Juhlien järjestäminen muistuttaa synnyttämistä – jälkikäteen muistelee harhaisesti, että ihan siedettävää se oli
Rakastan enemmän juhlien suunnittelua kuin toteutusta, kirjoittaa kolumnisti Laura Friman. Mitä siis tehdä, kun juhlainto lopahtaa aina edellisenä iltana ja tilalle tulee tiuskiva juhlazilla?
jos puhelimeni muistiinpanot osaisivat puhua, ne kuiskisivat ihanaa juorua: tämän laitteen omistaja osaa järjestää juhlia. Hitto vie, oikeastaan hänen pitäisi olla party planner!
Kännykkä ei olisi ihan hakoteillä. Rakastan juhlia: kukkia, kuplivia juomia, sipsikulhoja ja elämäni ihmisiä tavallista sileämmissä vaatteissa. Juhlissa on simppeleimmilläänkin taikaa. Elämäntaitovalmentajat korostavat, että arjen on piestävä juhlat, koska arkea eletään koko ajan. Mutta minusta arjen sietämiseen tarvitaan aina vähintään tieto seuraavista juhlista.
Siksi suunnittelen kemuja aina hyvissä ajoin etukäteen. Naputin jo heinäkuussa muistiin: ”Joulu 2023 – juustokakku luumurahkalla ja murskatulla piparipohjalla.”
Apua en kaipaa, koska muut tekisivät kaiken väärin. Silti huutelen marttyyrimaisesti puolisolle, etten enää jaksa.
Tätä puhelimeni ei kuitenkaan tiedä: rakastan suunnittelua enemmän kuin itse toteutusta. Jostain syystä juhlaintoni lopahtaa viimeistään tapahtumaa edeltävänä iltana. Minusta kuoriutuu juhlazilla. Kannan kaupasta yrttejä, juustoja ja juomia, ja muovikassien kahvat hiertävät kotimatkalla kämmenet kirveleviksi. Keittiössä tiuskin loppuillan perheelle, koska minulla ei ole aikaa hyysätä ketään. Minä leivon toisella kädellä keksejä ja toisella vispaan gochujang-majoneesia, ettekö näe!
Apua en kaipaa, koska muut tekisivät kaiken väärin. Silti huutelen marttyyrimaisesti puolisolle, etten enää jaksa. Olen uhrautuvan naisen irvikuva, vaikken tahtoisi.
Vielä pitäisi siivota, muuttaa kämppä ja koko elämäntyylimme edustavammaksi, käydä suihkussa ja ehkä kauneusleikkauksessakin.
Olo ei parane sittenkään, kun tarjoilut ovat viimein kuosissa. Vielä pitäisi siivota, muuttaa kämppä ja koko elämäntyylimme edustavammaksi, käydä suihkussa ja ehkä kauneusleikkauksessakin. Ja meikata! Yritän peittää tuskanhikoiluni CC-voideturauksella, mutta näytän silti aivan väärällä tavalla hehkuvalta. Unohdan taas lakata varpaankynnet.
Sitten ovikello jo soi, koska jostain syystä vanhempien ja isovanhempien on aina pakko saapua yhdeksän minuuttia etuajassa. Siis aina. Miksi? Ne ovat juuri ne ratkaisevat yhdeksän minuuttia, jolloin tahdon kerätä itseni.
Juhlien jälkeen istun liian hienossa mekossa rutussa sohvalla ja mietin pöllämystyneenä, loukkaantuikohan se-ja-se, kun en ehtinyt puhua sille ollenkaan.
juhlien kaavan tietävät kaikki: etsi vaaseja kukille, lataa kahvinkeitintä uudelleen (kuka laittoi suodatinpussit ja mihin?), yritä kysellä kuulumisia, vaikka et voi keskittyä lauseeseenkaan. Kiroa kaiken aikaa, miksi et ole syntynyt Kardashianien sukuun: kivaahan olisi, jos joku muu tiskaisi lisähaarukat.
Juhlien jälkeen istun liian hienossa mekossa rutussa sohvalla ja mietin pöllämystyneenä, miksi en ole syönyt tälläkään kertaa palastakaan upeista leipomuksistani ja loukkaantuikohan se-ja-se, kun en ehtinyt puhua sille ollenkaan. Väsyttää tolkuttomasti ja paniikkisiivottu koti on taas apokalyptisessa tilassa.
Kännykässä on uusi muistiinpano: ”Sulon rippijuhlat 2026: eukalyptuskimppuja! Uudet perunat ja sahramiaioli!”
Silti mikään ei muutu, sillä juhlien järjestäminen muistuttaa synnyttämistä. Jälkikäteen muistelee harhaisesti, että ihan siedettäväähän se oli. Olenkin yksiä hyviä yöunia myöhemmin lähtöpisteessä. Kännykässä on uusi muistiinpano: ”Sulon rippijuhlat 2026: eukalyptuskimppuja! Uudet perunat ja sahramiaioli!” Pysykää kahden vuoden kuluttua loitolla keittiöstä.
Juttu on julkaistu Trendissä 9/2023.
