”Olen pelialalla kaksinkertainen poikkeus, sillä olen musta ja nainen. Myös omalla työpaikallani Supercellin pääkonttorilla Helsingin Jätkäsaaressa enemmistö työntekijöistä on miehiä, ja tummaihoisia työntekijöistä on vain muutama. Ajattelemme yrityksessä, että moninaisuutta tarvitaan ehdottomasti lisää.

Kannustan naisia pelialalle. Alalla on monia tehtäviä – kaikkien ei tarvitse olla koodareita. Tarvitaan myös juristeja, graafikoita, kirjanpitäjiä.

En itsekään nuorena ajatellut päätyväni markkinointitehtäviin yhteen maailman johtavista pelifirmoista.

VANHEMPANI OVAT kotoisin Keniasta. Isäni järjestötyön takia totuin muuttamaan maasta toiseen. Vanhempani myös rakastavat matkustelemista, ja olen päässyt käymään monissa Afrikan maissa.

Asuimme lapsuudessani Yhdysvalloissa, ja myöhemmin kävin eri maissa amerikkalaisen koulutien. Luokkakavereissani oli paljon lähetystö- ja järjestöväen lapsia, jotka myöhemmin päätyivät eri puolille maailmaa.

Siskoni kanssa pelasimme Playstationilla, mutta en pitänyt itseäni pelaajana. Haaveilin kuvataideopinnoista. Isäni ohjasi minua hankkimaan ammatin, jolla voisin elättää itseni.

Ymmärsin hänen toivettaan vasta myöhemmin. Kotimaassani Keniassa ei ole samanlaista yhteiskunnan turvaverkkoa kuin Suomessa. Vanhemmat maksavat lastensa koulutuksen ja ovat mukana päättämässä heidän tulevaisuudestaan. Taustalla on tietenkin halu saada omalle lapselle parasta.

Lukioikäisenä asuin Burkina Fason pääkaupungissa Ouagadougoussa, kun opinto-ohjaaja kannusti meitä etsimään muitakin kuin pohjoisamerikkalaisia yliopistoja. Muistin silloin, että Suomeen muuttaneet sukulaisemme olivat kehuneet suomalaista koulutusta.

Niin päädyin Aalto-yliopistoon Mikkelin kampukselle opiskelemaan kansainvälistä liiketaloutta.

MINUN ON AINA OLLUT helppo saada ystäviä. Kun on pienestä asti tottunut astumaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle, se ei enää hermostuta. Suomessa tuli vahva tunne, että tänne voisin jäädä.

Se ei tosin valmistumisen jälkeen ollut helppoa: työnhaussa moni yritys paljastui vanhakantaiseksi. Minulla oli hyvät arvosanat, mutta ulkomaalaisena en päässyt edes haastatteluihin.

Muutin Helsinkiin, jossa tein pari ilmaista harjoittelua ja hankin vuokrarahoja täyttämällä voileipiä Subwayssä. Oleskelulupani oli vaarassa umpeutua ja harkitsin jo Suomesta lähtemistä.

Lopulta toinen työhakemukseni Supercellille tärppäsi. Supercell oli tuolloin vielä uusi ja nousussa oleva firma. Palkatuksi tuleminen oli elämäni upeimpia hetkiä. Vanhempani olivat samaa mieltä – vaikka he aluksi epäilivät tätä ’uutta pelifirmaa’. Nyt asia tietysti huvittaa meitä.

Aloitin työt asiakaspalvelussa vastaamalla englanninkielisten pelaajien kysymyksiin. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Supercellillä ymmärsin itsekin olevani aito pelaaja, vaikka se ei ole ollutkaan elämäni suurin intohimo.

Sain hiljalleen lisää vastuuta ja uusia tehtäviä. Nyt kuulun Hay Day -pelin tiimiin, hoidan markkinointia ja autan erään uuden betavaiheessa olevan pelin markkinoinnissa.

MATKUSTIN PALJON ennen pandemiaa. Meillä on toimipisteet San Franciscossa, Soulissa ja Shanghaissa, ja kävin näissä paikoissa säännöllisesti.

Pidän myös Tokiosta ja Los Angelesista. Jos mahdollista, pyrin työreissuilla pitämään vähintään vapaan iltapäivän, jotta näen paikallisia ilmiöitä – ja ainakin yhden lenkkarikaupan! Lenkkari-intoilijana joudun metsästämään tällä hetkellä uutuudet verkosta.

Rakastan muotoilua ja inspiroivia muotisuunnittelijoita. Tyylini on sekoitus poikatyttömäisyyttä ja naisellisuutta. Kiinnostuin muodista, kun olin Pariisissa 2013 ja päädyin liikkeeseen nimeltä Colette. Maailmani muuttui: siellä esitelty muoti oli taidetta!

Vuonna 2019 tapasin Tokion lentokentällä Ambush-merkin perustaneen muotisuunnittelijan Yoon Ahnin. Elämäni parhaita päiviä!

MINULLE KOTI ON SIELLÄ, missä vanhempani ovat. Olen perinyt heidän matkakuumeensa eli olen eräänlainen nomadi. Minäkään en ajattele olevani kotoisin jostakin tietystä paikasta vaan olen maailmankansalainen.

Jos koronapandemiasta hakee jotain myönteistä, se on opettanut minut pysähtymään. Ostin talvella nykyisen kotini, ja huomioni on siirtynyt muodista enemmän sisustamiseen.

Minun piti käyttää paljon aikaa sen miettimiseen, miten saisin kodista omannäköisen. Lopulta yksi asia puuttui: iso taideteos! Pyysin ihailemaani kuvataiteilija Caroline Suinneria tekemään minulle maalauksen. Keskustelimme toiveistani ja ajatuksistani, ja nyt teoksella on paikka kodissani. Sen vierestä avautuu avara maisema Torkkelinmäelle.

Välillä ihmettelen, miten hyvin viihdyn kotonani. Olen oppinut katsomaan lähiseutua uteliaisuudella.

Tässä on vieressä ihania ruokapaikkoja, kuten Gastro Café, Green Hippo ja Way. Wino on suosikki-illallisravintolani, ja jos kaikki muut suunnitelmat epäonnistuvat, tapaamme aina ystävieni kanssa Harju8:ssa.

Liikkuminen on minulle tärkeää. Saatan suunnata lenkille jo ennen aamiaista. Suosikkireittini kulkee Kalasatamasta Mustikkamaalle. Sen jälkeen on hyvä mieli, kun on jo tehnyt päivän yhden hyvän työn.”

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä 8/2021.