”Huusin lapsille, että kuolemme” – tästä syystä en aio ajaa autolla, vaikka se tekee minusta riippuvaisen miehestäni
Aikuisikäni kiusallisin fakta on, etten osaa ajaa – enkä edes halua opetella. Mutta saako itsenäinen nainen olla joskus vähän riippuvainenkin, kysyy Laura Friman.
Wo-hoo! Olen moderni nainen: tienaan omat rahani, maksan omat laskuni ja voin matkustaa ihan rennosti toiselle puolen maailmaa yksikseni. Olen itsenäisyydestäni ja pystyvyydestäni ylpeä.
Maailmassa on vain yksi paikka, jossa kaikki voimani ja valtani ehtyvät. Tämän viimeisen linnakkeen porteilla nostan aina käteni pystyyn, taannun, heitän avaimet kumppanilleni ja käperryn maahan itkemään kuin heiveröinen heinänkorsi – tai jotakin sen tapaista.
Linnake on henkilöauton muotoinen.
Huusin lapsille takapenkillä, että luultavasti kuolisimme, mutta kiitos nyt kuitenkin kaikesta.
Pelkään autolla ajamista kuollakseni. Minulla on ollut ajokortti 25 vuotta, mutta ajan noin kahdesti vuodessa, ja silloinkin mieluiten entisessä kotikunnassani, jossa liikenneruuhka on yhtä yleinen ilmiö kuin dinosaurushavainto.
Pahin painajaiseni on yrittää muistaa, kuka väistää risteyksessä ketäkin ja missä järjestyksessä. Ei, vielä pahempaa: moottoritielle liittyminen! Sydän temppuilee jo ajatuksesta.
Sen ainoan kerran, kun yritin ajaa Helsingistä Varsinais-Suomeen mökilleni, olin poistua väärästä liittymästä, tein hengenvaarallisen hätäkäännöksen takaisin valtatielle ja jumituin ruohoa kasvavalle seisakekaistaleelle vartiksi. Muut tööttäilivät. Huusin lapsille takapenkillä, että luultavasti kuolisimme, mutta kiitos nyt kuitenkin kaikesta.
Surkea ajotaitoni sapettaa minua: vaikka yksityisautoilu pääkaupungissa on järjetöntä, haluaisin osata ajaa edes rakkaalle vapaa-ajan asunnollemme tai sukuloimaan, jos siltä tuntuisi. On inhottava olla aikuisena ihmisenä puolisostaan riippuvainen.
Pahin painajaiseni on yrittää muistaa, kuka väistää risteyksessä ketäkin ja missä järjestyksessä.
Tuskani tiivistyi, kun hankimme taannoin uuden auton. Aluksi olin innoissani. Otin itsestäni Instagram-kuvia auton kanssa. (Kamoon: se on mattamusta, ja näyttää Batmanin katumaasturilta. Seksikästä!) Livautin jokaiseen käymääni keskusteluun ylevän muistutuksen siitä, kuinka ”meillähän on nykyään sähköauto”.
Minua katsottiin ihaillen – naiset, koska olin niin ihanan ekologinen, ja miehet, koska olin niin edistyksellinen ja luultavasti melko rikas.
Opettelin säätämään auton ilmastointia erilaisista nappuloista: olen keski-ikäinen nainen, jolla on koko ajan kuuma – jääpuhuri sen olla pitää.
Siihen se sitten jäi. Kun auto oli ollut meillä melkein puoli vuotta, puolisoni mitta oli täysi. Oli kuulemma välttämätöntä, että opettelisin auton valokuvaamisen ja sillä kerskailun lisäksi myös ajamaan sillä. Se olisi tasavertaista ja minulle vapauttavaa. Kiekaisin välittömästi kielteisen vastauksen.
Ensinnäkin auto oli automaattivaihteinen. En ole elämässäni tehnyt muuta kuin renklannut vaihdekepillä kakkoselta kolmoselle ja kolmoselta neloselle ja takaisin kolmoselle. Auto, josta puuttuu kytkin, kuulosti minusta hyvin arveluttavalta.
Olen alkanut kertoa itselleni, että modernin naisen voimaantuminen ei voi olla kiihdytyskaistasta kiinni.
Mieheni kuitenkin marmatti, joten lopulta löysin itseni tyhjältä hiekkakentältä harjoittelemasta hänen kanssaan. Jalkani tapaili poljinta, jota ei ollut olemassa. Huusin pelosta. Puoliso vierelläni luennoi topakasti ”hyödyllisistä lisäominaisuuksista”, ja pyysin häntä vaikenemaan.
Elämänkatsomukseni kieltää esimerkiksi vakionopeudensäätimen käytön. Se tuntuu samalta kuin laittaisi silmät kiinni, kaasun pohjaan ja irrottaisi kädet ratista. Joku roti. Noin kuudensadan kirosanan jälkeen tajusin suunnilleen, miten auto siirtyi eteen- ja taaksepäin. Ilmoitin olevani ”valmis”.
Kuinka monta kertaa olen ajanut hiekkakenttäajotuntini jälkeen? Tasan nolla.
Uskoakseni lukema on vuoden kuluttua sama. Olkoon.
Olen alkanut kertoa itselleni, että modernin naisen voimaantuminen ei voi olla kiihdytyskaistasta kiinni.
