Se aamu on piirtynyt mieleen ikimuistoisena. Television kansainvälisellä musiikkikanavalla näytettiin Britney Spearsin musiikkivideo. Kappale oli Baby One More Time ja vuosi 1998. Tuolloin 12-vuotiaalle Markku Haussilalle tuli kiire etsiä VHS-kasetti videon nauhoitusta varten. Vielä kovempi kiire tuli bussiin. Hän myöhästyi koulusta.

Tanssivan popdiivan energia resonoi hänessä voimakkaasti. Hän oli poika, joka rakasti kaikkea kaunista. Mutta hän oli myös poika, joka oli joutunut jo tuohon mennessä kokemaan paljon rumaa kohtelua. Tanssista tuli hänen pakopaikkansa.

Nyt tanssijana ja näyttelijänä tunnettu Markku on 37-vuotias ja kirjoittanut elämästään autofiktiivisen kirjan. Kaikki kauniit kukat julkaistaan Storytelin ääni- ja e-kirjana huhtikuun alussa. Markku aloitti kirjoittamisen yli kymmenen vuotta sitten, mutta tekstit lepäsivät välillä pöytälaatikossa.

Hän korostaa, ettei kirjan tarina ole kaikilta osin totta, mutta se on totta hänelle. Kirja ei ole elämäkerta, vaikka voisi hyvin olla. Markulle on tapahtunut jo nyt enemmän kuin monelle koko elämässään.

”Minulla on taipumus nähdä kaikessa kamalassakin jotain hyvää. Nyt kun lapsuuteni tapahtumista on tarpeeksi aikaa, voin ja haluan kertoa niistä.”

1990-LUVUN SUOMESSA kipeistä asioista ei ollut tapana puhua eikä muiden asioihin puuttua, vaikka lasten hätä olisi ollut käsin kosketeltavissa. Ei ainakaan ”landella” eli Teiskossa Pirkanmaalla, missä Markku varttui ensimmäiset vuotensa.

Kun Markku oli parivuotias, hänen vanhempansa erosivat. Hän ei halua eritellä, jäikö tosielämässä asumaan äitinsä vai isänsä kanssa tai kuinka monta sisarusta hänellä kaikkiaan on. Kirjassaan hän kirjoittaa äidistä ja yhdestä sisaresta.

Markun tuolloinen lähivanhempi löysi uuden puolison, mutta liitto ei ollut hyvä. Alkoholiongelma syöksi perhe-elämän kaaokseen. Lopulta Markku huostaanotettiin. Hän oli seitsenvuotias joutuessaan lastenkotiin.

”Se oli tosi raju juttu. Päihderiippuvaisen vanhempani syöksy oli nopea. Huostaanoton jälkeen toinen vanhempani, joka oli erossa lähtenyt, otti minusta kopin. Vartuin yksinhuoltajaperheessä.”

Ensimmäinen kouluvuosi oli kesken, mutta Markkua odotti muutto Espoon Olariin. Muutos oli iso ja vaikea.

”Tulin kirjaimellisesti aivan metsästä ja puhuin vahvaa Tampereen murretta. Jo siinä oli kiusaamisen aihetta, enkä istunut porukoihin. Pidinhän asioista, joista poika ei saanut 1990-luvulla pitää. Kaksinapainen, binääri sukupuolijaottelu tuntui vaikealta. En kokenut lapsena sopivani kumpaankaan rooliin.”

VÄRIKÄSHARJAISET MY LITTLE PONYT ja pitkähiuksiset Barbie-nuket olivat Markun suosikkeja. Hän tarttui mieluummin leluihin, joita pidettiin hänen lapsuudessaan ”tyttöjen värisinä”.

”Minua eivät kiinnostaneet sankaritarinat vaan Disney-prinsessat. No, eiväthän nekään tarinat nyt ajatellen ihan ongelmattomia ole.”

Markkua alettiin kiusata uudessa koulussa heti. Lapset huutelivat ja homottelivat, aikuiset pitivät suunsa supussa tai vähättelivät.

”Kiusaaminen vahvisti ajatustani, etten kelpaa sellaisena kuin olen.”

Aikakauden miesihanne oli avoimesti myrkyllisen maskuliininen.

”Kun minulle annettiin lätkämaila käteen, puhkesin itkuun. Kun minut laitettiin judoon, mietin, että minkä helvetin takia. Pidin miehiä kauhean pelottavina ja tunsin saavani enemmän turvaa naisista.”

Kun Markku puhuu lapsuuden kipeistä kokemuksista, kyyneleet valuvat hänen poskilleen. Se yllättää hänet itsensäkin.

”Nämä ovat tosi sensitiivisiä asioita, vaikka olen käsitellyt niitä paljon. Nykyään puhutaan, että pojankin on ok itkeä. Olen miehisyyden uhri enkä varmasti ainoa.”

TANSSIMINEN VIEHÄTTI Markkua jo varhain, ja hän tapasi tanssia salaa huoneessaan. Hän olisi halunnut harrastaa tanssia ja laulua mutta sai lähinnä ikäviä kommentteja korkeasta äänestään.

Yksinhuoltajaperheessä tanssiin ei ollut varaa, sillä se oli jo tuolloin kallis laji harrastaa. Judo-kokeilun jälkeen Markku ilmoitettiin taekwondoon.

”Vanhemman ratkaisussa oli myös voimakasta feminiinisyyden pelkoa. Minua luultiin usein tytöksi, joten hän halusi esittää minut poikamaisena. Hän teki varmasti parhaansa niillä työkaluilla, mitkä hänellä oli. Mutta jos lapsi toistaa, toivoo tai pelkää jotain jatkuvasti, kannattaisi ehkä kuunnella.”

Aihe herättää Markussa yhä voimakkaita tunteita.

”Minulla ei ollut eikä ole mitään yhteistä äijien kanssa, jotka huutavat urheilukentillä opetellun aggression vallassa. He vievät kaiken tilan. Minusta myös urheiluun liittyvät juhlallisuudet ovat hyvin vieraannuttavia. Miksei juhlita kulttuuria? Taide voi pelastaa ihmisten henkiä.”

IRVOKASTA KYLLÄ käänne parempaan tapahtui Markun elämässä jälleen kerran tragedian kautta. Kun hän oli 11-vuotias, hänen silloinen lähivanhempansa sairastui ja menehtyi. Oli selvää, ettei yhä elossa oleva päihderiippuvainen vanhempi pystyisi pitämään hänestä huolta.

Apu löytyi onneksi läheltä. Kuolleen vanhemman ex-puoliso otti Markun osaksi perhettään. Markku muutti tämän kotiin Helsinkiin mutta jatkoi koulunkäyntiä Espoossa.

”Uudessa kodissa tunsin ensi kertaa, että minua kuunneltiin. Pääsin vihdoin myös tanssitunneille.”

Kiusaajat saivat lisää pontta Markun uudesta harrastuksesta, mutta oma luokka tuki. Luokan sisällä häntä ei kiusattu. Kuunneltuaan kiusaajien nimittelyä vuosikaudet Markku päätti kuudennella luokalla ottaa asian omiin käsiinsä.

”Ilmoitin koulun taidekerhossa suureen ääneen, että minusta tulee isona homo. Se oli minulle juhlan aihe. Lainasin bootcut-Levikset, ostin säästöilläni paksupohjaiset kengät ja menin niissä pokkana kouluun. Oikeasti minusta ei ole koskaan tullut homoa, vaan olen ollut sitä aina.”

Opettaja soitti huolestuneena Markun kotiin. Markku muistaa, miten kasvattiäiti intti asiasta puhelimessa opettajan kanssa ja sanoi, että mitä sitten. Minkä asialle mahtaa.

”Minulla oli ja on upea, upea kasvattiäiti! Uusi koti oli pelastukseni. Sain suurta ymmärrystä ja minusta pidettiin hyvää huolta.”

TANSSISTA TULI tuki ja turva. Markku pääsi valintakokeiden kautta Kruununhaan yläasteen tanssilinjalle ja opiskeli vapaa-ajallaan Step Up Show Schoolissa ja Tanssivintillä.

”Tanssi pelasti minut, ilman sitä en olisi selvinnyt hengissä. Olin aluksi todella huono tanssija ja jouduin taistelemaan lunastaakseni paikkani.”

Markku on joutunut taistelemaan paikastaan muutenkin.

”Olen etuoikeutettu, koska olen valkoinen cis-mies. Silti olen juossut pakoon ja minua on lyöty vain, koska satun olemaan homo.”

Hän muistuttaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessakin rikos vuoteen 1971 asti. Kielto homoseksuaalisuuteen kehottamisesta kumottiin vuonna 1999. Sukupuolineutraali avioliittolaki astui voimaan vuonna 2017.

”Äärikonservatiivien mukaan olen yhä menossa helvettiin. Siellä on takuulla niin hyvät bileet, ettei haittaa! En halua viedä keneltäkään uskontoa pois mutten myöskään kaipaa sen kantojen kertomista minulle. Minulla on oikeus elää elämääni.”

AHKERA HARJOITTELU TUOTTI tulosta. Markku valmistui lopulta tanssijaksi Suomen Kansallisoopperan Balettioppilaitoksesta. Vaikeiden vuosien jälkeen menestystä satoi.

Vuosina 2006 ja 2007 Markku voitti MM-kultaa jazztanssista sekä MM-kultaa modernista tanssista. Vuonna 2010 hän sijoittui kolmanneksi television Dance-tanssikilpailussa. Markku esiintyi lukuisissa musikaaleissa ja teki koreografioita muun muassa Anna Abreulle, Antti Tuiskulle, Laura Voutilaiselle ja Kiira Korvelle.

Sitten tuli stoppi. Markku oli 28-vuotias, kun hänen kehonsa petti kesken Mamma Mia -musikaalin esityksen Svenska Teaternissa. Liikeradat katosivat, eikä hän pystynyt kävelemään vaan jäi lavalle kyykkyasentoon. Markku avustettiin lavan taakse ja varamies hyppäsi näyttämölle. Markku lähti päivystykseen.

Vaikka Markku kuntoutti itsensä kertaalleen takaisin töihin, ura tanssijana oli auttamatta ohitse. Oikeassa lonkassa todettiin paha nivelrikko. Kivut olivat vaivanneet häntä jo kymmenen vuoden ajan.

”Kehoni pakotti minut lopettamaan, koska en kuunnellut sitä.”

Joulukuussa 2022 Markku sai lonkkaansa tekonivelen ja on kuntoutunut hyvin. ”Kaikki se kipu kuitenkin kannatti, niin ihanaa tanssiminen oli.”

Kun unelma-ammatin harjoittamisesta tuli mahdotonta, Markun piti rakentaa koko identiteettinsä uudelleen. Mitä hän olisi, jos ei tanssija, musiikkiteatterin tekijä ja koreografi?

Myös lapsuuden kipeät kokemukset ja käsittelemättömät tunteet nousivat uudella voimalla pintaan. Hän romahti henkisesti.

”Oli kamala kokemus, etten voinut viedä työtäni lavalla loppuun. Se jätti pitkäksi aikaa esiintymispelon. Mitä enemmän yritin siirtää tunteitani sivuun ja selvitä ilman apua, sitä pahempina ne palasivat. Rajuinta oli itsensä kestäminen. Koko lapsuus ja identiteetti olivat käsissäni.”

Markku aloitti terapian vuonna 2015 mutta sanoo, että olisi tarvinnut sitä jo paljon aiemmin.

Hän näkee silti näissäkin käänteissä jotain hyvää.

”Etsin aina sen hyvän asioista. Siihen pääsy on tosin vaatinut helvetisti töitä. Huomasin, että olin miellyttänyt tanssijana liikaa muita. Tajusin, ettei minun tarvitse olla joka paikassa mukana ja sopia kaikkialle.”

SAIRAUSLOMANSA JÄLKEEN Markku jättäytyi kokonaan pois alalta. Hän työskenteli baarissa ja vaatekaupassa, mutta kaipasi suurta rakkauttaan, esiintymistä.

Pikkuhiljaa Markku alkoi ajatella, että jos hänestä oli voinut tulla tanssija, ehkä hän voisi olla myös näyttelijä ja kirjoittaja. Hän alkoi kirjoittaa vuosien tauon jälkeen ja teki musiikkia.

Vuonna 2017 hän näytteli Sara Mellerin Father Fucker -näytelmässä Q-Teatterissa. Siinä Markku oppi epätäydellisyyden sietämistä, jollaiseen hän ei ollut tottunut musiikkiteatterissa.

Kolme vuotta myöhemmin Markku teki Helsingin Kaupunginteatterin Humisevassa harjussa Hindleyn roolin ja kollegat äänestivät hänet Vuoden teatterinäyttelijäksi. Samana vuonna Teatteri Jurkassa sai ensi-iltansa Markun kirjoittama Scream The Love Story, joka toi hänelle Lea-palkintoehdokkuuden.

”Kehoni pettäessä ajattelin, että voin pärjätä vain fysiikallani. Nyt ymmärsin, että riitän tällaisena.”

Markku tuntee olevansa paremmissa voimissa kuin vuosiin. Puheissa vilahtelee muiden auttaminen ja vähemmistöjen puolustaminen. Hän tietää, että muutokset asenteissa ja rakenteissa ovat hitaita mutta sitäkin tärkeämpiä.

”Oma kipu täytyy käydä läpi, jotta siitä voi syntyä jotain hyvää. Haluaisin jatkossa antaa enemmän kuin ottaa.”

Lopuksi kysyn Markun yhä elossa olevasta vanhemmasta. Onko heillä välejä? Aihe on arka mutta toisaalta hyvin selvä.

”Minun ei tarvitse enää altistaa itseäni pettymykselle. Alkoholistin läheinen ei voi loputtomasti toivoa, että toinen paranee. Jos riippuvuudesta ei pääse avusta huolimatta, on parempi päästää irti. Ei kukaan kysynyt minulta lapsena, onko heidän ok lähteä. Minäkin saan lähteä pois.”

Juttu on julkaistu Eevassa 4/23.