Sonja, 40, sai lapsena selkäsaunoja ja tukkapöllyjä: ”Tajusin oman lapsen saatuani, ettei sellainen todellakaan ole ok”
Kun Sonja oli lapsena saanut vyöstä, hän oppi piilottamaan pahan mielensä. Siitä seurasi aikuisena masennus.
Sonja Saloriutta piti raivoavaa kolmevuotiasta tytärtään sylissä. Hän yritti sanoittaa lapsen tunteita ja kertoa, että äiti on tässä. Lapsi käyttäytyi kuin kuka tahansa kolmevuotias: hän oli saanut itkupotkuraivarin, kuten aina välillä jostakin, kuten pukemisesta tai ruokailusta. Sonja kuitenkin pysyi rauhallisena ja teki kaiken niin kuin tietää hyvään vanhemmuuteen kuuluvan.
Lapsen rauhoituttua oli Sonjan vuoro itkeä ja täristä. Hän vetäytyi omiin oloihinsa rauhoittelemaan itseään. Sonjasta tuntui epäoikeudenmukaiselta: Miksen minä saanut lapsena näyttää tunteitani samalla tavalla? Miksei kukaan kannatellut minua?
Sonjalle oma reaktio tuli yllätyksenä ja hän alkoi ihmetellä, miksi hänestä tuntuu niin hankalalta.
Sonja Saloriutta, 40
Työ: ammattijärjestäjä, korjausompelija
Asuu: Taalintehtaalla
Perhe: mies ja 5-vuotias lapsi
”Kun olin lapsi, sanottiin aina, että Sonja on niin kiltti, ettei hänestä ole vaivaa. Tunnistin kuitenkin omaa tahtoa näyttävässä lapsessa itseni. Ajattelin, että tuollainen minäkin olisin varmaan ollut, jos minua ei olisi hiljennetty”, Sonja sanoo.
Aiemmin Sonja oli ajatellut, että hänen lapsuudenkotinsa oli melko tavallinen. Nyt mieleen alkoi vyöryä takaumana tilanteita, joissa häntä oli kuritettu fyysisesti.
Yleensä kyse oli siitä, että Sonjan ja hänen pikkusiskonsa leikki oli muuttunut liian rajuksi eivätkä komennot olleet tepsineet. Isä löi Sonjaa vyöllä sekä antamalla luunappeja ja tukistamalla.
”Tajusin oman lapsen saatuani, ettei sellainen todellakaan ole ok. Ei lapsi käyttäydy huonosti tahallaan, vaan hänellä on jokin tunne, jonka takia hän haluaa tulla huomatuksi. Lapsella on turvaton olo tai hän kaipaa yhteyttä vanhempaansa.”
Vaikka Sonja muistaa lapsuudestaan vain muutaman kerran, kun sai vyöstä, pahinta oli väkivallan pelko. Lapsuutta varjosti pelko siitä, että sama voisi tapahtua koska tahansa uudestaan. Sonja oppi piilottamaan pahan mielensä ja olemaan jatkuvasti tuntosarvet koholla.
”Selkäsaunat rikkoivat pysyvästi luottamuksen isääni.”
”Kuvittelin, että olin tehnyt jotain väärää ja kaikki näkevät, etten selviydy arjesta.”
Pinnan alla kuplivat tunteet alkoivat tukahduttaa Sonjaa viime vuoden syksyllä. Työ yrittäjänä tuntui tahmealta. Yleinen maailmantilanne vahvisti turvattomuuden tunnetta.
Myös ihmisten kohtaaminen pelotti. Vanhempainillassa oman puheenvuoron odottaminen sai aikaan hurjaa sydämentykytystä. Jos Sonja illalla nukahti, hän heräsi muutaman tunnin päästä murehtimaan.
Univelka teki päivistä entistä takkuisempia, ja korkea verenpaine aiheutti päänsärkyä. Kun Sonja pohti miehelleen, että jaksaisi ehkä tehdä töitä yhden päivän viikossa, mies vihelsi pelin poikki.
”Mies kehotti soittamaan terveyskeskukseen. Hän sanoi, ettei ole normaalia joutua miettimään tuollaista.”
Kun Sonja odotti lääkärivuoroaan terveyskeskuksessa, hänestä tuntui, että hän kuolee siihen paikkaan. Mitä jos lääkäri käskee vain ottamaan itseä niskasta kiinni? Heti vastaanottohuoneeseen päästyään hän purskahti itkuun.
”Kerroin, että pelkään vastata puhelimeen ja mietin kadullakin, mitä vastaantulijat minusta ajattelevat. Kuvittelin, että olin tehnyt jotain väärää ja että kaikki näkevät minusta, etten selviydy arjesta.”
Sonja sai masennus- ja unilääkkeitä sekä sairauslomaa. Samalla aloitettiin arviointijakso Kelan kuntoutuspsykoterapiaa varten. Diagnoosina oli keskivaikea masennus. Sonjan mukaan masennuksen syynä olivat käsittelemättä jääneet tunteet.
”Jo se alkoi helpottaa fyysistä oloa, että sain kahden huonon vuoden jälkeen vihdoin nukuttua kunnolla.”
Jo lapsensa vauva-aikoina Sonjan päässä pyöri ajatuksia, joissa hän epäili vauvan pitävän häntä huonona äitinä. Myöhemmin lapsen kasvettua hän saattoi kauppareissulla ajatella, että muut pitivät häntä kelvottomana, koska hän osti lapselleen ruuaksi kalapuikkoja. Vaikka Sonja tiesi moiset ajatukset pötypuheeksi, huonommuudentunteesta ei ollut helppo päästä eroon.
”Olen elänyt paljon pääni sisällä ja analysoinut omia sanomisiani ja muiden tunnetiloja. Minusta tuli kontrollifriikki, joka halusi koko ajan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Eniten Sonjaa on traumojen käsittelyssä auttanut viikoittainen yksilöpsykoterapia. Välillä Sonja mietti, että muilla voi olla paljon pahempiakin kokemuksia. Oli helpottavaa saada terapeutilta vahvistusta sille, että omat kokemukset ja tunteet ovat oikeutettuja.
Terapian aloittaminen ei silti ollut helppoa. Sonjan suorittajaminä pohti alussa, mitä pitäisi sanoa, jotta kokemuksesta saisi irti kaiken mahdollisen hyödyn. Puhuminen tästäkin terapeutille auttoi.
Terapian lisäksi hyödyksi on ollut vertaistuki. Sonja on ymmärtänyt, että samanlaiset kokemukset ovat hänen ikäisillään melko yleisiä. Lapsuuden kaveripiirissäkin joku saattoi ohimennen mainita, että oli saanut tukkapöllyä.
Kuritusväkivalta on ollut kiellettyä vuodesta 1984, mutta Lastensuojelun keskusliiton vuonna 2021 julkaiseman tutkimuksen mukaan viidesosa vastanneista vanhemmista oli joskus tukistanut lastaan. Saman kyselyn vastaajista 62 prosenttia kertoi vanhempiensa kurittaneen heitä ruumiillisesti lapsena.
”On ollut helpottavaa tajuta, etten ole asian kanssa yksin. En ollut lapsena paha tai tehnyt mitään väärää. Aikuisen käytös on aina aikuisen vastuulla.”
Sonja ei kanna jo edesmenneelle isälleen kaunaa. Ymmärrystä on lisännyt se, että perheessä elettiin Sonjan lapsuudessa vaikeita aikoja. Sonjan isosisko menehtyi 5-vuotiaana leukemiaan melkein heti Sonjan syntymän jälkeen. Sonja ei tiedä, saivatko vanhemmat suruunsa tukea tai osasivatko he sitä edes hakea. 1930-luvulla syntynyt isä saattoi olla myös itse joutunut kokemaan fyysistä kurittamista.
Kun Sonja oli jo muuttanut omilleen, isä soitteli, kyseli kuulumisia ja saattoi kutsua käymään ja syömään hirvipaistia. Se oli isän tapa välittää. Välit jäivät silti loppuun asti etäisiksi, eikä lapsuuden kokemuksista puhuttu.
Oman lapsensa Sonja haluaa kasvattaa siten, että tämä saa näyttää kaikkia tunteita. Puolisokin on lapselle juuri sellainen isä kuin Sonja toivoo.
”Hän lukee tyttärellemme iltasatuja, ottaa syliin ja pelleilee. On ollut kipeääkin tajuta, että itselläni ei ollut lapsena samanlaista rentoutta ja hellyyttä.”
Sonja on silti toiveikas, että pääsee vielä traumoistaan kokonaan irti. Hän uskoo, että vaikeistakin asioista voi tulla vain yksi osa omaa elämäntarinaa, pieni osa sitä kaikkea, miksi hänestä on tullut juuri hän.
Apu kuuluu sinullekin
”On tavallista, että jos vanhemmat ovat olleet lasta kohtaan väkivaltaisia, asia nousee pintaan, kun tulee itse vanhemmaksi. Traumatisoituminen voi näkyä esimerkiksi uhkan pelkona. On kuin aivoissa olisi yliherkkä palohälytin. Myös mielenterveysongelmien, kuten masennuksen ja ahdistuneisuuden, taustalla voi olla lapsuuden traumaattisia kokemuksia.
Jotkut kokemukset ovat sellaisia, että ne ylittäisivät kenen tahansa sietokyvyn. Kuitenkin ihmiset selviävät kokemuksistaan eri tavoin. Tärkeää on esimerkiksi se, onko lapsella ollut elämässään muita hyviä ihmissuhteita esimerkiksi sisarusten, isovanhempien tai naapurin aikuisten kanssa.
Moni ajattelee, etteivät omat kokemukset olleet niin pahoja, että ansaitsisi apua. Kokemuksiin liittyy häpeää. Taustalla voi olla kaltoinkohtelun aiheuttama käsitys: en ole tärkeä. On oppinut panemaan muiden tarpeet omiensa edelle ja tekemään itsestään näkymättömän.
Traumakokemuksia voi käsitellä yksilölliseen tahtiin. Onko elämässä muuten sen verran vakaata, että muistoja voi palauttaa mieleen? Joskus ne nousevat esiin pyytämättä.
Avun hakeminen on rohkea teko. Kannattaa olla yhteydessä esimerkiksi työterveyteen, terveyskeskukseen, neuvolaan tai perheneuvolaan. Traumojen hoidossa on saatu hyviä kokemuksia muun muassa EMDR-silmänliiketerapiasta sekä narratiivisesta altistusterapiasta. Ryhmämuotoisissa hoidoissa voi oppia, ettei ole kokemuksensa kanssa yksin.”
Juttu on jukaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 11–12/2024.
