Kun lapseni katosi iltaisin, aloin pelätä pahinta – mutta lopulta lapsen pakopaikasta löytyi yhteinen harrastus
Nuorten uusi villitys yllätti toimittaja Laura Frimanin. Se kuitenkin johti pohtimaan omaa nuoruutta ja muistojaan.
”Missä menet?” Tänä syksynä teinini alkoi viihtyä koulupäivän jälkeen – no, jossain. Minä ja muu perhe odotimme illallispöydässä linssikeittokattilan kanssa, missä rakas tuittupäämme viipyi.
Pelkäsin hetken pahinta. Ehkä hän olisi kavereineen ajautunut pahamaineisiin roadman-jengeihin tai he kokeilivat jollain salaisella sisäpihalla sähkötupakkaa.
Sitten luokkakaverin äiti juorusi: koko kaveriporukka oli löytänyt uuden lempipaikan: tavaratalon tuoksuosaston. He viettivät siellä ilmeisen hekumallisia tunteja testaillen ja vertaillen tuoksuja, brändejä ja puteleita.
Ei kulunut montaa viikkoa, kun pari vuotta nuorempi pikkuveli innostui samasta aiheesta.
”Oot matkija”, isoveli ilmoitti nuivasti, mutta kaksikolla oli yhtäkkiä loputtomasti puhuttavaa keskenään. He suosittelivat toisilleen tuoksutubettajia ja miettivät, onko Diorin Sauvage ”liian basic”.
Riemastuin. Hätäpäissään varattu syyslomaristeilykin sai uuden käänteen: emme olleetkaan menossa ostamaan kipparinpiippuja ja suklaalevyjä vaan poikieni elämän ensimmäisiä omia tuoksuja.
Kävimme tax freessä päivän aikana vähintään neljä kertaa. Esittelin heille koukuttavan Fragrantica-sivuston, joka on kattava tuoksukatalogi ja osaa myös suositella käyttäjälle parfyymeja tämän mieltymysten mukaan, ja opetin, mitä ovat ”top notes” ja ”base notes”.
En siis ole niitä tyylikkäitä tyyppejä, joilla on pysyvä signatuurituoksu. Haluan toteuttaa hajuvesillä persoonani poukkoilevia puolia.
Hurahdin itse tuoksuihin pari vuotta sitten. Tietenkin minäkin olin käyttänyt hajuvettä siitä saakka, kun sain yläasteella tilata äidin Yves Rocher -katalogista jotakin kammottavaa, ”trooppista” kookosesanssilitkua.
Myöhemmin hankin ensimmäisen Laura Biagottin Laura-pulloni – ja kyllä, lähinnä siksi että meillä oli sama etunimi.
Hajuvesi oli kuitenkin pitkään minulle muodollisuus, vähän niin kuin hammastahna tai deodorantti.
En vieläkään ole niche-parfyymeihin törsäävä hc-harrastaja, eikä minulla ole supertarkkaa nenää. Tuoksusuhteeni on kuitenkin intohimoinen.
Olen tajunnut, että hajuvesi on paljon enemmän kuin asuste. Se on oikeastaan jopa paljon enemmän kuin itse asu: eri tuoksu voi muovata mielikuvat tismalleen samasta asusta ja sen kantajasta tusinaan eri suuntaan.
Tuoksulla voi parhaimmillaan ohjata myös mielialaansa, lohduttaa ja sinetöidä. Kun ikävöin työmatkalla olevaa puolisoani, nuuhkin yhteistä pulloamme Hermésin Niilin puutarhaa. Kun kaipaan piristystä kaamokseen, suihkuttelen kaulalleni saman brändin hyperkesäistä raparperiparfyymia. Pastellipinkin, kuplivan päivän kruunaan Armanin karkkisen valkokukkaisella My Waylla. Ja niin edelleen.
En siis ole niitä tyylikkäitä tyyppejä, joilla on pysyvä signatuurituoksu. Haluan toteuttaa hajuvesillä persoonani poukkoilevia puolia.
Oikeutan näillä perusteilla myös itselleni aina uuden parfyymiostoksen. Nyt kun tarkemmin ajattelen, minulla ei vielä ole joulutuoksua...
Kolumnisti keräilee kardemummaisia hajuvesiä.
Kolumni on julkaistu Trendissä 10/23.
