Koko aikuisikäni olen harjoitellut omaan kehooni asettautumista”, näyttelijä Seidi Haarla sanoo.

”Se on välillä äärimmäisen kuormittavaa.”

Kun Seidi istuu talvisena tiistai-iltana haastateltavana hakaniemeläisravintolassa, hän puhuu harkiten ja tarkkaan. Hän ilmaisee paljon myös kehollaan: elehtii, vaihtaa asentojaan, osoittaa eri ruumiinosia.

Viime aikoina Seidi on tutkinut terapeuttinsa kanssa muun muassa tunnettaan siitä, että hänen oikea käsivartensa ei ole hänen omansa. Että se on kiinni väärästä kohtaa ja jonkun muun hallinnassa. Käsivarsi on oireillut paljon kivuin, naksumisin ja narinoin.

Seidi on pyrkinyt kuulostelemaan, mitä tunteita käsivarteen on varastoitunut. Hän on esimerkiksi yrittänyt saada kätensä tekemään sille luontaiselta tuntuvia liikkeitä ja sitten seurannut, miltä nuo liikkeet tuntuvat.

”Saatan äkkiä kokea valtavaa hätää, mutta se auttaa, että terapeutti on kehollisesti läsnä.”

Joskus Seidi on pyytänyt terapeuttiaan vetämään häntä kädestä tai hyödyntänyt muuten tämän kykyä rajata kehollaan rajattomilta tuntuvia kauhuja. Hän on saattanut pyytää terapeuttia esimerkiksi istumaan kehonsa päällä.

”Oma kehokin voi olla maailman uhkaavin paikka, jos kukaan ei auta käsittelemään sitä mitä sieltä löytyy.”

Seidi nousi koko kansan tietoisuuteen vuonna 2021, jolloin Juho Kuosmasen ohjaama Hytti nro 6 sai ensi-iltansa.

Elokuvassa Seidi esitti suomalaista opiskelijanaista, joka matkaa halki Venäjän ja tutustuu hyttikaverikseen sattuneeseen venäläismieheen.

Seidin roolisuoritusta ylistettiin niin suomalaisessa kuin kansainvälisessäkin lehdistössä. Elokuva voitti Cannesissa toiseksi arvostetuimman palkinnon, Grand Prix’n. Seidi valittiin berliiniläisessä elokuvagaalassa läpimurtoa tekeväksi eurooppalaisnäyttelijäksi, ja vuoden 2022 Jussi- gaalassa hänet palkittiin parhaasta naispääroolista.

SEIDIN LÄHTÖKOHDISTA oli glamour kaukana. Hän syntyi Kirkkonummella ja kasvoi epävakaassa ja riitaisassa perheessä, joka muutti usein.

Seidi on käsitellyt lapsuustraumojaan ja henkisen väkivallan jälkiä muun muassa siskonsa Ruusu Haarlan kanssa tekemissään autofiktiivisissä näytelmissä Traumaruumis ja Uusi lapsuus.

”Nyt välini vanhempiini ovat parantuneet enkä halua kääntää huomiota heihin enkä omaan lapsuuteeni. Ajattelen kuitenkin, että lapsuudesta, traumatisoitumisesta ja sen vaikutuksista puhuminen on tärkeää.”

Lapsilta puuttuu valta järjestää arkensa ja todellisuutensa, Seidi muistuttaa. Perheessä he ovat vanhempiensa, kouluissa opettajien ja nokkimisjärjestyksessä korkeammalle sijoittuvien oppilaiden armoilla. Jos nämä käyttävät valtaa väärin ja väkivaltaisesti, jäljet ovat kauhistuttavia.

PARIKYMPPISENÄ NÄYTTÄMÖTAITEEN opiskelijana Seidi huomasi, ettei hänellä ole yhteyttä kehoonsa ja tunteisiinsa. Seuraavaan vuosikymmeneen mahtui paljon masennusjaksoja, ahdistusta, bulimiaa ja tuskan turruttamista juomalla.

Vaikka Seidi haki heti apua, hän sai vasta kaksi vuotta sitten PTSD-diagnoosin eli virallisen varmistuksen siitä, että hän kärsii posttraumaattisesta stressioireyhtymästä. Hänelle itselleen asia oli valjennut paljon aiemmin.

Seidin mukaan trauma pakenee sanoja ja sen olemus on ”hähmäistä mössöä”.

”Se energia, jonka olisi pitänyt päästä terveellä tavalla purkautumaan, ei purkaudu vaan jää jumiin. Elimistöön jää päälle hätätila, joka ulottuu solutasolle asti.”

Selviytymiskamppailun tilassa järkeily ei juuri auta. Esimerkiksi uudenvuoden ilotulitukset voivat aiheuttaa sotaveteraaneille kehollisen stressireaktion, vaikka he kuinka selittäisivät järjellä, että ne ovat vaarattomia, Seidi sanoo.

”Posttraumaattisessa stressissä nykyisyys sekoittuu menneisyyden kanssa ilman, että antaa menneisyydelle luvan.”

TÄNÄ KEVÄÄNÄ Seidi nähdään Helsingin Kaupunginteatterin Ei kertonut katuvansa -näytelmässä.

Tommi Kinnusen romaaniin perustuva esitys kertoo suomalaisnaisista, jotka työskentelivät Saksan armeijalle jatko- sodan aikana ja joita alettiin sodan loputtua pitää maanpettureina.

”Sotakirjallisuuden kaanon on kirjoitettu taistelevien miesten näkökulmasta, mutta kirjassa ja näytelmässä mennään sisään naisten kokemusmaailmaan. Se liikuttaa minua.”

Kirjassa ja näytelmässä aktiiviset sotatoimet ovat juuri loppuneet. Naiset vaeltavat Pohjois-Norjasta Suomen Lappiin, on kylmä toukokuu ja he tietävät saavansa jonkinlaisen tuomion yhteistyöstä saksalaisten kanssa.

”Heillä ei ole vielä mahdollisuutta käydä läpi kaikkea kokemaansa. Käynnissä on vielä selviytymistaistelu.”

Näytelmä tuntuu valitettavan ajankohtaiselta ajassa, jona Venäjä käy täysimittaista hyökkäyssotaa Ukrainassa. Seidille itselleen käynnissä olevasta sodasta puhuminen on vaikeaa, eikä hän ole pystynyt seuraamaan sotauutisointia kovin paljon.

”Tämä liittyy siihen, että olen vasta aikuisiällä alkanut tehdä tuttavuutta hämärissä olevan lapsuuden kanssa ja saanut kosketuksen tuskallisiin kokemuksiini ja ruumiini muistoihin.”

Ei kertonut katuvansa -näytelmän harjoituskauden alussa Seidi huomasi, että eräs lapsuudenmuistot henkiin herättänyt tapahtumaketju oli järkyttänyt häntä niin, että omat ikävät kokemukset alkoivat sekoittua näytelmän tarinaan.

Seidi huomasi säpsähtelevänsä ja alkoi tuntea, ettei pysty enää liikkumaan vapaasti fiktiosta todellisuuteen ja takaisin.

”Mietin, mitä teen. Häpesin tunteitani ja pelkäsin, että purskahdan harjoituksissa itkuun tai suutun.”

Seidi itse kertoo ahdistuvansa siitä, jos jonkun keho kertoo muuta kuin sanat. Niinpä hän päätti kertoa työryhmälle, että hänellä oli vaikeuksia tuntea olevansa turvassa.

”Onneksi työryhmäläiset olivat empaattisia.”

SEIDI PITÄÄ viime vuosina virinnyttä keskustelua sisältövaroituksista, trigger warningeista ja turvallisista tiloista tervetulleena. Sisältövaroituksella ja trigger warningilla tarkoitetaan etukäteen annettavaa varoitusta siitä, että sisältö voi aiheuttaa joillekuille ahdistusta tai jopa laukaista traumaoireita.

Turvallisella tai turvallisemmalla tilalla tarkoitetaan tilaa, jossa paikallaolijat voivat tuntea olonsa fyysisesti ja henkisesti riittävän turvalliseksi.

Tämä keskustelu on Seidin mukaan kaikkea muuta kuin helppo, koska ihmiset ahdistuvat ja triggeröityvät niin erilaisista asioista.

”Silti keskustelu on tarpeellinen muistutus siitä, että ihmisillä on erilaiset kokemusmaail- mat ja elämän eväät.”

Puhe turvallisista tai turvallisemmista tiloista on samalla ehdotus siitä, että tilankäytöstä sovitaan yhdessä.

”Yksilöt määrittävät turvallisen tilan suhteessa toisiinsa. Yhdessä keskustellaan siitä, miten kukin reagoi, millaisia energioita yhteistoimintaan kuuluu, mikä on kenenkin vastuu ja mitä yhdessä tavoitellaan.”

PSYKOTERAPIAA, silmänliiketerapiaa, traumaterapiaa.

Seidi on ollut lähes kaksi vuosikymmentä mielenterveyspalvelujen piirissä ja kokeillut useampaa terapiamuotoa.

”Minulla on aina ollut voimakas elämänhalu. Olen halunnut tehdä omasta ja läheisten elämästä parempaa, purkaa ja korjata ylisukupolvisia traumoja sen sijaan, että siirtäisin niitä vain eteenpäin.”

Paras apu on ollut traumaterapiasta, jossa terapeutti on tehnyt selväksi, että kestää mitä vain tunteenilmaisuja, myös kehollisia.

”Hän ilmaisee minulle suoraan, että nämä seinät kestävät. Hän on hyvin läsnä tilanteissa ja auttaa purkamaan sanoiksi, mitä kehossani tapahtuu.”

Terapeutti on saattanut esimerkiksi kysyä Seidiltä, mitä tapahtuu, kun tämä yhtäkkiä kääntyy sivulle ja kehonkieli muuttuu suojaavaksi.

”Kun olen tunnistanut kehon reaktioita, mieleeni on avautunut uusia reittejä ja noussut uusia kuvia, joihin minulla ei olisi muuten ollut pääsyä.”

Vallalla olevat terapiamallit ovat aivan liian puhekeskeisiä, Seidi sanoo.

Niissä ei hänestä oikein tunnu olevan tilaa sille, mikä kehosta tulee. Terapeuttien huoneet ovat usein pieniä ja ohutseinäisiä, ja tuolilla istuessa tai sohvalla maatessa käytetään vain päätä ja sanoja sen kartoittamiseen, mikä milloinkin vaivaa.

”Niissä sivuutetaan liian usein keholliset viestit. Terapiassa oleva ei pysty ilmaisemaan vaikkapa raivoa hylätyksi tulemisesta kehollisesti, kuten huutamalla.”

Traumatyöskentelyssä sen sijaan kehon taipumuksia reagoida lähdetään muokkaamaan niin, että keho pystyisi rauhoittumaan silloin, kun vaaraa ei todellisuudessa ole.

Seidi tunsi pitkälle aikuisuuteen asti, että on henkisesti eristyksissä muista ihmisistä eikä pysty muodostamaan syviä yhteyksiä.

”Häpesin valtavasti sitä, että kaipasin hyväksyvää katsetta ja maksoin terapeutille, jotta hän kannustaisi minua. Kuvittelin, että pitäisi olla ihminen, joka ei tarvitse muita, vaikka sen kautta, mitä saan muilta, opin myös antamaan.”

Hylätyksi tulemisen pelolta Seidi suojautui vaalimalla ajatusta, että voi aina itse lähteä ensin suhteista, kodeista ja yhteisöistä. Vasta viime vuosina hän on opetellut näkemään vaihtoehtoja pakenemiselle ja selän kääntämiselle.

”Olen opetellut läheisissä ihmissuhteissani kestämään kriisit ja luottamaan siihen, että suhde jatkuu. Että minun ei tarvitse erota, paeta tai provosoida toista, kunnes hän hylkää.”

Seidille parantumisen alkupiste oli, kun hän tajusi, että itsensä kanssa on pidettävä yhtä niin myötä- kuin vastamäissäkin.

”On löydettävä kohta, jossa voi pysyä itse itsensä puolella ehdoitta. On minun velvollisuuteni yrittää ymmärtää itseäni ja olla hylkäämättä itseäni, vaikka olisin kuinka heikko, tarvitseva, kaoottinen, kamala tai ruma.”

Se ei tarkoita, että voisi käyttäytyä miten vain, Seidi täsmentää. Olisi kuitenkin hyvä pystyä katsomaan hellästi kaikkea mitä itsessä on. Jos ymmärtää itseään, on paremmassa turvassa myös muiden kanssa.

Oivalluksensa jälkeen Seidi on tietoisesti opetellut säätelemään omia tunteitaan niin, että voi palata vaikeisiin tilanteisiin, keskustella, antaa anteeksi.

”On kaunis ajatus, että ihmisen merkittävin tehtävä on harjoitella suhteessa olemista, laumaeläimiä kun olemme. Sitoutuminen ja luottaminen pitkäkestoisiin ihmissuhteisiin on ollut elämässäni sekä vaikeinta että korjaavinta.”

SEIDILLÄ ON Turussa uusperhe: oma biologinen lapsi, puoliso ja puolison kaksi lasta edellisestä liitosta.

”Pahin pelkoni on, että pilaan lasten elämän, mutta keskitän tietoisesti huomiota siihen, missä kohtaa osaan olla turvallinen ja hyvä vanhempi ja auttaa lasta, kun hän on hädissään tai vihainen. Se on minulle itsellenikin korjaavaa.”

Äitinä Seidille tärkeää on läheisyyden antaminen ja lapsentahtisuus. Hän pitää haitallisina Suomessa pitkään vallinneita kasvatusmalleja, jotka tähtäsivät ennen kaikkea lasten karaisemiseen ja varhaiseen itsenäisyyteen.

”Vielä 70-luvullakin täällä opetettiin, että kun lapsi ilmaisee nälkää, hänelle ei saa antaa rintamaitoa. Uskottiin, että silloin hän oppisi diktaattoriksi eikä sopeutuisi aikuisten rytmiin. Lapsille siis opetettiin, että kun huomaat oman tarpeesi, älä ota sitä todesta vaan tukahduta se.”

Lasten ei kuitenkaan tarvitse olla aikuisten kannalta vaivattomia. Vauvoilla ja lapsilla ei ole keinoja säädellä tunteitaan, ja ennen kuin kieli kehittyy, heidän ainoa keinonsa pyytää apua on itkeä ja äännellä, Seidi muistuttaa.

”Mitä nopeammin vauvan tarpeisiin vastataan, sitä nopeammin hän oppii, että ei ole hätää, hän ei ole maailmassa yksin ja apua on saatavilla.”

Seidi itse on halunnut kantaa lasta kantorepussa ja antanut lasten tulla viereen nukku- maan.

”Kun ihokontaktissa oleva lapsi tuntee, miten vanhempi hengittää vapaasti, hän ymmärtää, että hänelläkään ei ole hätää, matka jatkuu.”

NYT ON kaikki hyvin.

Niin Seidi toistelee itselleen usein ääneen, jotta muistaisi olevansa turvassa. Viime vuosina hätätilassa olemisen tuntu on vähentynyt ja hän on pystynyt useammin löytämään turvaa itsensä sisältä.

Yksi kehon ja mielen rauhoittamisen tapa on avantouinti, josta on viime vuosina tullut Seidin suosikkiharrastus.

Kun hän laskeutuu avantoon, viiltävä kylmyys tuntuu piirtävän rajan oman kehon ja muun ympäristön välille. Aistit herkistyvät ja havainnot tarkentuvat. Kun hengitys vapautuu, keho rentoutuu.

Joskus endorfiinit hyökyvät kehoon ja olo muuttuu nautinnolliseksi.

”Kun nousen avannosta, keho alkaa usein täristä ja ruumiinosista vapautuu niihin kertynyttä jännitystä”, Seidi sanoo.

Siksi Seidi pyrkii pääsemään avantoon niin usein kuin työ- ja lapsiperhekiireiltään pystyy.

Jos ei ehdi avantoon, uimahallien kylmäaltaat ajavat asian.

Kylmäaltaaseen hän suuntaa myös, kun traumakysymyksiin keskittynyt haastattelu loppuu. Sen synnyttämä kehollinen jännitys joutaa jäädä Helsingin Urheilutalon allastiloihin.

Juttu on julkaistu Eevassa 2/2023.