”Tapasin Tommin 24-vuotiaana. En koskaan suunnitellut, että rakastuisin ihmiseen, jolla on jo lapsia. Suhde syntyi kuin itsestään, mutta yhteisen elämän rakentaminen ei ollut helppoa. Se oli ihanaa ja vaikeaa aikaa, sillä uuden kumppanin lisäksi elämääni astui kaksi pientä tyttöä.

Tapasin tytöt ensimmäisen kerran vasta, kun olimme olleet Tommin kanssa yhdessä lähes vuoden. Ihastuimme tyttöjen kanssa oitis toisiimme. Tutustuminen oli helppoa ja luonnollista puuhastelua yhdessä. Toisin kuin biologisessa vanhemmuudessa, meidän kiintymissuhteemme alkoi tekemisellä. Askartelimme, herkuttelimme ja keksimme hulvattomia leikkejä, joita nyt jo teini-ikäiset tytöt muistelevat nauraen.

Lapsettoman äitipuolen rooliini on kuulunut erilaisia tunteita, usein vaikeitakin.

Aluksi tunsin oloni ulkopuoliseksi ja altavastaajaksi. Otin missiokseni päästä tasavertaiseen asemaan biologisten vanhempien kanssa, mutta sain pettyä tuhansia kertoja: Kun lapsi kaatui asfaltilla, hän huusi aina isäänsä, vaikka minä olin vieressä. Bonusvanhempia ei kutsuta vanhempainiltoihin, eikä äitipuolia juhlita äitienpäivänä.

Minulla oli kova nähdyksi tulemisen ja arvostuksen tarve, osallistuinhan minäkin lasten elämään ja kasvattamiseen. Samalla kun odotin kunniamerkkejä hyvistä roolisuorituksistani, olin hyvin varovainen, etten anna kuvaa, että olisin varastamassa kenenkään vanhemmuutta tai äitiyttä.

Tunteeni olivat ristiriitaisia. Yritin tehdä kaiken mahdollisimman hyvin ja samalla mietin, kuka minä olen, kuka olen näille kahdelle pienelle tytölle ja mikä on roolini tässä perheessä.

Julkisuudessa lapsettomien äitipuolien kertomuksia on vähän, ja minunkin on ollut vaikea löytää sanoja ja ehkä myös rohkeutta puhua aiheesta. En koe olevani äiti, mutta olen vanhempi ja arjessa vanhemman roolissa. Tytöille olen Jenni.

Termistön antaminen muille ihmisille on vaikeaa. Viedessäni tyttöjä lääkäriin minua on luultu kouluterveydenhoitajaksi. Kun minulta on kysytty, onko minulla lapsia, tunnen velvollisuudekseni vastata, ettei omia, mutta puolisollani on.

Parhaimmillaan voin äitipuolena olla lapsille aikuinen, joka täydentää heidän kokemustaan vanhemmuudesta. Kenties me kasvattajat voimme yhdessä murtaa normeja ja osoittaa, että yhdessä meillä voi olla enemmän annettavaa kuin yhdellä tai kahdella vanhemmalla olisi.

Toimivan parisuhteen merkitys korostuu uusperheessä. Uskon, että minun ja puolisoni välinen vahva rakkaus ja tahto elää yhdessä luovat turvaa myös lapsille. Toisaalta juuri uusperhe-elämään liittyvät asiat ovat niitä asioita, jotka aiheuttavat turhautumista. Olen pyrkinyt jakamaan hankalimpiakin tunteita äitipuoleudesta Tommille silläkin uhalla, että hän loukkaantuu.

Ehkä vaikeinta on ollut hyväksyä se, miten erilaisia olemme. Tommi ja tytöt kiihtyvät nollasta sataan sekunnissa ja näyttävät tunteensa kuuluvasti. Minä olen rauhallisempi.

Tommilla on ollut merkittävä rooli uusperheen yhteenkasvattamisessa ja tunteiden käsittelyssä. On ollut helpottavaa ymmärtää, että voimattomuus ja hermojen kiristyminen kuuluvat myös biologiseen vanhemmuuteen.

En usko, että olisimme yhdessä ilman, että meillä olisi elettynä juuri nämä elämät.

Vanhemmuuteen kasvaa, ja vuosien varrella asiat ovat loksahdelleet paikoilleen – uusperhe-elämä on sujunut kaikkien osapuolten kesken hyvin. Olen jopa vähän ihmeissäni, miten lämmin suhde minulla syntyi lapsiin alkumetreillä. On kunnia-asia, että he ottivat minut jo pieninä tyttöinä omakseen ja voin tukea heitä nyt teini-iän haasteissa.

Viime äitienpäivänä sain elämäni ensimmäisen äitienpäiväkortin. Se oli yhtä aikaa ihana ja hämmentävä hetki, ja sain juuri ja juuri sanotuksi liikutukseltani kiitos.

Vaikka emme ole biologisesti yhtä, toivon, että he pitävät minua hauskana ja empaattisena äitihahmona, jonka puoleen voi aina kääntyä.

Juuri kun olemme löytäneet paikkamme uusperheessämme, identiteettimme joutuvat jälleen myllerrykseen: perheeseemme syntyy kolmas lapsi toukokuussa – Tommille kolmas, minulle ensimmäinen.

Vei pitkään, että unelma omasta äitiydestä toteutui, ja ehdin surra, ettei se koskaan toteutuisi. Toisin kuin normatiivisessa perhemallissa, olen saanut harjoitella ja elää ensin vanhemmuutta, ja nyt on minun vuoroni tulla äidiksi.”

Juttu on julkaistu Trendissä 2/2023.