Luulen, että murhan tapahtuma-aika, eli 1950-luku, vaikutti siihen, miten helposti joistakin tuli epäiltyjä. Riitti, että joku oli käyttäytynyt oudosti tai oli kyläläisten mielestä jollakin tavalla outo.
Näin etenee Jäljillä-podcastin 56. jakso, joka käsittelee isojokisen Kyllikki Saaren murhaa. Podcastin vetäjä Tilda Laaksonen käy asiallisesti ja toteavasti läpi tapauksen taustoja ja tutkintavaiheita. Saaren ratkaisemattomaksi jäänyt murha on ollut yksi kuuntelijoiden eniten toivomista tapauksista.
Ja kuuntelijoita riittää. Jäljillä on Suomen suosituin true crime -podcast. Sitä kuunnellaan jopa 90 000 kertaa viikossa.
”Tiesin aloittaessani, että true crime oli pinnalla, mutta suosio yllätti”, Laaksonen myöntää.
True crime -buumi on vasta kunnolla rantautunut Suomeen, mutta mikään uusi ilmiö se ei ole. Amerikkalaiskirjailija Truman Capote kirjoitti jo 1960-luvulla kirjan Kylmäverisesti, joka kertoi Kansasissa tapahtuneesta nelosmurhasta. Myös televisiossa lajityyppi on ollut suosittu jo vuosikymmeniä.
Podcastien myötä tosielämän rikokset ovat kuitenkin nousseet uuteen suosioon. Buumin aloittajana pidetään amerikkalaistoimittaja Sarah Koenigin vuonna 2014 alkanutta Serial-podcastia.
Tilda Laaksonen innostui aloittamaan oman sarjansa kuunneltuaan amerikkalaista The Vanishedia, jossa käsitellään erilaisia, vähemmälle huomiolle jääneitä katoamisjuttuja. Kun Laaksonen aloitti huhtikuussa 2018, Suomessa oli vain yksi rikospodcast, Justiina Toivakan ja Pauliina Kääriäisen Huorapuutarha.
Kaikki mielikuvituksen varassa
Tosielämän veriteot, katoamiset ja sieppaukset ovat aina kiehtoneet ihmisiä, oli kyse sitten kirjallisuudesta, tv-sarjoista tai elokuvista. Provokatiivista mediaa ja true crime -genreä tutkinut Tampereen yliopiston tutkijatohtori Pauliina Tuomi ymmärtää hyvin niiden viehätyksen.
”True crimessa pääsee turvallisesti lähelle kauhua ja murhaajaa, mutta on turvassa kotisohvalla. Oikeassa elämässä tapahtunut rikos myös säväyttää ja tuottaa adrenaliinia eri tavalla kuin käsikirjoitettu.”
Olo on turvallisempi, koska podcastia kuunnellessa kaikki on oman mielikuvituksen varassa.
”Niissä voidaan kertoa tarkasti vaikkapa uhrin saamien puukoniskujen määrä, mutta se ei kuitenkaan näyttäydy samoin kuin television puoliksi näytellyissä sokkidokumenteissa.”
Podcastien käsittelytavat vaihtelevat asiallisesta viihteelliseen, mutta usein juuri niiden syvällisyys koukuttaa.
”Ne voivat olla hyvinkin filosofisia. Rikosta pohditaan monelta eri kantilta.”
Podcasteissa voidaan tuntea myös empatiaa murhaajaa kohtaan, jos tällä on ollut esimerkiksi kurja lapsuus.
”Empatia ei silti tarkoita, että kuuntelija hyväksyisi henkirikoksen.”
Salapoliisityötä sohvalla
Kyllikki Saaren ratkaisematta jäänyt murha on kiehtonut suomalaisia vuosikymmeniä. Myös true crimen viehätys perustuu monelta osin spekulointiin. Olisiko jotain jäänyt tutkimuksessa huomaamatta?
”Saa tehdä salapoliisityötä oikein Neiti Etsivän malliin! Myös niin sanottuja suljettuja tapauksia voidaan podcasteissa pohtia vielä monesta kulmasta", Pauliina Tuomi sanoo.
Jäljillä-podcastin Tilda Laaksosta kiinnostavat etenkin katoamiset.
”Tykkään selvittämättömistä jutuista, joissa voin tarkastella rikosta eri kulmista ja kuvitella tapahtuneeseen ratkaisuja.”
Hän on pohtinut paljon sitä, mikä häntä kiehtoo true crimessa.
”Ehdottomasti eniten minuun vetoaa sen miettiminen, mikä ajaa jonkun ihmisen väkivallantekoon. Olisiko teko voitu estää?”
Usein juuri heikommassa asemassa olevat, köyhyydestä tai päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivät ovat alttiimpia rikoksille.
”Näitä rakenteita pitäisi käsitellä podcasteissa enemmän, jos haluaa tehdä vastuullista tai eettistä true crimea”, hän toteaa.
Naisten laji
Vaikka miehet joutuvat useimmiten rikosten kohteeksi, se ei näy true crimessa.
”Aika usein se on nuori nainen, joka sieltä suosta vedetään”, Pauliina Tuomi hymähtää.
Myös Jäljillä-podcastin rikoksien uhrina on useimmiten nainen, vaikka Laaksonen on yrittänyt laajentaa skaalaa.
”Tiedostan kyllä, että vallalla on missing white girl -syndrooma. Naisiin kohdistuvista rikoksista löytyy kuitenkin eniten tietoa, sillä niistä kirjoitetaan paljon ja tehdään elokuvia.”
Juuri tämä voi olla syy siihen, että true crime -podcastien kuuntelijoista valtaosa on naisia: tutkimusten mukaan naiset pelkäävät enemmän kuin miehet joutuvansa rikoksen kohteeksi.
”Pienestä asti tyttöjä varoitellaan kaikesta ja opetetaan pelkäämään. Uskon, että moni kuuntelee myös oppiakseen: jos tiedän nämä, minulle ei käy kuinkaan.”
Myös tutkijatohtori Tuomi puhuu ”saaliseläinvinkkelistä”.
”Naiset voivat ajatella, että he oppivat välttämään samanlaisia tilanteita, joihin uhri on joutunut.”
Kun uhriin voi samastua, podcastin herättämä tunnereaktio voi olla syvempi.
Joillekin true crime voi toimia myös ahdistuksen purkukanavana, eräänlaisena feministisenä selfhelpinä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa supersuositun My Favourite Murder -podcastin vetäjät Karen Kilgariff ja Georgia Hardstark ovat sanoneet, että heidän aiheitaan ovat oikeastaan mielenterveys ja naisviha, eivät niinkään rikokset. Yhden naisen murhan kautta voidaan puhua vaikkapa naisten miellyttämisenhalusta.
Kyseenalaista kivaa
True crimen äärellä herää joskus epämukava ajatus siitä, onko sopivaa nauttia viihteestä, joka perustuu muiden kärsimykselle.
”No onhan se väkisinkin hieman kyseenalaista. Genressä on tehty monenlaisia ylilyöntejä!” Tuomi pamauttaa.
Hänen mukaansa jokainen voi käydä mielessään rajanvetoa siitä, mikä on soveliasta. Esimerkiksi yhdysvaltalaista Sword and Scalea on pidetty yhtenä pahimmista, sillä se hyödyntää aitoja hätäpuhelunauhoitteita ja läheisten todistuksia oikeussaleissa.
”Voi pohtia, onko podcast tehty hyvällä maulla vai mässäilläänkö siinä rikoksella.”
Kyllikki Saaren murha on vanha kulttitapaus, mutta usein podcasteissa käsitellään tuoreita rikoksia. Sellaiset voivat satuttaa myös rikoksen uhrin omaisia.
Juuri tämän takia Tilda Laaksonen käsittelisi podcastissaan mieluiten vain ulkomaisia tapauksia, mutta suomalaisia rikoksia toivotaan paljon.
”Suomi on niin pieni maa, ja uhri voi olla jollekin tuttu tai läheinen. Teen taustatyön aina mahdollisimman tarkasti ja olen asiallinen, enkä missään nimessä halua pahoittaa kenenkään mieltä.”
Laaksonen tekee yhteen jaksoon kolme, neljäkin päivää taustatyötä. Hän nauhoittaa jaksot aina päivisin.
”Iltakuuden jälkeen en lue enkä katso mitään pelottavaa, sillä en halua, että rikokset tulevat uniin. Vielä mikään tapaus ei ole jäänyt mieleen, ainakaan häiritsevällä tavalla.”
Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.
