoisena teininä ja vielä parikymppisenäkin.
Pick me -huumalle on vain tapahtunut sama kuin naisviha-kiimalle aikanaan. Termiä tykitetään menemään niin, että huteja piisaa. Lopputulos on lässähdys, josta eivät riemastu kuin miesasiamiehet: käsite kääntyy itseään vastaan.
Pahimmillaan pick me nimittäin määrittelee, mitä nainen saa olla. Kun kaikki feminiininormista poikkeava määritellään pick meksi, on uusi vankila valmis. Naisten käytös ei nimittäin aina ole teatteria miehiä varten.
Oma kokemukseni siitä, etten ole kuin muut tytöt, on ollut usein hyvin vilpitön. Olen usein samaistunut parisuhdekeskusteluissa ennemmin miehiin kuin naisiin ja viihtynyt maskuliinisessa maailmassa, jossa olen kokenut vähemmän sosiaalisia paineita, etikettejä ja kilpailua. Se ei ole ollut erityisen mukava kokemus, vaan ennemmin yksinäistä: pienikin tunne siitä, että ei tosiaan ole kuin muut tytöt, on surullinen.
Olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi, pahimmillaan suoranaiseksi friikiksi.
Naisvihaa skannaava katse on välillä kompuroiva. En silti ala kutsua sitä pilkallisesti girl logiciksi.
Siksi miellytän nykyään ennemmin naisia kuin miehiä. Pelkään välillä avata todellisia ajatuksiani, sillä haluan kuulua laumaan. Joudun valitsemaan rehellisyyden sijasta sisarellisen solidaarisuuden. Sietämätöntä!
Siksi olen allerginen pick me -diagnooseille. Millainen pick me -paholainen tarkalleen edes on? Entä jos joku ei olekaan pick me, vaan vaikkapa oikeasti reteä poikatyttö? (Ei nyt mennä siihen, onko poikatyttö korrekti määritelmä.)
Provider-puolisoa hakevien mukaan pick me -naiset taas ovat niitä, joille kelpaavat puoliksi maksetut treffit kämäsessä lähikahvilassa. Entä, jos ne naiset eivät olekaan pick me vaan uskovat oikeasti taloudelliseen ja emotionaaliseen tasa-arvoon (ja halpaan kahviin)?
Lakatkaa leimaamasta naisia ja antakaa naisten olla kaiken kirjavia omia itsejään! Sitä paitsi pick me -kriitikot ovat samoja tyyppejä, jotka huoletta hassuttelevat menemään some-termeillä girl dinner ja girl math. Ne tarkoittavat järjettömiä illallisia ja päin persettä meneviä laskutoimituksia. Siis huonompia versioita kaikesta.
Naisvihaa skannaava katse on välillä kompuroiva. En silti ala kutsua sitä pilkallisesti girl logiciksi. Se, jos jokin, olisi pick me -käytöstä.
