Mikä yhteistä on intiimeillä illanvietoilla, Instagramilla ja Vain elämää -ohjelmalla? Tämä: ihan kaikki itkevät, koko ajan. Minä seuraan märkiä silmiä vierestä ja tunnen myötäliikutusta, mutta ennen kaikkea ihan toista tunnetta: kateutta. Osaisinpa minäkin.

Teknisesti osaan kyllä itkeä. Kyyneleet nousevat silmiini helposti. Itken silloin, kun teatteriesityksen lopussa taputetaan. Silloin, kun olen iltalenkillä ja meri kimmeltää kaupungin siluettia vasten liian kauniisti. Silloin, kun muistelen Carolinen kuolemaa Kauniissa ja rohkeissa 1990-luvulla ja silloin, kuuntelen Yonan Solut herää eloon -kappaleen korkeinta nuottia. Herkkyyteni on perheen huvituksen aihe.

”Äiti itkee taas”, lapseni toteavat kuorossa edes kääntymättä katsomaan minua aina elokuvien pateettisissa kohdissa.

Mainoksiin yritän vetää rajan, mutta aina sekään ei onnistu. (Damn you, Oikotien tunnari!)

Ennemmin kyse on uskalluksesta. Itkuni nimittäin tyssää ja tyrehtyy, kun tosi on kyseessä. Kun minua huolettaa tai ahdistaa toden teolla (eli aika usein), kyyneleet jämähtävät sisääni kuin simpukkaan. En saa niitä millään ulos.

Kun puolisoni lohduttaa minua ja ottaa syliinsä, kurkkuani puristaa hullun lailla, mutta nyyhkäisy juuttuu sinne. ”Itke vain” on hänen kaunein tsemppilauseensa minulle. Joskus se avaa lukon. Joskus pysyn mykkänä.

Kumppanin kanssa itken kyllä tiuhemminkin, kun olen raivoissani. Kiukusta itkeminen on kuitenkin helpompaa kuin surusta tai pelosta itkeminen. Se paljastaa vähemmän. Sitä voi tehdä etäältä, muurin takaa, vihan voimalla.

Ihailen elämäni itkijänaisia. Heitä riittää. Minulla on ystäviä, jotka itkevät joka kerta, kun tapaamme. He kertovat raskaasta työprojektista, isänsä melanoomaluomesta, lapsen kouluvaikeuksista – kertovat ja itkevät.

Eivätkä he silti ole erityisen surullisia tai epäonnisia. Kaikilla meillä on koko ajan huolia. Siitä huolimatta en ole tainnut koskaan itkeä ystävieni seurassa. Lisäksi olen käynyt vuosikausia terapiassa ja jep: itkenyt pyöreät nolla kertaa. Sen täytyy olla jonkinlainen psykoterapian maailmanennätys.

Olen pähkäillyt vuosia, mikä julkisessa itkemisessä pelottaa, ja päätynyt siihen, että kaikki. Se, että jos aloitan, itku ei lopu. Että itku paljastaa, että olen heikko, pieni ja hukassa. Että en ole eteerinen keiju vaan ugly crier: näytän monsterilta. Ja se, että ihmiset hätääntyvät itkustani.

Itkeminen ei tietenkään ole itseisarvoista. Voi olla täynnä tunteita, vaikka posket pysyisivätkin kuivina. Silloin pitää uskaltaa kertoa läheisille, että tuntuu niin pahalta, että itkisin kyllä, jos osaisin.

Vietin taannoin aikaa masentuneen ystävän kanssa. Hän varoitti etukäteen, että saattaisi itkeä tapaamisemme aikana aika paljon.

”Ei hätää! Itketään molemmat – sä ulospäin ja mä sisäänpäin.”

Vielä joskus minäkin itken seurassa ulospäin.

Juttu on julkaistu Trendissä 8/2023.