Toive, ettei aikuisille ostettaisi joululahjoja, on ankea – samoin joulu, jossa jaetaan vain aineettomia lahjoja
Vaikka maailma hukkuu tavaraan, aikuisetkin tarvitsevat joululahjoja, väittää Laura Friman kolumnissaan ja viettää joulunalusviikot etsien paketteja eri postitoimipisteistä.
”Sitten taisi olla vielä kolmas…”
Posket kuumottavat, kun ruokakaupan kassajono takanani kasvaa. Naapurit tuntuvat tuhahtelevan toppatakeissaan. Kaikilla olisi kiire kotiin laittamaan puolivillaista illallista.
Ei auta: minä senkun juoksutan myyjää. Mitäs lopettavat oikeat postitoimistot ja ohjaaavat paketit lähikauppoihin!
Joulun alla äänimaisemaan kuuluvat niin rasittavat tonttupolkat kuin hampaissa rasahtava torttutaikinakin. Perinteikkäin ääni on kuitenkin puhelimeni uuttera kilkatus. Viesti saapunut!
Laite laulaa joulunalusviikot ”Sinulle on saapunut lähetys” -mantraa kuin jouluvirttä ikään. Minä sohin kaupan kassalla ruutua ja etsin lähetystunnusta toisensa perään. Poistun paikalta yksi pahvilaatikko kainalossa, yksi huojuen pyörän tarakalla, yksi tungettuna reppuun. Tässä kulkee hikisenä ja häpeissään jouluaaton huipennus!
Näen lahjojen eteen vaivaa, vaikka vaiva tällä vuosikymmenellä tarkoittaisikin pikkutunneille venähtävää verkkokauppasavottaa.
Haluaisin olla muodikkaasti ekologinen, mutta en ole: minusta joulu ilman lahjoja on ankea. Kun jälleen yksi ystävä tai sukulainen ehdottaa: ”Sovitaanko, että tänä vuonna ei hankita mitään toisillemme.”
Tietysti lahjoja on montaa sorttia. Joku huikannee heti, että läheistä voi muistaa vaikkapa hyväntekeväisyyslahjoituksella. Tiedän sen. Olen lahjoittanut sukulaisille ja ystäville vuosikausia niin vuohia kuin ikimetsääkin.
Kaipaan silti aattoon muutakin kuin aineettomia lahjoja. Siksi salaisessa postitoimistossani käy vilske iltaisin, kun uusperheeni lapsinelikko on saatu nukkumaan. Näen lahjojen eteen vaivaa, vaikka vaiva tällä vuosikymmenellä tarkoittaisikin pikkutunneille venähtävää verkkokauppasavottaa, jonka seurauksena niska on niin jumissa, että pää ei enää ole kääntyä.
Niskavamma kannattaa: lopulta löydän verkon syövereistä vintage-futispaidan, teinin himoitsemat valkoiset farkut, kummilapselle naurettavan söpön croissant-pehmon. Lasten opettajille paketoin Finlandia-voittajia ja artesaanikahvia. Ei krääsää eikä roinaa, vaan mietittyjä, merkityksellisiä lahjoja. Mutta kyllä: ihka oikeita tavaroita.
Antajan rooli taas on minulle onnellisinta, mitä tiedän.
Totta kai joululahjat ovat ennen kaikkea lasten juttu. Oma lahjavimmanikaan ei liity saamiseen, vaan antamiseen. Puolisoltani toivon tiukasti vain vuosittaista suklaarasiaa, ja mieluummin mahdollisimman halpaa. (Olen joutunut tunnustamaan, että pidän keskinkertaisesta maitosuklaasta huomattavasti enemmän kuin keskieurooppalaisesta laatusuklaasta.) Kaikki muu saa minut vaivaantumaan.
Antajan rooli taas on minulle onnellisinta, mitä tiedän: tuijotan typerä virne naamallani, kun lapset eivät voi uskoa, että harvinainen, loppuunmyyty Lego-paketti on sittenkin tupsahtanut jostakin heidän syliinsä. Lahjat avataan illalla jouluaterian jälkeen ja ilman niitä aattoilta tuntuisi ontolta.
Tunnistan, että lahjahulluuteni on toksinen jäänne menneisyydestä. Elämme maailmassa, joka hukkuu tavaraan. Mutta entä, jos jouluun pätisivät samat säännöt kuin terveelliseen syömiseen? Ei ole väliä, miten syömme joulunpyhät vaan koko muun vuoden. Eikö samaa saisi soveltaa kuluttamiseen?
