Aina kun puolisoni kysyy lomalla minulta yhden kysymyksen, tajuan, miksi lomailu ahdistaa minua
Usein vapaus maistuu parhaalta, kun sitä ei ole liikaa, kirjoittaa Laura Friman.
Hyviä lomia, ihmiset! Siis niille, joille lomat ovat hyvät. Minulle ne ovat sitä harvemmin.
Onneksi olen ympäröinyt itseni kaltaisillani hapannaamoilla. Siksi en yllättynyt vastauksesta, kun kyselin viestitse ystäväni kuulumisia Suomen suven kukkeimmalla viikolla.
”Oon hirveässä kesäahdistuksessa! En osaa lomailla.”
Vastasin puolessa minuutissa lakonisesti: ”Joo, tää on kyllä jatkuvaa kielekkeen reunalla keikkumista.”
Ystävä vastasi yhtä nopeasti: ”Haluan takaisin töihin.”
Tiesin tarkalleen, mitä hän tarkoitti.
Lillun eksistentiaalisessa tyhjyydessä, alan yliajatella mennyttä ja tulevaa, henkistä tilaa on liikaa.
Lomailu on taitolaji, jossa minä – ja moni muu – on surkea. Ei, en ole koukussa työntekoon enkä ole enää vuosiin yrittänyt ”saada maailmaa valmiiksi juhannukseksi” – pelkkä fraasikin oksettaa. Silti kontrasti arjen ja vapaan välillä on aina liian raju shokki.
Yhtäkkiä olen aivan hukassa. Tykkään kyllä lukea, lenkkeillä, sienestää ja hakea yrttilaatikostani kourallisen basilikaa, mutta näihin toimiin kuluu tarkalleen kaksi tai kolme tuntia. Mitä niillä lopuilla kahdellatoista on tarkoitus tehdä?
Oma tekniikkani loma-angstin ratkomiseen on alkaa keksiä vimmaisesti tekemistä. Varaan kesäteatteriliput, kutsun tuttavaperheen ja vielä toisenkin kylään, googlaan lähiseudun kesätorien koordinaatit ja kirjoitan menot ylös. Sitten katson listaa ja alan epäloogisesti marmattaa, kuinka täällä mökillä ei koskaan ehdi olla rauhassa.
Siinä vaiheessa puolisoni kysyy, onko meidän pakko tehdä koko ajan jotakin, johon kiekaisen, että tietenkin. Hän saattaa pahentaa tilannetta entisestään kysymyksellä, jota pelkään eniten: eikö voitaisi vain olla?
Nyt ollaan ongelman ytimessä.
Vain oleminen aiheuttaa minussa levottomuutta ja mielenterveyspulmia. Lillun eksistentiaalisessa tyhjyydessä, alan yliajatella mennyttä ja tulevaa, henkistä tilaa on liikaa.
Mahdollisuuksiakin on liikaa: kuuluisiko olla maalla vai kaupungissa? Festareilla vai retriitissä? Yksin, kaksin vai isolla porukalla? Kertokaa joku! Kello tikittää ja joulupukki lymyilee jo nurkan takana. Nauti, palaudu, nauti, äkkiä!
Usein vapaus maistuu parhaalta, kun sitä ei ole liikaa.
Pahinta on, että olo ja lomailu kyllä helpottuvat vähitellen. Valitettavasti se tapahtuu kellontarkasti loman viimeisellä viikolla. Tämän tiesi ystävänikin. Viestittelymme päättyi masentavasti, mutta realistisesti.
”Joo, eiköhän tässä heinäkuun loppuun mennessä oo jo kalibroitunut ja sitten pitääkin palata arkeen ja se on kamalaa”, ystävä arvioi.
Vastasin jälleen nopeasti: ”Joo, niinhän se valitettavasti menee.”
Viimeisellä lomaviikolla saan vihdoin kiinni, mistä kaikessa on kyse: siitä, että kolmen tunnin aamukahveihin on lupa ja että päivässä voi käydä kahdestikin maleksimassa metsässä. Tassuttelen zeniläisenä puutarhassa. Ja sitten pitäisikin palata konttoriarkeen. (Ei edes puhuta siitä, miten paljon se ahdistaa!)
Tämän vääjäämättömän tunneruljanssin johdosta väitänkin, että varsinaista kesälomaa parempaa ovat useimmiten toukokuiset tai elokuiset viikonloput, kun arjella on raamit ja lepopäivät ovat todellista luksusta. Usein vapaus maistuu parhaalta, kun sitä ei ole liikaa.
Ja hei, tämä viesti on lohduttava: elämä ei lopu, vaikka loma loppuukin. Paras voi olla vielä edessä.
