Beige jakkupuku ylioppilasjuhliin. Kaisu Heikkilän muotitalon puuvillamekko kesän rientoihin. Punaiset leveät housut ja musta jakku viisikymppisille. Samoissa syntymäpäiväjuhlissa käytetyt Salvatore Ferragamon punaiset kiiltonahkakengät seitsemän sentin koroilla ovat nyt kunniapaikalla Lundia-hyllyssä Aalto-maljakon vieressä.

Pitkän uran kirja- alalla tehnyt Leena Majander-Reenpää, 66, on aina rakastanut muotia. Rakkaudestaan hän on kertonut myös vuonna 2021 ilmestyneessä muistelmateoksessaan Kirjatyttö – kustantajaelämää.

Leena on sairastanut parantumatonta levinnyttä sairautta seitsemän vuotta, mutta hiustenlähtö on tehnyt tilanteesta muillekin ilmeisen.

”Haluan antaa viestin, että tässä minä tänään olen. Kuka meistä huomisesta tietää! Harvoin tullaan miettineeksi, miten moni elää vakavan sairauden kanssa normaalia arkea.”

Leena yrittää ajatella, että sairaus on osa elämää.

”Jokainen ihminen on täynnä säröjä, miten ne sitten kullakin näkyvät.”

HIUKSIIN LIITETYILLÄ merkityksillä on Leenan mukaan pitkät kulttuuriset juuret. Odotukset vain eivät jakaudu tasa-arvoisesti.

”Hiuksia pidetään naisen kruununa, mutta kun katsoo ympärilleen, puolilta miehistä puuttuu hiukset! Olen käyttänyt pipoja ja turbaania, mutta peruukki ei tuntunut omalta. Tunsin itseni siinä sketsihahmoksi.”

Leena ajattelee, että muistuttaa hiuksineen James Bond -elokuvien M-hahmoa eli näyttelijä Judi Denchiä.

Leenan kolmevuotias tyttärenpoika löysi toisenkin hahmon, johon verrata.

”Hän leikki kerran luonamme autoilla ja sanoi itsekseen: Muumimammallakaan ei ole tukkaa. Lapsi oli selvästi työstänyt asiaa, vaikka siitä ei ollut puhuttu. Silloin tuli tippa linssiin.”

KROONINEN SAIRAUS ja epävakaa maailmantilanne kysyvät resilienssiä, kykyä sietää vastoinkäymisiä.

Sitä ja muitakin henkisiä voimavaroja voi kasvattaa kulttuurin avulla, Leena sanoo.

”Kirjojen kautta avautuu uusi maailma. Kirjat ovat myös kaikkien ulottuvilla, koska meillä on yhteiskunnan varoin kustannettu kirjastojärjestelmä.”

Leena huomauttaa, että kun lukee muiden elämästä, voi samalla peilata omia vastoinkäymisiään.

”Kulttuurilla on sillanrakentajan rooli tässä ajassa, jossa tarvitaan ihmisten keskinäistä ymmärrystä.”

Osa kansakunnan resilienssiä on Leenasta myös suomen kielen arvostus.

”Suomi on uhanalainen laji, eikä vain siksi, että se on pieni kieli. Jos emme huolla ja kehitä suomen kieltä, se murenee. En pidä kovin fiksuna sitä, että julkisessa puheessa viljellään tahallisesti vierassanoja.”

”Ruben Stiller sanoi kerran, että kaikkein radikaaleinta on sivistys. Minäkin ajattelen, että meidän pitää ylpeinä rakentaa suomalaista sivistystä. Aikuisilla on vastuu siirtää kulttuuria lapsille ja lapsenlapsille. Se on palkitsevaa molemmin puolin.”

LEENA OLI MUKANA rakentamassa suomalaista sivistystä suurissa kirjankustantamoissa. Hän työskenteli markkinointi- ja johtotehtävissä Otavalla, Weilin+Göösissa, WSOY:ssa ja Bonnierissa vuosina 1980–2017. Vuosikymmenien aikana hän näki myös bisnespukeutumisen murroksen.

”Kun menin 23-vuotiaana Otavaan, yritin kerätä arvovaltaa pukeutumalla tummansiniseen vekkihameeseen ja punaiseen twinsetiin. Tuohon aikaan työpaikoilla oletettiin, että ihmiset pukeutuvat työpäivää varten eivätkä saavu verkkareissa. Se oli minusta ihanaa ja hyvä asia.”

Vasta jälkikäteen Leena on tajunnut, kuinka paljon esimerkiksi prinsessa Diana vaikutti 1980-luvun pukeutumiseen Suomessakin. Monella oli Diana-kampaus tai -sormus.

”Minullakin oli jakku kultanapeilla. Joitakin vaatteita on vielä tallessa siltä ajalta. Dianan jäljittely oli tiedostetun sijaan alitajuista, kuten todellisten muoti-ikonien jäljittely usein on.”

Leena ei ole erityisen innostunut pukukoodin vapautumisesta työpaikoilla. Hänestä mies on komeimmillaan kravatissa – tai smokissa.

”Tärkeintä on tilannetaju. Kun nousee kotisohvalta, olisi hyvä ottaa huomioon muutkin ihmiset kuin itsensä.”

UUSPERHEESEEN KUULUU neljä aikuista lasta: Leenan miehen Antti Reenpään kaksi tytärtä, yksi Leenan tytär ja yksi parin yhteinen tytär. Lapsenlapsia on kuusi.

Kun tytöt olivat pieniä, työn ja perheen yhteensovittaminen oli ajoittain kiireistä ja stressaavaa, mutta monen nykyvanhemman tunnistamia suorituspaineita Leenalla ei ollut. Hän otti myös kaiken avun vastaan.

”Olin nuori, terve ja onnellinen. Silloin jaksaa. Varmasti lapsemme ovat joutuneet elämään paljon työelämäni tapahtumien tahdissa. Toisaalta uskon, että äidin tyytyväisyys työhönsä heijastuu sekin lapsiin.”

Leena sanoo, ettei ole koskaan ollut lattialla konttaava leikkijä-äiti. Sen sijaan hän luki lapsilleen, organisoi sekä arkea että juhlaa – ja oli esimerkkinä.

”Kaikista lapsistamme on kasvanut hyvin koulutettuja ja vastuuntuntoisia aikuisia. Olen rohkaissut heitä miettimään, mitä he oikeasti haluavat tehdä, ja tekemään valintansa. He tietävät, että minulta saa aina mielipiteen, jos kysyy.”

TYÖLLÄ ON AINA OLLUT keskeinen merkitys Leenan elämässä.

Lapsena Leena leikki kirjakauppiasta latomalla perheen kirjat sängylle ja patistamalla nuoremmat sisarukset asiakkaiksi. 15-vuotiaana hän aloitti kesämyyjänä kirjakaupassa.

Leena on saanut tehdä töitä alalla, joka on hänelle intohimo.

”En ole käynyt töissä, olen elänyt työtä. Työni on tarjonnut paljon mahdollisuuksia kehittyä ja tutustua todella jännittäviin ihmisiin eri elämänalueilta. Olen myös saanut olla tuomassa maailmalta Suomeen uusia virtauksia. Kustantajan työ on maailman paras ammatti.”

Digitalisaatio on kuitenkin mullistanut alaa ja tuonut kustantajille omat vaikeutensa.

”Olen nykyään ihan mielelläni kuluttajan roolissa ilman vastuuta ihmisten työpaikoista.”

TASA-ARVON PUOLESTA Leena haluaa puhua, onpa kyse sukupuolesta, ihonväristä kuin uskonnosta. Uransa alussa hän kertoo olleensa naiivi luullessaan, että kaikissa piireissä ajatellaan tasa-arvosta samalla tavalla kuin hänen omassa lapsuudenperheessään.

”Sitten olinkin usein ainoa nainen jakkupuvussa pukumiesten keskellä. Olen kuitenkin niin suorapuheinen, ettei mitään erityisen harmillista sattunut. Jos näin olisi käynyt, olisin varmasti ampunut takaisin tai nauranut päin pläsiä.”

Mutta on yhteiskunnassa tapahtunut myös paljon kehitystä. Esimerkkinä Leena mainitsee perhevapaa-asiat.

”Vanhemmuus jakautuu nykyään paljon tasaisemmin kuin ennen.”

Majanderin sisarukset eli Leena, sisko ja kaksi veljeä pitävät aikuisinakin yhtä, vaikka he eivät ehdi tavata erityisen usein.

”Sisarusten tapaaminen nostaa mieleeni valtavan lämpöaallon, meillä on niin läheiset välit. Olen siitä hyvin kiitollinen, sillä se ei ole itsestäänselvyys.”

Juttu on alun perin julkaistu Eevassa 2/2023.