Joogaohjaajan kliseinen kysymys sai minut identiteettikriisin partaalle – ja myöntämään totuuden äitiydestäni
Kun on vuosia väittänyt olevansa itsenäinen ja rento äiti, totuus tuntuu rajulta, Laura Friman pohtii kolumnissaan.
”Jos sinulla olisi kuukausi elinaikaa, mitä tekisit?” Joogaohjaajan kysymys on kliseinen, mutta otan sen kuuliaisena vastaan.
Juurrutan istuinluita jumppamattoon ja suoritan hyvinvointisovelluksen uudenvuoden meditaatiota. (Kyllä, kerroin juuri ”suorittavani meditaatiota”. Rehellisyys on hyveitäni.)
Puolisoni istuu vieressäni lootusasennossa ja puhisee turhautuneena. Hänen mielestään meidän piti venytellä, mutta hänet onkin huijattu mukaan hippihetkeen.
Hieman liian henkevä joogaohjaaja ruudulla jatkaa: ”Ajattele siis sitä, mikä on sinulle kaikista tärkeintä maailmassa.”
Mietin, miten viettäisin viimeiset viikkoni tällä planeetalla. Ehkä liittyisin vihdoin Elokapinaan ja alkaisin toden teolla uurastaa paremman maailman puolesta? Kirjoittaisin talteen elämäni romaanin? Vai unohtaisinko ulkomaailman ja keskittyisin lähipiiriin?
Ajattelen puhisevaa miestä vierelläni: ehkä rakastaisin elämänkumppaniani erityisellä vimmalla. Kutsuisin kaikki ystävät koolle ja juhlisin.
Pyöritän mielessäni läheisten kasvokarusellia, mutta se väistyy syrjään kerta toisensa jälkeen.
Näen päässäni vain yhden kuvan: lapseni. Millään muulla ei olisi väliä.
Olen neuroottinen, intohimoinen äiti, joka ajattelee lapsiaan melkein koko ajan. Olen heihin vuodesta toiseen niin hullaantuneen rakastunut, että hävettää.
Tämä on minulle kova pala ja identiteettikriisin paikka. Olen käyttänyt viimeisen vuosikymmenen toitottaen, että äitiys on minulle yksi pikkujuttu muiden joukossa. Olen leveillyt olevani erilainen äiti. Tarinassani on ollut voimakas ”jätkämuijien” pick me -vire, mutta äitiversiona: minä en muuten ole mikään laimea kotiäiti tai lasten harrastuskuskauksille omistautunut marttyyriäiti. Olen rento, itsenäinen, cool!
Olen kertonut ylpeästi tehneeni töitä vauva kainalossa ja käyväni yhä festareilla ja rellestysreissuilla ihan niin kuin parikymppisenä. Se on ollut totta, mutta vain osatotuus.
Tässä on koko totuus: rakastan kyllä työtäni ja touhujani, mutta ne menettävät merkityksensä, jos lapsillani on vaikeaa.
Olen neuroottinen, intohimoinen äiti, joka ajattelee lapsiaan melkein koko ajan. Olen heihin vuodesta toiseen niin hullaantuneen rakastunut, että hävettää.
Äitimyyttien murskaaminen ja purkaminen on yhä yhteiskunnallisesti tärkeää. Minun murskattava äitimyyttini on kuitenkin se, että äitiys olisi minun hallinnassani, jonkinlainen projekti.
Ei nimittäin ole: äitiydessä on kuin onkin paljon primitiivistä, suorastaan eläimellistä, kielen tuolla puolen olevaa. Vaikka olen muutakin kuin äiti, äitiys on elämäni isoin ja painavin juttu.
Tänä vuonna en siis aio äitienpäivänä pyöritellä silmiäni kanssaäitien tunteikkaille somepäivityksille kuin olisin niiden yläpuolella. Sen sijaan myönnän, että saatan tuntea ihan samoin. Ja se on ihan ok.
Kolumnisti ei ole koskaan potenut vauvakuumetta.
Kolumni on julkaistu Trendissä 2/24.
