Lapsena alkaneille kohtauksille löytyi syy, kun terapeutti sanoi yhden ainoan sanan – samalla alkoi Katariina Leinon toipuminen paniikkihäiriöstä
Kirjailija Katariina Leino ymmärsi hiljattain terapiassa, että hänen pelottavat oireensa johtuvat paniikkihäiriöstä. Toipuakseen hänen on käsiteltävä vaikeat lapsuuskokemuksensa.
Näin tässä sitten kävi. Kuolen tähän sairaalasängylle, Katariina Leino pohti hädissään.
Hän oli sairaalassa, koska uutenavuotena ilotulitteesta osuman saanutta silmää piti tutkia.
Kun huolestunut lääkäri mainitsi silmäleikkauksen mahdollisuuden, Katariina säikähti. Kohtaus iski voimalla: kuulo heikkeni, sydän pamppaili, pyörrytti ja oli vaikeaa hengittää.
Hoitaja ja lääkäri auttoivat Katariinan sängylle ja tutkivat tämän. He vakuuttivat, että sydän toimi normaalisti.
Ahdistavat kohtaukset ovat vaivanneet Katariinaa, 57, lapsuudesta saakka. Aikuisiällä ne alkavat useimmiten kesken unien. Katariina herää siihen, että henki ei kulje, pyörryttää ja raajat puutuvat.
”Kohtauksen keskellä tunnen, että olen kehoni ulkopuolella ja minussa tapahtuu jotain hallitsematonta. Silloin luulen, että kuolen.”
Ensimmäisen kohtauksen Katariina muistaa jo lapsuudestaan. Hän oli loukannut sormensa, ja lääkäri tarttui käteen kiinni varoittamatta. Katariinaa alkoi pyörryttää, ahdistus kasvoi ja hän halusi juosta karkuun.
Oireiden vuoksi Katariinan keuhkot ja sydän tutkittiin, mutta lääkärit eivät saaneet selville, mistä oli kyse.
”Olen ollut kohtausteni kanssa yksin ja pelännyt, että minulla on jokin tuntematon sairaus.”
Vasta keski-iässä hän sai kysymyksiinsä vastauksen.
”Kasvatukseeni kuului, ettei saa itkeskellä turhasta. Tässä iässä voi jo itkeä.”
Paniikkihäiriö. Kun Katariina tämän vuoden alussa aloitti psykoterapian ja kuvaili kohtauksiaan, ammattilainen tiesi heti, mistä on kyse.
Jo ongelman nimeäminen ja tieto siitä, että muutkin kärsivät samasta oli valtava helpotus.
”Tiedän nyt, että paniikkikohtaus on yliherkkyyteni oire, tapani reagoida stressaaviin tai turvattomilta tuntuviin tilanteisiin.”
Katariina aistii kosketukset, värit ja äänet voimakkaasti, koko kehollaan. ”
”Herkkyyteni ei katoa, mutta kohtaukset toivottavasti lievenevät, kun terapia etenee.”
Näin on jo käynytkin. Öisiä kohtauksia tulee harvemmin, ja ne ovat lievempiä. Katariina ei enää joudu pelon valtaan, koska tietää mistä on kyse.
”Nousen ylös ja yritän keksiä rauhoittavaa tekemistä, joka veisi ajatukset pois kohtauksesta. Yritän vakuuttaa itselleni, että minulla ei ole hätää ja että kyse on vain kehon ja mielen luomasta todellisuudesta, ei esimerkiksi sydänkohtauksesta.”
Katariina haluaa ymmärtää, mistä hänen yliherkkyytensä ja kohtaukset johtuvat. Hän pitää herkkyyttään synnynnäisenä piirteenään, mutta myös elämän olosuhteilla on ollut vaikutusta, hän arvioi.
Terapian avulla Katariina yrittää hyväksyä sen, että lapsuudella on osuutensa aikuisiän vaikeuksiin.
Katariina asuu perheineen Tampereen Epilässä 1920-luvulla rakennetussa puutalossa, josta näkee Tohlopinjärvelle. Vastarannalla sijaitsee lapsuudenkoti.
Kun Katariina oli lapsi, perheen ulkoiset puitteet olivat porvarillisesti ojennuksessa. Pieni pellavapäinen tyttö oli kuitenkin usein yksin kotona. Vanhemmat olivat urakeskeisiä ja paljon pois. Isoveljellä oli omat menonsa.
Katariina koetti pärjätä itsekseen, teki kiltisti läksyt, haki ruokaa kaupasta ja odotti, että vanhemmat tulevat kotiin. Usein hän oli neuvoton ja peloissaan.
”Ei ollut helppoa vastata odotuksiin, joita vanhempieni arvomaailmassa edellytettiin: piti selviytyä kaikista niistä tehtävistä, joita annettiin ja olla aina reipas.”
Kielteisten tunteiden ilmaiseminen ei ollut kotona sallittua.
”Minun oli vaikeaa pärjätä yksin, mutta huomasin, ettei vanhemmilla ollut aikaa kuunnella huoliani. Ulkoilutin naapureiden koiraa ja kävin talleilla. Sain eläimiltä rakkautta ja läheisyyttä.”
”Sairastuin anoreksiaan. Sairaalassa tutkittiin, onko sydämeni vaurioitunut. Silloin mietin, että en halua maata letkuissa.”
Lapsuuden yksinäisyyttä seurasi raju teini-ikä.
”Minusta tuli punkkari, ja vedin vanhempieni rakentaman maailman vessasta alas. Ajattelin, että tästä saatte.”
Katariina vapautui: hän piti hauskaa, kävi festareilla ja vietti paljon aikaa kavereiden kanssa. Päihteitä kului. Toisinaan oli hyvä meininki, joissain retkissä piili vaara.
Katariina ajattelee, että vanhempien ei pidä säikähtää nuoren kapinaa.
”Irtiottoni oli väistämätön, jotta voin kasvaa omaksi itsekseni ja luoda omaa käsitystäni maailmasta.”
Teini-iän kuohuissa Katariina keksi, että haluaa kirjailijaksi.
”Liityin työväenopiston kirjallisuuspiiriin. Kirjoitin runoja yhdessä kymmenen mummon kanssa”, hän muistelee hymyillen.
Lukion lopulla Katariina teki täyskäännöksen. Huolettomuuden tilalle tuli suorittaminen. Katariina alkoi kuntoilla ja rajoittaa syömistään.
”Sairastuin anoreksiaan. Jouduin jättämään lukion kesken. Sairaalassa tutkittiin, onko sydämeni vaurioitunut, koska olen niin laiha. Silloin mietin, että en halua maata letkuissa.”
Vähitellen Katariina toipui, kävi terapiassa ja pystyi palaamaan lukioon.
”En käynyt vaa’alla vuosikymmeniin, koska painon rajoittamisesta jäi niin ikävät muistot.”
syömishäiriö parani, mutta pärjäämisen ihanne on seurannut Katariinaa aikuisuuteen.
”Yritän selvitä täydellisesti kaikesta.”
Yliopiston kirjallisuustieteen opinnoissa täydellisyyden tavoittelija saattoi loistaa.
”Halusin naamioida itseni täydelliseksi ja päteväksi, jotta voisin suojella sisäistä haurauttani ja sitä, millainen todellisuudessa olen.”
Katariina toivoo, että pääsisi terapiassa käsiksi niihin kohtiin itsessään, joita hänen on hankalaa hyväksyä. Hän puhuu kaikesta, mikä häntä vaivaa tai hävettää, vaikka se välillä tuntuu kipeältä. Itkeäkin saa, jos siltä tuntuu.
”Kasvatukseeni kuului, ettei saa itkeskellä turhasta. On hyvä, jos tässä iässä voi jo itkeä. Ei terapiasta ole hyötyä, jos esittää vahvempaa kuin on.”
”Sitä en voi muuttaa, että minussa on vieläkin se ahdistunut yksinäinen pikkutyttö. Mutta häntä ei voi auttaa kukaan muu paitsi minä. Minun on annettava itseni surra.”
”Halusin naamioida itseni täydelliseksi ja päteväksi, jotta voisin suojella sisäistä haurauttani.”
Terapiassa Katariina on kasvattanut myös ymmärrystä vanhempiensa silloisesta todellisuudesta. Aikuisena välit vanhempiin ovat olleet hyvät.
Isä kuoli kymmenen vuotta sitten. Äidillä on muistisairaus.
”Äidin sairastuminen oli minulle järkytys. Nyt olen hyväksynyt sen. Nautimme hetkistä yhdessä, ja yritän tehdä hänen elämästään merkityksellistä.”
Äiti asuu vielä lapsuudenkodissa järven toisella puolella, ja Katariina käy hänen luonaan päivittäin.
”Kun olin pieni, hänellä ei ollut aikaa minulle, mutta nyt aikaa on määrättömästi.”
Äidin lähimuisti on heikentynyt, mutta menneet hän vielä muistaa. Katariina katsoo äidin kanssa usein vanhoja valokuvia.
”Se on eheyttävää meille molemmille: pieni tyttö minussa saa vähän terapiaa. Elämä on antanut mahdollisuuden korjata sen, mikä on jäänyt korjaamatta.”
”Mietin usein kiukkuisena, miksi olen syntynyt tällaiseksi. Miksi mieleni kehittää tällaista?”
Terapiassa Katariina oivalsi myös, että että paniikkikohtaukset synnyttävä stressi johtuu ristiriidasta ylimitoitettujen tavoitteiden ja todellisuuden välillä.
Stressi toi tullessaan myös toistuvan, häiritsevän valveunen. Katariina havahtui unestaan siihen, että sängyn vieressä seisoo mies, jolla on hattu päässä. Katariinasta tuntui, että hahmossa kiteytyy äärimmäinen pahuus, jolla mies uhkasi häntä.
”Aistiharha oli turvattomuuden tai pelkojen ilmentymä alitajunnasta. Mietin usein kiukkuisena, miksi olen syntynyt tällaiseksi, miksi mieleni kehittää tällaista. Antaisi minun olla rauhassa”, Katariina naurahtaa.
Viime aikoina mies ei ole käynyt kylässä.
Kirjailijana ja dramaturgina työskentelevä Katariina on kirjoittanut viisi nuortenromaania, viimeisimpänä nuorten aikuisten romaanin Noitasiskot.
Hän on kirjoittanut myös 40 näytelmää ja musikaalia, dramatisoinut romaaneja ja erikoistunut tosielämän musiikkitähdistä kertoviin näytelmiin. Tuorein musikaali Joutsenlaulu kertoo Yö-yhtyeen tarinan.
”Tein aiemmin työtä järjettömällä tahdilla. Pidän kirjoittamisesta mutta taustalla vaikutti tarve osoittaa, miten aikaansaava olen. Kun vain suoritti, syvempi yhteys itseen katosi.”
Terapian aikaansaannokset näkyvät myös kirjoitustyössä.
”Kirjailijalle herkkyys on voimavara, joka ruokkii myös mielikuvitusta. Kun itsetuntemukseni on lisääntynyt, menen rohkeasti syvemmälle aiheisiin ja hahmoihin ja hyödynnän omia kokemuksiani.”
Enää Katariina ei kuitenkaan halua puristaa itsestään entisten aikojen työmäärää.
”Tärkeämpää on kuunnella itseään ja ymmärtää, mikä on tarpeeksi. Sallin itseni nauttia elämästä ilman suorituspakkoa.”
”Elämä on antanut mahdollisuuden korjata sen, mikä on jäänyt korjaamatta.”
Katariinan perheeseen kuuluu puoliso ja viisi lasta. Nuorimmainen asuu vielä kotona, muut ovat jo aikuisia.
”Olin lapsena niin yksinäinen, että halusin aikuisena ison perheen. Toive toteutui.”
Suorittamisen tarve näkyi myös vanhemmuudessa, etenkin esikoisen kohdalla. Katariina kannusti lasta moneen harrastukseen, vaikka vähempikin olisi piisannut.
Nyt Katariina ajattelee, että olennaista on kuitenkin se, että on kotona ja läsnä: kysyy, miten päivä sujui ja teitkö läksyt.
”Uskon, että lapselle muodostuu vahva identiteetti, kun hän tulee nähdyksi sellaisena kuin on. Vanhempien hyväksyntä ja läheisyys ilman suorittamista on tärkeintä.”
Suurperheen äiti on elänyt lasten ehdoilla pitkään. Nyt aikaa on enemmän itselle.
”Viisikymppisenäkin on mahdollisuus kasvaa ja muuttua. Tuntuu, että seksuaalisuus ja naiseus ovat voimavaroja, joista tässä iässä saan energiaa ja nautintoa entistä enemmän.”
Enää Katariinan ei tarvitse esittää kenellekään mitään.
”Olen oppinut, että kannattaa vihdoinkin antaa itsensä olla se mikä on. Ei ole väliä, mitä muut ajattelevat.”
Hän on huomannut, että mitä hyväksyvämmin hän suhtautuu omiin kokemuksiinsa, sitä paremmin hän kykenee olemaan läsnä toisille ihmisille.
”Kun olen laskeutunut rauhassa omaan itseeni, olen parempi ystävä, puoliso ja vanhempi.”
Juttu on ilmestynyt Eevassa 11/23.
