"Maalasin vielä päivää ennen synnytystä. Ajattelin työhuoneellani, että nyt on varmaankin aika lähteä ostamaan imetysrintsikat.

Kun sain tyttäreni vuonna 2013, minulle tuli ensimmäistä kertaa pidempi tauko maalaamisesta. Sen jälkeen minun oli todella vaikeaa saada maalaamisesta otetta. Pohdin myös paljon muita opiskelu- ja työvaihtoehtoja, koska en enää ollut vastuussa vain itsestäni.

Vähitellen uuteen arkeen tottui. Onneksi tyttäreni oli hyvä nukkuja ja nautti rutiineista. Äitini ja anoppini auttoivat, joten kun lapsi oli vuoden, tein lyhyitä työviikkoja. Rakastan rutiininomaista arkea itsekin. Kun lapsi aloitti päiväkodin, maalasin päiväkotiajan puitteissa. Sen ansiosta olen oppinut entistä tehokkaammaksi ajankäyttäjäksi työhuoneellani.

Alkukankeuksien jälkeen ajattelen nyt, että on ihan hyväkin, että äidiksi tultuani jouduin irrottautumaan eristyneisyyden kuplastani. Loppujen lopuksi minusta tuntuu, että aika loppuu aina kesken enkä ehdi tehdä tarpeeksi töitä.

Arjestani on tullut töideni suurin inspiraation lähde.

Olen kasvanut taiteilijaperheessä ja haaveillut jossain määrin taiteilijan työstä aina. Asuin isäni, ­taiteilija Jarmo Mäkilän ja hoitajana työskentelevän äitini kanssa Helsingin Myllypurossa sijaitsevassa Suomen taiteilija­seuran ateljeesäätiön omistamassa ateljeerivitalossa. Siellä leikin muiden taiteilijoiden lasten kanssa. Lapsena totuuteni oli se, että kun menen päiväkotiin, aikuiset menevät työhuoneelle. En varmaan osannut edes ajatella, että oli olemassa muita ammatteja.

Olen aina ollut myös liikunnan pauloissa ja menin lukioon tanssilinjalle. Vaihdoin sieltä kuitenkin pian kuvaama­taidonlinjalle, koska tajusin, ettei ole muita vaihtoehtoja. Se oli intohimoni, ja on edelleen.

Vuonna 2007 valmistuin Kuvataideakatemiasta. Siitä asti olen toiminut ammatissani.

Minun ei ole tarvinnut koskaan perustella perheelleni ammatinvalintaani. Kotona taiteilijan työtä on aina arvostettu. Siihen ei ole liittynyt tabuja, joita olisi pitänyt rikkoa. Olen tästä hirveän kiitollinen vanhemmilleni.

Olen tehnyt maalaamisen ohessa paljon muita töitä, jotta pystyisin ylläpitämään ammattiani. Olen muun muassa ollut töissä baarissa ja opettanut joogaa. Harrastin astangajoogaa intohimoisesti 15 vuotta. Päädyin joogaopettajaksi, kun minulta kysyttiin tunnilla, olisinko kiinnostunut opettamisesta.

Lopulta jooga alkoi määrittää elämääni liikaa. Tunsin myös kehossani monen vuoden yksipuolisen ja toistuvan harjoituksen jäljet. Paikkoja särki jatkuvasti ja joku osa kehostani oli koko ajan kipeä. Samaan aikaa joogapiireissäkin levisi #metoo-ilmiö, ja astanga alkoi tuntua vieraalta.

Olen tehnyt muutaman vuoden töitä, jotta olen pystynyt päästämään irti joogasta. On vaatinut totuttelua, ettei elämässä ole jotain niin voimakasta ja määrittelevää elementtiä enää läsnä.

Nykyään vannon monipuolisen liikunnan nimeen ja haluan kehittää lihaksia suojaaman kehoani. Liikun usein aamuisin, jotta saan liikaa energiaa pois kehostani ennen kuin ryhdyn maalaamaan. Teen voima- ja kestävyystreenejä TFW-salilla ja joskus yritän tehdä lempeämpiä joogaharjoituksia kotona.

Työssäni ihaninta ja kamalinta on työn vapaus.

Koskaan en tiedä, tuetaanko työtäni rahallisesti ja joudunko miettimään, millä elämisen ja työnteon pystyy pitämään yllä. Suomessa ei ole varsinaisia taidemarkkinoita, joten pelkällä teosten myymisellä ei pitkälle selviä. Mietin aina, että mitä jos tämä näyttely menee pieleen enkä pärjää tällä alalla.

Silti samalla luotan, että työni onnistuvat. Olen koittanut tehdä parhaani ja toivonut, että se toimii.

Hankala tilanne oli viisi vuotta sitten, kun elin 95 euron lapsilisän turvin ja yksityisnäyttelyni lähestyi. Olin juuri ollut vanhempainvapaalla, eikä rahaa tai säästöjä ollut kertynyt moneen vuoteen. Kodin ja työhuoneen vuokra­rästit kerääntyivät, mutta minulla kävi onni ja sain puhuttua lisää maksuaikaa.

Silloin mietin, että jos en nyt nouse jaloilleni, en tiedä, mitä teen. Myös mieheni on kulttuurialalla, eivätkä hänenkään tulonsa ole suuret. Meillä on viisihenkinen perhe, miehelläni on kaksi lasta edellisestä suhteesta. Jollain perhe pitää elättää.

Olemme joutuneet priorisoimaan asioita ja miettimään, mihin laitamme rahat.

En silti ajattele, että olisin joutunut uhraamaan mitään. Rahankäyttöä voi ajatella uhrauksina tai valintoina. Ajattelen, että käytän rahaa niihin asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä.

Viime vuosina olen ollut etuoikeutettu. Viisi vuotta sitten sain viisivuotisen apurahan, joka loppuu vuoden 2020 lopussa. Taiteilija-apurahan turvin olen saanut kokea, miltä tuntuu keskittyä täysipäiväisesti yhteen ammattiin. Vuosiapuraha on vajaat 2 000 euroa kuukaudessa, ja se on mahdollistanut vakautta ja työtilan.

Kohta mietin taas kädet täristen, mitä tapahtuu.

Rakkaus työtäni kohtaan luo luottamusta tulevaan. Koska olen kasvanut taiteilijoiden ympäröimänä, uskon, että aina voi selviytyä.”

Juttu on ilmestynyt aiemmin Trendissä.