”MUISTAN LAPSUUDESTANI VÄHÄN. Se on tyypillistä meille, jotka olemme kokeneet traumoja. Muistoja ei ole tallentunut, koska huomio on mennyt selviytymiseen.

Mutta muistan, miten kerran seurasin, kun tiedotonta vanhempaani kannettiin ambulanssiin. Sen jälkeen menin kouluun ja valehtelin opettajalle, että olin myöhästynyt, koska olin jäänyt poimimaan kukkia.

Ja muistan, että kun kerran tulin äidin kanssa kotiin isovanhempien luota Itä-Suomesta, kotona oli verta joka paikassa. Olin varma, että isä on tapettu. Sitten selvisi, että veri oli peräisin jonkun vieraan irti leikkaantuneesta sormesta.

Lähtökohtani elämään olivat siis aika kaoottiset ja turvattomat. Mutta ajattelen, että ihminen ei ole taustansa uhri. Oikeassa kohdassa elämääni minua on autettu näkemään se, että olen tärkeä ja arvokas, ja asiat voivat muuttua.

KASVOIN ITÄ-HELSINGISSÄ. Äitini on herkkä, melankolinen ja vetäytyvä. En tiedä, kuinka suurelta osin se on hänen todellinen luonteensa ja kuinka paljon se johtuu traumaattisesta lapsuudesta.

Isäni on karismaattinen ja älykäs. Parhaimmillaan hän on niitä ihmisiä, joita jaksaa kuunnella ja joiden seurassa viihtyy.

Kun olin lapsi, he kummatkin joivat, isä enemmän. Molemmilla oli myös mielenterveysongelmia. Tunsin oloni turvattomaksi, koska en koskaan tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kotona oli tappeluita, ja aikuisia, jotka olivat usein jollain lailla sekaisin. Kaikenlaista sattui, ja pelkäsin vanhempieni kuolevan.

Yritin olla aina iloinen, vitsailla isän kanssa ja olla näyttämättä kielteisiä tunteita, jotta vanhemmat eivät masentuisi tai lähtisi juomaan. Se ei tietenkään onnistunut, ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Joskus vain toinen lähti, joskus kummatkin. Aika ajoin olin myös heidän mukanaan baarissa.

Viime vuosina olen yrittänyt palauttaa mieleeni myös hyviä asioita. Kotona oli ainakin hyvin vapautunut ilmapiiri. Itseään sai ilmaista vapaasti. En myöskään koskaan pelännyt oman koskemattomuuteni puolesta. Minua ei ole koskaan lyöty.

Isällä oli hyvä mielikuvitus ja hän kertoi tarinoita. Hän soitti kitaraa, ja lauloimme yhdessä. Isä opiskeli tuohon aikaan ja kävi vain osa-aikaisesti töissä, joten vietin hänen kanssaan enemmän aikaa kuin äidin, joka silloin pääasiassa elätti meidät.

ENNEN KOLMATTA LUOKKAA vietin kaksi viimeistä kesä­lomaviikkoa mummin luona. Kun hän toi minut takaisin kotiin, siellä oli niin kovat juhlat menossa, että mummi päätti olla jättämättä minua sinne. Kun parin viikon päästä jompikumpi vanhemmistani soitti perään ja ihmetteli, missä olen, päätettiin, että jäisin toistaiseksi mummin luo.

Siellä asumisen aikana vanhempani erosivat. Olin iloinen, koska toivoin eron tasoittavan tilannetta. Palasin isän luo, mutta pian järjestely todettiin mahdottomaksi, ja muutin takaisin mummille. Olin helpottunut, koska siellä oli rauhallisempaa.

Mummi oli tarmokas rautarouva. Hän harrasti kuorolaulua, seurasi yhteiskunnallisia asioita ja hänellä oli ystäviä. Välillä mummi teki kolmea työtä elättääkseen meidät ja varmaan myös tukeakseen isää.

Joskus olen ihmetellyt, miten äärettömän myönteinen hän oli, vaikka hänellä oli ollut rankkaa. Mummi oli menettänyt isänsä ja sisaruksia varhain, ja rakkaudessa oli ollut epäonnea.

Ehkä juuri vaikeudet ja niistä selviäminen olivat juurruttaneet häneen uskon, että kaikki järjestyy. Se sama myönteisyys on juurtunut myös minuun. Epävakauteen sisältyy myös mahdollisuus, että seuraava muutos on hyvä.

Mummi varmasti rakasti minua ehdoitta, mutta hän ei ilmaissut tunteitaan kovin avoimesti. Ymmärrän sen täysin. Hän oli koko ajan huolissaan pojastaan, meidän elättämisestä ja omasta turvallisuudestaan.

Koin, että minun piti olla kiltti, jotta kelpaisin hänelle ja saisin jäädä hänen luokseen. Minun piti olla mallilapsi, koska hänen oma poikansa ei sitä ollut.

NOIN VUODEN AJAN elämä oli rauhallista. Sitten isä joutui asunnottomaksi, ja uudenlainen helvetti alkoi.

Kuvio oli usein samanlainen. Isä tuli illalla baarista meidän luo. Sitten mummi käski laittaa musiikin hiljemmalle tai sanoi jotain muuta, mikä hermostutti isän, ja menin hänen ja mummin väliin. Joskus juoksin karkuun ja soitin puhelinkopista poliisit.

Eräänä iltana nukahdin. Heräsin siihen, kun mummi tuli huoneeseeni pää veressä ja kysyi, miksi en ollut tullut apuun. Selvinpäin isä oli katuva ja taipuvainen masentumaan. Joskus löysin pöydältä itsemurhaviestin.

OLIN KOKO PERUSKOULUN AJAN hiljainen sivustaseuraaja. Tein sen verran koulussa, mikä riitti. En halunnut olla liian hyvä tai liian huono, jotta en erottuisi. En halunnut kenenkään kysyvän, miksi asuin mummin luona. Oli vain kaksi kaveria, jotka uskalsin tuoda kotiin käymään, mutta heidätkin vain hyvin harvoin.

Yläasteella olin musiikkiluokalla toisella puolella kaupunkia, ja siellä oli hieman paremmin toimeentulevien perheiden lapsia. Tunsin eläväni kaksoiselämää.

Myöhemmin olen miettinyt, että toisaalta oli hyvä, että näin myös toisenlaisia perheitä. Ajatus tulee usein mieleeni nykyään, kun puhutaan alueiden eriarvoistumisesta.

Näin äitiä noina vuosina harvoin, jossain vaiheessa vain muutaman kerran vuodessa. Ero oli ollut riitaisa, eikä isä ilmeisesti halunnut meidän tapaavan. Äidillä oli myös ikäviä miesystäviä, joiden luo en halunnut mennä. Oli vaihe, jolloin en halunnutkaan nähdä äitiä. Olin vihainen siitä, että hän mielestäni jätti minut. Tunteeni johtuivat ehkä myös siitä, että minulle puhuttiin äidistä kielteisesti.

YLÄASTEELLA aloin kokea häpeää tilanteestani ja epäoikeudenmukaiseksi sen, että jouduin kantamaan niin paljon vastuuta. Minun olisi pitänyt miettiä tulevaisuuttani koskevia valintoja, mutta en kyennyt keskittymään itseeni, kun minun piti kantaa huolta vanhemmistani ja mummin jaksamisesta.

Aloin ensimmäistä kertaa tuoda ilmi omaa tuskaani. Kapinoin mummia vastaan ja olin öitä poissa kotoa. Mummi ymmärsi, ettei kykene enää hallitsemaan tilannetta. Hän otti yhteyttä lastensuojeluun. Sain oman lastensuojelutyöntekijän, jonka kanssa kävin juttelemassa.

Olin lukion ensimmäisellä, kun pääsin nuorisokotiin. Se oli hyvin kodinomainen. Asukkaina oli kahdeksan tyttöä.

Yhtäkkiä elämääni tuli asioita, jotka olivat hyvin arkisia, mutta minulle uusia. Joku tuli herättämään aamulla ja teki aamiaisen. Koulusta tullessa kotona oli joku, jonka kanssa jutella päivästä. Illalla syötiin ja katsottiin televisiota yhdessä. En ollut kokenut sellaista mummin kanssa, koska siellä elämä oli niin epävakaata.

Oli ihanaa, että elämään tuli aikuisia, joiden puolesta minun ei tarvinnut pelätä. Tuntui myös hyvältä kohdata ensimmäistä kertaa samantaustaisia ihmisiä – tuntui hyvältä saada vertaistukea.

En silti tuntenut ihan kuuluvani joukkoon. Kävin lukiota ja soitin viulua, enkä ollut muutenkaan kovin katu-uskottava. Niinpä aloin käyttäytyä siten, että saisin hyväksyntää siinä porukassa. Käytin päihteitä, rikoin sääntöjä, haastoin riitaa ja käyttäydyin väkivaltaisesti.

Sitten sosiaalityöntekijäni ajatteli, että irtiotto kaikesta tekisi minulle hyvää. Hän sai ajatuksen vaihto-oppilasvuodesta Yhdysvalloissa.

En olisi halunnut lähteä. Olihan minulla alkanut mennä lujaa. Sosiaalityöntekijä kuitenkin edisti asiaa. Hän osasi hakea minulle erilaisia tukia, koska vuosi ei olisi ollut mitenkään mahdollinen mummin tuloilla. Sain Helsingin kaupungin stipendin, avustuksen Mannerheimin lastensuojeluliitolta sekä tuen pientä työtä vastaan MTV:ltä.

Vuosi oli eheytymisessäni yksi ratkaisevista käänteistä. Yhdysvalloissa olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa kukaan ei kysellyt taustojani, ja tunsin olevani samanarvoinen kuin muut. En usko, että olisin nyt tässä, jos en olisi päässyt kaikesta pois.

Vaihtovuoden jälkeen asuin lastensuojelun tukiasunnossa, kunnes 21 täytettyäni lastensuojelun asiakkuus päättyi. Sen jälkeen sain kaupungin vuokra-asunnon.

EN KÄRSINYT LAPSENA sellaista aineellista puutetta , että minulla olisi koskaan ollut nälkä. Varattomuus näkyi lähinnä siinä, ettemme käyneet missään. Nykyään vähävaraisuus tulisi esiin varmasti selvemmin, kun lapsilla on älypuhelimet ja tietokoneet. 1980-luvun lopulla töitä oli helppo saada. Aloin jo varhain tehdä hommia iltaisin ja viikonloppuisin. Niiden ohella lauloin monta vuotta radion lapsikuorossa, mistä maksettiin.

Vaikka kävin töissä, moni asia ei olisi ollut minulle mahdollinen ilman yhteiskunnan tukea. Lastensuojelu maksoi soitto- ja tanssituntini. Oli eheyttävää tehdä jotakin, mistä nautti ja missä sai olla vähän aikaa ajattelematta mitään muuta. Harrastukset myös toivat kaiken epävakauden keskelle tunteen siitä, että oli asioita, jotka pysyivät.

Kun lukion jälkeen pääsin opistoon toimittajalinjalle, hain opintolainaa. Sitä ei myönnetty, koska olin yhä lastensuojelun asiakas. Niinpä sosiaalitoimi maksoi opintoni.

En tunne tarkasti lastensuojelun nykyistä tilannetta, mutta lukemani perusteella en usko, että siellä on enää resursseja panostaa yhteen lapseen taloudellisesti näin paljon. Tanssi- ja soittotunnit ovat kalliita, vaihto-oppilasvuodesta puhumattakaan.

TALOUDELLISTA TUKEA TÄRKEÄMPÄÄ olivat kuitenkin ihmiset. Käänteentekevin asia elämässäni oli se, että sain 15-vuotiaana sosiaalityöntekijän. Sain soittaa hänelle koska tahansa ja niin myös tein, joskus keskellä yötä. Olin häneen yhteydessä ainakin kerran viikossa. Oli mullistavaa, että elämääni tuli ulkopuolinen aikuinen, jolla oli aikaa ja resursseja perehtyä asioihini ja jolle pystyin olemaan oma itseni.

Oli myös tärkeää, että sosiaalityöntekijä säilyi samana läpi vuosien. Minun ei tarvinnut selittää kaikkea uudestaan kenellekään. En olisi siihen edes pystynyt, koska en kyennyt vielä jäsentämään kaikkea tapahtunutta. Pysyvyys on erityisen tärkeää nuorelle, joka on kokenut hylkäämisiä.

Psyykkistä tukea tarjoavalla Helsingin kaupungin nuorisoasemalla minulla oli vuosien ajan sama tukihenkilö, jota tapasin kerran viikossa. Asemalla oli myös terapeutti, jolle sai yleensä ajan seuraavaksi viikoksi, jos koin tarvitsevani häntä. Minulle ei tarjottu oireilun alettua ensimmäiseksi mieliala­lääkkeitä vaan keskustelua. Se oli hyvä asia, koska lääkkeistä ei ole usein apua traumaperäisissä häiriöissä.

En usko, että nuorelle kyetään tarjoamaan enää näin paljon ja näin sitoutunutta tukea. Olen kuullut, että apua voi joutua odottamaan pitkään, ja keskustelun sijaan tarjotaan usein ensimmäiseksi lääkitystä.

Yhteiskunnan tuki sai minut tuntemaan, että minuun uskotaan ja luotetaan. Se antoi uskoa tulevaisuuteen. Myöhemmin yhteiskunta on saanut panostuksensa moninkertaisesti takaisin maksamissani veroissa.

Pienestä asti minulla on ollut vahva tarve ilmaista tunteitani taiteen kautta. Opiston jälkeen olin au pairina Ranskassa ja opiskelin yliopistossa teatteritiedettä ja estetiikkaa, kunnes pääsin Teatteri­korkeakouluun ääni- ja valosuunnittelun linjalle.

Nyt suunnittelen erikoisvalaistuksia ja valotaidetta julkisiin tiloihin. Teen myös ääni- ja mediataideprojekteja.

MUMMI KUOLI 89-vuotiaana, kun toinen lapseni oli juuri syntynyt. Vanhemmuus lähensi minua äidin kanssa. Nykyään tapaamme usein. Hänkin on tehnyt paljon töitä itsensä kanssa. Hän on pyytänyt anteeksi, ja se riittää minulle.

Olin jonkin aikaa isän kanssa tekemisissä vielä toisen lapseni syntymän jälkeen. Sitten päätin ottaa etäisyyttä. Vanhemman ja lapsen roolimme olivat jo nuoruudessa kääntyneet väärinpäin. Sen sijaan, että hän olisi tukenut minua, huolehtijan rooli oli minulla.

En halunnut enää olla sellaisessa asetelmassa, enkä tiennyt, miten muuttaa sitä. Tuntui, ettei isä myöskään ymmärtänyt, mitä lapsen kuullen saa sanoa. En halunnut, että huoli aikuisesta siirtyy eteenpäin lapsilleni.

Tunnen surua siitä, että kahden minulle rakkaan ihmisen elämässä on ollut niin paljon häpeää, ahdistusta ja vääriä valintoja. Jos he olisivat saaneet ajoissa apua traumojensa käsittelyyn, heidän elämänsä olisivat luultavasti menneet toisin.

JOS ITSETUNTO ja perusluottamus ihmisiin eivät ole kehittyneet kunnolla lapsuudessa, niitä ei voi täysin rakentaa enää aikuisena. Olen käynyt terapiassa ja käsitellyt menneisyyttäni paljon. Trauma ei koskaan häviä, mutta sen kanssa voi oppia elämään.

Minun täytyy olla mieleni kanssa tarkkana. Kun huonommuuden tunteet ja väärät ajatuskuviot tulevat, minun pitää tunnistaa ne, hengittää syvään ja tietoisesti ohjata ne pois.

Menneisyys on antanut minulle toisaalta vahvuuksia. Traumataustaiset ovat usein kekseliäitä, sinnikkäitä ja mestareita käsittelemään kriisejä. Niin olen minäkin. Olen myös erittäin hyvä ihmistuntija, olenhan lapsesta asti tarkkaillut muita ja ennakoinut heidän käytöstään. Näiden vahvuuksien hyödyntäminen on edellyttänyt kuitenkin sitä, että olen käynyt asiat läpi.

Omille lapsilleni olen halunnut tarjota ennen kaikkea läheisyyttä ja myönteistä yhdessäoloa. Olen pyrkinyt siihen, että perheessäni asioista puhutaan suoraan ja ajoissa.

Vaikka yhteiskunnan tuki on tärkeää, se ei voi korvata läheisiä ihmissuhteita. Eheytymisessäni on ollut merkittävää nuoruudessani olleet ihmiset, kuten muutamat ystäväni ja heidän vanhempansa, jotka pitivät aina minulle ovensa auki. Olen myös kiitollinen, että olen saanut aikuisena kokea paljon rakkautta, jota vaille jäin lapsena.

En ole katkera. Oli aika, jolloin olin hyvin vihainen, enkä olisi halunnut hyväksyä, etten saanut tasapainoista ja turvallista lapsuutta.

Nyt tiedän, että vanhempani rakastivat minua ja he yrittivät parhaansa niillä resursseilla, mitkä heillä oli.”

Juttu on julkaistu Trendissä 1/2021.