Asiantuntija kertoo, miksi sateenkaari-ihmisten voi olla vaikea hakea apua lähisuhdeväkivaltaan: ”Eron hetki on usein vaarallisin”
Parisuhdeväkivalta on yhteiskuntamme sokea piste, sanoo sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän asiantuntija Pia Puu Oksanen. Väkivaltaisessa parisuhteessa elävät sateenkaari-ihmiset saattavat kokea avun hakemisen erityisen vaikeaksi.
”Oletko kuullut onnellisuusmuurista? Väitän, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat kokevat painetta ylläpitää onnellisuusmuuria parisuhteissaan. Se saattaa estää heitä hakemasta apua esimerkiksi silloin, kun he kokevat parisuhdeväkivaltaa.
Onnellisuusmuuri on monelle väkivaltaisessa parisuhteessa eläneelle tuttua. Ulospäin näytetään, että hyvin menee, vaikka väkivalta olisi toistuvaa. Vähemmistöön kuuluvalle onnellisuusmuuri voi olla korkeampi ylittää johtuen vähemmistöstressistä.
Vähemmistöstressiä kokeva ihminen saattaa kokea, että hän edustaa koko vähemmistöä, joskus jopa useita vähemmistöjä. Tällöin omien ongelmien näyttäminen ja myöntäminen voi olla vaikeaa. Vähemmistöasema voi siis hiljentää ihmisen.
Pia Puu Oksanen
Amnestyn sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän asiantuntija, psykoterapeutti.
Vähemmistöön kuuluva saattaa myös pelätä, että apua hakiessa vastassa voi olla ennakkoluuloja ja syrjintää. Voi myös olla, että parisuhdeväkivaltaan ei halua hakea apua, koska samalla joutuisi paljastamaan, että elää esimerkiksi homosuhteessa.
Tutkimusten mukaan biseksuaaleilla tai seksuaalisesta suuntautumisestaan epävarmoilla on kaikkein suurin todennäköisyys kokea parisuhdeväkivaltaa. Tiedetään myös, että transnaisilla parisuhdeväkivallan riski on kohonnut. Yhdysvaltalaistutkimusten mukaan afroamerikkalaistaustaisilla transsukupuolisilla riski kokea parisuhdeväkivaltaa on kuusinkertainen verrattuna yhdysvaltalaisväestöön keskimäärin.
”Eron hetki on usein vaarallisin. Jos kokee suhteessa väkivaltaa, on syytä varautua siihen, että silloin väkivalta voi muuttua vieläkin pahemmaksi.”
Parisuhdeväkivalta alkaa kaikenlaisissa suhteissa usein asteittain. Alkuun se voi ilmetä viattomiksi naamioituina kehotuksina, jotka liittyvät esimerkiksi ulkonäköön, rahankäyttöön tai vaikkapa salasanojen jakamiseen.
Lähes aina fyysistä parisuhdeväkivaltaa edeltää henkinen väkivalta. Toista vähätellään, mitätöidään ja hänen ihmisarvonsa kyseenalaistetaan. Hänen tekemisiään kontrolloidaan. On äärimmäisen harvinaista, että fyysinen parisuhdeväkivalta ilmaantuisi tyhjästä.
Eron hetki on usein vaarallisin. Jos kokee suhteessa väkivaltaa, on syytä varautua siihen, että silloin väkivalta voi muuttua vieläkin pahemmaksi. Tämän vuoksi auttavat tahot antavat neuvoja erityisesti siihen, miten erota turvallisesti.
Parisuhdeväkivalta aiheuttaa trauman. Vaikka väkivallan uhkaa ei enää olisi, trauman pitkä varjo vaikuttaa silti siihen, miten turvalliseksi ihminen olonsa kokee. Ihminen saattaa reagoida uhkiin ja erilaisiin tilanteisiin uudenlaisin tavoin, joskus hyvin voimakkaastikin. Esimerkiksi intiimi läheisyys voi ahdistaa ja pelottaa, vaikka sitä kaipaisikin.
Ihmisen voi myös olla vaikea uskoa, että hänen ei enää tarvitse olla jatkuvasti varuillaan ja puntaroida sitä, onko pian tilanteessa, jossa on joko paettava, hyökättävä tai jähmetyttävä.
”Homomiehet eivät ole immuuneja miehisyyden odotuksille.”
Suomessa sekä naisten että miesten kokemassa väkivallassa tekijänä on useimmiten mies. Miehen ollessa parisuhdeväkivallan uhri, on epäilty tekijä mies joka kolmannessa tapauksessa.
Taustalla on maskuliinisuuteen liitettävät vaaralliset ja epäkypsät mallit ja odotukset. Epäkypsän maskuliinisuuden ytimessä ovat tunnekylmyys, puhumattomuus ja dominoivuus. Ihminen on kuin panssaroitunut.
Viihde on täynnä tällaisia maskuliinisuuden malleja. Kun mies ei täytä tai halua täyttää tällaisia odotuksia, hänen maskuliinisuutensa saatetaan kyseenalaistaa.
Homomiehet eivät ole immuuneja miehisyyden odotuksille. Samalla on muistettava, että homokulttuuri on hyvin moninaista. Myös siellä on tilaa kypsälle maskuliinisuudelle, joka on joustavaa, lojaalia, sitoutuvaa ja neuvottelevaa.
”Parhaiten onnellisuusmuuria murennettaisiin purkamalla sateenkaariyhteisöön kohdistuvaa syrjintää.”
Terveydenhuollossa tunnistetaan vain yksi prosentti lähi- ja parisuhdeväkivallasta. Erityisesti naisiin kohdistuvia henkirikoksia on hyvin vaikea ehkäistä, koska henkirikoksia edeltävää väkivaltaa ei osata tunnistaa. Tämä todellakin on sokea piste yhteiskunnassamme.
Lainsäädännön pitäisi tunnistaa paremmin parisuhdeväkivallan eri muodot, sen sukupuolittuneisuus ja valtahierarkiat. Siihen on velvollisuus myös kansainvälisten sopimusten kautta.
Istanbulin sopimuksen ratifioineet valtiot, joista Suomi on yksi, kuitenkin väistävät velvollisuuttaan torjua parisuhdeväkivaltaa ja suojella väkivaltaa kokeneita. Istanbulin sopimus on Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta.
Väkivaltaa kokeneille tai sitä sivusta todistaneille sekä väkivaltaa tehneille pitäisi tarjota paremmin apua, joka on helposti saavutettavissa ja esteetöntä. Palveluissa pitäisi myös ottaa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt paremmin huomioon.
Tarvittaisiin myös enemmän tutkimusta eri vähemmistöjen kokemasta parisuhdeväkivallasta. Se jää nyt helposti pimentoon.
Vähemmistöjen kohdalla kyse on myös siitä, että meidän pitäisi vähentää syrjintää. Sateenkaarevien ihmisten kokema syrjintä aiheuttaa heille vähemmistöstressiä, joka pakottaa pitämään yllä onnellisuusmuuria.
Parhaiten onnellisuusmuuria murennettaisiin purkamalla sateenkaariyhteisöön kohdistuvaa syrjintää.”
