Marjon poika Eeli sai kiireellisen lähetteen psykiatriseen hoitoon, mutta hänet jätettiin yksin – totuus selvisi Eelin itsemurhan jälkeen

Marjo Syrjälä rakastaa kokkolalaisen Annan hautausmaan valoisuutta. Kun hän avaa sen portin, hän ajattelee astuvansa taivaalliseen pihapiiriin.

Marjo käy hautausmaalla viikoittain. Siellä lepää hänen ja hänen aviomiehensä Tommin poika Eeli, joka päätti elämänsä 2. elokuuta 2020.

Eeli oli nelilapsisen perheen toiseksi nuorin. Hän olisi täyttänyt kuukauden päästä 21 vuotta.

Eelillä oli haaveita, kuten matka Amerikkaan, jossa voisi katsoa NHL-jääkiekkoa. Marjo uskoo, että hänen poikansa olisi halunnut elää. Siksi hän ei puhu itsemurhan tekemisestä vaan itsemurhaan ajautumisesta.

”Sanat selviytyä ja hyväksyä ovat aivan liian suuria kuvaamaan tilannettani. Olen löytänyt parempia sanoja, joista yksi on taipua. Olen joutunut taipumaan elämän ja Luojan edessä.”

Eeli syntyi intiaanikesänä 1999. Marjo muistaa, kuinka silloin parveke oli täynnä leppäkerttuja ja kesä jatkui jatkumistaan.

Hän oli raskaudesta valtavan onnellinen. Esikoistytär Siirin synnytys oli ollut pelottava kokemus, ja siksi seuraava lapsi adoptoitiin. Num tuli perheeseen Thaimaasta. Sitten Marjon synnytyspelko alkoi hälventyä.

Eeli syntyi 28. elokuuta, jolloin Kokkolassa vietettiin huvilakauden päättäjäisiä, venetsialaisia. Taivas oli täynnä ilotulituksia.

Eeli oli herkkä hymypoika. Hän lumoutui asioista ja esimerkiksi ihaili ylpeästi muumeja nuoreen aikuisuuteensa saakka. Vaikka poika ei ollut puhelias, hän löysi tiensä kaveriporukoihin pallopelien kautta. Eelillä oli paljon kavereita.

Kun kaverit kävivät läpi murrosiän myllerryksiä ja kasvoivat pituutta, Eeli pysyi vielä fyysisesti pikkupoikana. Noihin aikoihin hän alkoi viettää entistä enemmän aikaa kotona ja liikuntaharrastukset vähenivät. Eeli sai hormonaalista apua ja tilanne helpottui.

”Jälkeenpäin ymmärsin, että ikään kuin saattohoidin poikaani viimeisen vuoden aikana.”

Pojan vointi alkoi huolestuttaa Marjoa lukiovuosina. Hän katseli jääkaapin oveen kiinnitettyä Eelin rippikuvaa, jossa tämä poseerasi hymyillen. Marjo kysyi mieheltään, missä tuttu lapsi on. Hymypojan hymy oli kadonnut. Eeli kertoi miettineensä, olisiko hän masentunut.

Kun poika oli 17-vuotias Marjo ehdotti tälle, että he menisivät yhdessä kouluterveydenhoitajalle, Eeli ei halunnut.

”En voinut sanoa itsenäistyvälle nuorelle kuin pienelle pojalle, että äiti ottaa sinut syliin ja mennään. Halusin kunnioittaa hänen kokemustaan ja tehdä hänen kanssaan yhteistyötä.”

Noin vuoden päästä 18-vuotias Eeli haki pahaan oloonsa itse apua nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Diagnoosina oli masennus.

Marjo pohti, oliko pojalle tapahtunut lapsuudessa ja kouluiässä jotain, mitä hän ei ollut äitinä huomannut ja ymmärtänyt. Eeli vakuutti äidilleen, että varhaislapsuus oli ollut mahtavaa, ihan parasta aikaa.

Eelin masennusta hoidettiin lääkityksellä. Hänen vointiaan seurattiin säännöllisesti, ja tukena oli omahoitaja. Pojan olo alkoi kohentua. Sitten hän jäi tyhjän päälle.

Eelille ilmoitettiin puolen vuoden jälkeen, että hoito poliklinikalla päättyy. Hän saisi soittaa sinne tarvittaessa, mutta omahoitajaa hänen apunaan ei enää ollut.

Masennuksesta huolimatta Eeli kirjoitti ylioppilaaksi. Sen jälkeen hän työskenteli erityisluokassa koulunkäynninohjaajana.

”Oppilaat tulivat Eelin syliin. Hän sai levottomat lapset rauhoittumaan ja oppimaan. Työ sai hänet masentuneenakin tyytyväiseksi.”

Eeli teki toisinaan myös opettajan sijaisuuksia, mutta mieli pysyi mustana valonpilkahduksista huolimatta.

”Jälkeenpäin ymmärsin, että ikään kuin saattohoidin poikaani viimeisen vuoden aikana.”

Eeli oli aina huolehtinut itse heräämisistään, mutta nyt hän antoi Marjon herättää hänet aamuisin. Äiti harjasi poikansa hiuksia, kun tämä makoili sängyssä. Sitten hän teki teki tälle eväät töihin.

Eelin vointi aaltoili. Hyvät jaksot herättivät Marjossa ja hänen puolisossaan valtavaa iloa, huonot syvää huolta.

”Eelille oli varmasti raskasta nähdä meidän surumme ja huolemme. Nyt tuntuu kummalliselta, että emme ymmärtäneet Eelin masennuksen vakavuutta emmekä osanneet pelätä kuoleman riskiä.”

”Jos sydänoireinen ihminen menee lääkäriin ja hänet lähetetään kotiin, hän saattaa kuolla. Jos psyykkisesti vaikeasti sairas ihminen hakee apua ja hänet lähetetään kotiin, hänkin saattaa kuolla. Näin kävi meidän Eelille.”

Pojan elämä meni kuitenkin eteenpäin. Kun koronasulku keskeytti Eelin työt keväällä 2020, hän päätti toteuttaa unelmansa Tampereelle muutosta.

Ensijärkytyksen jälkeen Marjo iloitsi siitä, että pojalla oli voimavaroja. Eeli hankki itselleen Tampereelta asunnon hyvältä paikalta keskustasta. Asemalle oli lyhyt matka, samoin Nokia Arenalle. Eelin sydän paloi Tapparalle, jääkiekolle ja kaikelle urheilulle.

Eeli palasi Kokkolaan vielä hetkeksi, kun koulut avattiin koronasulun jälkeen pariksi viikoksi ennen kesäloman alkua.

”Hän sai valtavan määrän kiitoksia ja kortteja niin opettajilta kuin vanhemmiltakin. Hän huomasi olevansa rakastettu ja voimaantui siitä. Eeli tajusi haluavansa luokanopettajaksi.”

Marjon piti matkustaa Eelin luokse Tampereelle torstaina 30. heinäkuuta. Hän kuitenkin siirsi matkaa, koska poika oli menossa lauantaina tapaamaan serkkujaan. Marjo lähetti pojalleen tekstiviestin ja kertoi tuovansa tälle lisää kattiloita.

Sunnuntaina 2. elokuuta Marjo tarttui puhelimeen ja päätti soittaa Eelille. Sitten hän muisti, että Eeli oli toivonut, ettei äiti soittelisi liian usein. Sitä paitsi he näkisivät seuraavana päivänä. Marjo laittoi puhelimen pois.

Illalla Marjo ja Tommi olivat menossa nukkumaan, kun ulko-oveen koputettiin. Ovella seisoivat poliisit.

Eeli oli kuollut, kyse oli itsemurhasta.

Eelin kunto oli romahtanut heinäkuussa. Hän oli menettänyt yöunensa ja alkanut epäillä, voisiko hänellä olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sairaudessa on masennus- ja maniajaksoja, ja siihen voi liittyä valvominen.

Eeli sai terveyskeskuksesta nopeasti vastaanottoajan. Siellä hän oli kertonut lääkärille kaksi vuotta kestäneistä itsetuhoisista ajatuksistaan. Marjo ja Tommi eivät tienneet niistä silloin.

Terveyskeskuslääkäri oli ymmärtänyt Eelin tilanteen vakavuuden. Hän oli tutkinut pojan huolella, kirjannut tämän itsetuhoiset ajatukset ja tehnyt kiireellisen lähetteen psykiatrian poliklinikalle.

Sen jälkeen Eelin hoitopolku meni pahasti pieleen. Avun saanti tyrehtyi.

Poika laitettiinkin jonoon, jossa akuuttia apua ei ollut luvassa. Eelille ei tehty hoitosuunnitelmaa, eikä hänelle määrätty tukihenkilöä. Hän jäi yksin.

Vanhemmat saivat tietää totuuden poikansa kuoleman jälkeen. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira tutki Eelin tapauksenja vahvisti laiminlyönnit. Itsemurha olisi saatettu estää oikea-aikaisella avulla ja lääkityksellä.

”Jos sydänoireinen ihminen menee lääkäriin ja hänet lähetetään kotiin, hän saattaa kuolla. Jos psyykkisesti vaikeasti sairas ihminen hakee apua ja hänet lähetetään kotiin, hänkin saattaa kuolla. Näin kävi meidän Eelille. Hän kuoli psyykkiseen sairauskohtaukseen.”

Suru lapsen kuolemasta on ollut musertavaa. Marjo on surrut ennen kaikkea Eelin kärsimystä ja heitteillejättöä.

”Eeli ei elänyt elämäänsä minua vaan itseään varten. Minulle oli etuoikeus olla hänen äitinsä.”

”Suru ei ole asia, joka pitää paketoida ja siivota pois niiden silmistä, jotka eivät kestä nähdä sitä. Tunteiden on saatava virrata.”

Marjo on syyllistänyt itseään lapsensa kuolemasta. Hän on kysynyt itseltään, miten annoin Eelille käydä niin.

Marjo tuntee, että osa hänestä menehtyi pojan mukana.

”Olen ajatellut, että minun olisi pitänyt pystyä estämään Eelin kuolema.”

Marjo on tuntenut katkeruutta, pettymystä ja vihaa niin yhteiskuntaa kuin Jumalaakin kohtaan. Samalla hän on oivaltanut, että kaikilla tunteilla on jokin viesti: ne kertovat hänen omista tarpeistaan.

”Eelin kuoleman jälkeen itkin kaksi vuotta putkeen kuin putous. Kyyneleet auttoivat minua kohtaamaan vaikeita tunteita mutta myös iloa ja kiitollisuutta. En ollut aiemmin ymmärtänyt kyynelten merkitystä. Ne ovat valtava lahja.”

Marjo itkee edelleen usein. Hän tuntee yhä syyllisyyden lisäksi ahdistusta ja katkeruutta mutta on opetellut ottamaan ne vastaan kuin vieraina, joilla on jotakin asiaa.

”Tunteet tulevat ja menevät. Jos en uskaltaisi kohdata niitä, minusta voisi tulla katkera tai vihainen.”

Eelin kuoleman jälkeisinä vuosina Marjo teki vain vähän puheterapeutin työtään ja antoi tilaa surulle. Hän on oivaltanut vasta nyt surun syvän merkityksen.

”Se ei ole asia, joka pitää paketoida ja siivota pois niiden silmistä, jotka eivät kestä nähdä sitä. Tunteiden on saatava virrata. Jos minulta vietäisiin suru, minulta vietäisiin mielenterveys, ilo ja kaikki. Surun vaaliminen on tärkeää. Se on tila, jossa saan Eelin taas syliini.”

Lohtua tuo Marjon usko siihen, ettei elämä ole hänen käsissään ja että hän tapaa Eelin vielä taivaassa. Marjo tuntee olevansa Eelille yhtä paljon äiti kuin lapsensa eläessä.

”Äitiys ei lopu. Ajatellaan, että kun aikaa kuluu, rakkaus haalistuu tai himmenee, mutta mikään ei haalistu tai himmene. Rakkaus menee rajan yli.”

Eelin kuolema on alleviivannut elämän merkityksellisyyttä. Jos surussa ja kivussa pystyy näkemään syvää merkityksellisyyttä, vaikeatkin asiat voi kohdata.

Marjon ja Tommi surevat eri tavoin: Marjo sanoin, Tommi puolisoaan hiljaisemmin ja fyysisemmin. Tommille liikunta ja metsä ovat tärkeitä.

”Hänen tapansa on hyvä ja oikea, vaikka se on erilainen kuin minun. Kunnioitamme toistemme surua. En voisi ajatellakaan tekeväni tai sanovani jotain, joka lisäisi Tommin taakkaa.”

”Avun saaminen on jokaisen oikeus.”

Ylihuolehtivaksi äidiksi Marjo ei tunne tulleensa eikä hän osaa pelätä muiden lastensa puolesta. Siitä hän pitää huolen, että Siiri, Num ja kuopus Onni saavat kuulla olevansa rakkaita ja riittäviä sellaisina kuin ovat.

Iloisiakin perhetapahtumia on ollut: Numista on tullut juuri isä, Onni on aloittanut sairaanhoitajaopinnit ja Siiri menee naimisiin ensi kesänä.

Myös liikunta, luonto, kirjat ja työ tuottavat Marjolle iloa. Samoin usko ja läheinen suhde Jumalaan.

Merkitystä tuo kirjoittaminen ja toisten auttaminen. Marjo avaa tuntojaan Instagram-tilillään @syvyyksistakorkeuksiin.

”En olisi itse valinnut osaani, mutta koska olen nyt tässä tilanteessa, haluan kertoa Eelin tarinaa täydestä sydämestäni ja olla muiden lapsensa menettäneiden rinnalla. Toivon, ettei kukaan joutuisi kokemaan Eelin ja perheemme kohtaloa. Avun saaminen on jokaisen oikeus.”