Minkä merkkisen samppanjapullon avaat, kun olet saanut velkasi hoidettua? ulosottomies tiedusteli kirjailija Nina Honkaselta vuosia sitten. Tämä oli odottanut velatonta päivää 21-vuotiaasta lähtien.
Viime kesänä se päivä vihdoin koitti. Nina, 55, istui pihakeinussa juomassa aamukahvia ja tuijotti älypuhelimestaan ulosottomiehen lähettämää sähköpostia: ulosmitattavan summan kohdalla oli nolla euroa.
Linnut pitivät konserttia perheen Viitasaarella sijaitsevan korpikodin pihapuissa. Samppanjapullon poksahdusta ei kuulunut.
”Oloni oli tyhjä. Tunne oli vähän samanlainen kuin silloin, kun saan käsiini painosta juuri tulleen kirjani lämpimäisen. Kauan tehty tai odotettu tuntuu harvoin sellaiselta kuin on kuvitellut”, Nina kertoo.
Puoliso, näyttelijä Hannu-Pekka Björkman kaappasi hänet halaukseen ja liikuttui kumppaninsa puolesta. Nina otti viestistä kuvakaappauksen ja lähetti sen pojilleen, jotka kasvoivat aikuisiksi todellisuudessa, jota varjosti hänen takausvelkansa.
Kun Nina oli hetken sulatellut sähköpostia, hänkin liikuttui.
”Olen helpottunut ja kiitollinen, että olen vihdoin veloista vapaa. Tässä olisi voinut käydä myös huonosti: olisin saattanut katkeroitua, syrjäytyä tai kokea jotain sitäkin kohtalokkaampaa.”
Riski oli suuri, mutta Nina tai hänen vanhempansa eivät osanneet ajatella sitä silloin. 18-vuotias raumalaisperheen tytär laittoi nimensä vekseliin, kun vanhemmat pyysivät. Ilman sitä firma saattaisi kaatua.
Äidillä oli ollut periaate, ettei lainoja oteta. Sitten tuli pankinjohtaja suklaarasian ja kukkakimpun kanssa markkinoimaan fantastiseksi kuvailemaansa mahdollisuutta: valuuttaluottoa. Kolmen vuoden aikana Nina takasi useita vekseleitä ja lainoja. Hänelle oli itsestään selvää, että hän halusi auttaa vanhempiaan.
”Kukaan pankissa ei ottanut selvää maksukyvystäni. Minulta haluttiin vain nimiä lainapapereihin. Osan niistä allekirjoitin keittiössä ilman todistajia.”
Sitten tuli kesä 1989.
Raskaana ollut Nina oli juuri lähdössä esikoisensa kanssa puistoon, kun ovikello soi. Ovella oli ulosottomies. Ninalle selvisi, että osa lainoista oli mennyt ulosottoon ja hänen olisi suoritettava ensimmäinen maksuerä 16 päivän kuluessa.
Vanhempien yritys oli konkurssikypsä. Isä oli kuollut keväällä 40-vuotiaana aivokasvaimeen ja myöhemmin äitikin sairastui kroonisesti. Yrityksen velat kaatuivat takaajan eli Ninan maksettaviksi.
Hänestä tuntui toivottomalta. 21-vuotiaalla Ninalla oli lapsi ja puoliso. Hän hoiti perheen taloudesta oman osuutensa, ja tulot riittivät juuri ja juuri siihen.
”Sen jälkeen ulosotto vei vähintään kolmanneksen tuloistani 33 vuoden ajan. Velka oli kuin liikavarvas, joka kulki aina mukanani.”
”Minulta on kysytty, että miten olin niin tyhmä, että ryhdyin takaajaksi. Kukapa ei tahtoisi auttaa vanhempiaan? Monissa pienissä perheyrityksissä täysi-ikäiset lapset sitoutetaan toimintaan.”
Velkakierteen alettua Ninalta menivät luotto- tiedot ensin takausvelkojen ja myöhemmin niiden aiheuttamien muiden maksuvaikeuksien takia. Luottotietojen menetys vaikuttaa moneen asiaan. Silloin esimerkiksi puhelinliittymän hankkiminen voi olla vaikeaa.
”Kotivakuutuksen olin onneksi ehtinyt jo ottaa, sillä ulosoton alkaessa en olisi saanut sitäkään.”
Nina oli haaveillut opiskeluista ja päntännyt oikeustieteellisen pääsykokeisiin. Takausvelan vuoksi hänellä ei olisi ollut varaa pitkiin opintoihin. Nina meni Laajasalon kansanopistoon radiotyön linjalle, suoritti tiedotusopin kursseja ja alkoi työskennellä helsinkiläisessä Radio Cityssä ja Yleisradiossa.
”Korkeakouluopinnoista luopuminen oli minulle iso pettymys. Onneksi töitä riitti ja pystyin lyhentämään velkoja. Lisäopintojen aika tuli myöhemmin.”
Kotia sisustettiin ystäviltä saaduilla tai kirppareilta haalituilla huonekaluilla. Vaatteet hankittiin käytettyinä. Lapset eivät saaneet polkupyöriä tai luistimia uusina. Juhlapyhät, kuten joulu, hankintoineen lisäsivät silti selviytymisen paineita.
”Kierrätin vuosikausia, ennen kuin siitä tuli muodikasta. Välillä turvauduin sosiaalitoimiston apuun.”
Nina ei ole kokemastaan katkera. Hän ei syytä vanhempiaan tai itseään.
”Minulta on kysytty, että miten olin niin tyhmä, että ryhdyin takaajaksi. Kukapa ei tahtoisi auttaa vanhempiaan? Monissa pienissä perheyrityksissä täysi-ikäiset lapset sitoutetaan toimintaan.”
Kasvattava koulu kuluneet vuosikymmenet ovat olleet Ninalle.
”Vanhempien syyllistäminen tai katkeroituminen eivät olleet vaihtoehto. Pyrin löytämään raskaistakin tilanteista jotain hyvää. Olen monesti miettinyt, miten elämäni olisi mennyt, jos olisin saanut vanhemmiltani parikymppisenä velkataakan sijaan yksiön Helsingin Kalliosta. Minusta olisi saattanut kasvaa suhteellisuudentajuton prinsessa.”
Turhaa marisemista Ninan on vaikea ymmärtää.
”On ihmisiä, jotka valittavat joutuessaan maksamaan perimistään taloista ja osakkeista veroa. Valitus tuntuu velkaa perineen näkökulmasta aika kohtuuttomalta.”
Selviytymisestään Nina kiittää geenejään.
”Olen sinnitellyt ja joustanut välillä jaksamisen äärirajoille. Luonteenlaatuni on verenperintöä, josta olen kiitollinen. Olisin voinut saada myös pelokkaan ja synkkyyteen vajoavan mielenmaiseman.”
Tuntojaan Nina on purkanut kirjoittamalla. Hän on kirjoittanut useita romaaneja ja tietokirjoja. Vuonna 2005 ilmestynyt romaani Joka kymmenes vuosi kertoo parikymppisistä Ainosta ja Pekasta, jotka päätyvät takaamaan ja maksamaan vanhempiensa asuntolainan.
”Kirjoittaminen mahdollistaa asioiden katsomisen eri näkökulmista. Meihin vaikuttavat monet tekijät. Lamat ja sairaudet eivät ole omia valintoja.”
Perhe on Ninalle kaikki kaikessa. Hän on neljän pojan äiti: kuopus on 13-vuotias, esikoinen 35. Ninan lapsenlapsi, pojantytär, on kolmevuotias. Perheeseen kuuluvat myös Hannu-Pekan kaksi teini-ikäistä poikaa. Onnellisin Nina on silloin, kun pojat perheineen istuvat saman pöydän ääressä tai touhuavat yhdessä.
”Tunsin pakahduttavaa onnea, kun olin viimeksi puolison, poikien ja lapsenlapsen kanssa kävelyllä kotini lähellä sijaitsevalla rannalla Helsingin Lauttasaaressa. Sellaisissa hetkissä on kaikki, mitä tohdin toivoa.”
Nina toivoo jättävänsä jälkikasvulleen perinnöksi kyvyn olla läsnä ja kokemuksen siitä, että he riittävät sellaisina kuin ovat.
”Toivottavasti olen voinut opettaa heille jotain myös armollisuudesta ja anteeksiannosta.”
Perheyhteisöön kuuluvat läheisesti myös Ninan sisarukset perheineen. Hän ja äiti soittelevat toisilleen pari kertaa viikossa. On kuitenkin yksi aihe, josta he eivät keskustele. Takausvelasta ei ole puhuttu enää vuosiin.
”Olen käsitellyt velkataakkaa kirjoissani ja tiedän, että hän on lukenut teokseni tai haastattelut, joissa asiaa käsitellään. Tiedän hänen olevan pahoillaan tapahtuneesta, vaikka emme siitä puhukaan.”
Nina pitää vanhemmilta saatua henkistä perintöä merkityksellisempänä kuin takausvelkaa. Hän sai elää turvallisen lapsuuden rakastavassa kodissa.
”Opin, että ihminen on muita, ei itseään varten.”
Rikkaan elämän Nina tuntee eläneensä kaikesta huolimatta. Hän on saanut kauhakaupalla paitsi vaikeuksia myös hyvää.
Polulle on pudoteltu ihastuttavia vuokra-asuntoja ja kiinnostavia työpaikkoja, ennen kuin Nina osasi niistä edes haaveilla. 14-vuotiaana hänet pysäytettiin Helsingissä kadulla ja houkuteltiin muotikuvauksiin. Sen jälkeen hän teki mallintöitä Suomessa ja ulkomailla.
”Moni ikäiseni tyttö haaveili mallintöistä. Minulla moinen ei käynyt edes mielessä, mutta niiden kautta sain mahdollisuuden lähteä maailmalle. Amerikkalaisen Ford-mallitoimiston perustajan Eileen Fordin tarjoama sopimus jäi kylläkin käyttämättä, kun tapasin vanhempien poikieni tulevan isän. Amerikan-optio ei painanut siinä vaiheessa mitään.”
Nina tietää kokemuksesta, että kaikkeen ei voi vaikuttaa mutta omaan asenteeseensa voi. Suurinta tyytyväisyyttä tuo se, kun osaa olla läsnä hetkessä.
”Pieniä onnen hetkiä voi tuntea silloinkin, kun olo on toivoton. Kun minulla on ollut oikein vaikeaa, olen ajatellut, että nyt täytyy nukkua hyvin tai päinvastoin valvoa ystävän kanssa aamuun asti, jotta mieli kirkastuu ja selviydyn huomisesta.”
Nina uskoo, että velkataakan kaatuminen niskaan parikymppisenä on armollisempaa kuin keski-iässä.
”Sellaista ei osaa kaivata, mitä ei ole ollut koskaan. Jos olisin nelikymppisenä menettänyt kodin tai kesämökin, kokemus olisi ollut varmasti vielä rajumpi. Ajattelen, että minulle on käynyt loppuviimein hyvin. Olen suhteellisen terve ja ympärilläni on rakastava perhe. Olen myös saanut toteuttaa itseäni useissa eri ammateissa.”
”Enää minun ei tarvitse murehtia joka kuukausi, riittävätkö rahat laskuihin. 33 vuoden jälkeen tuntuu ihmeelliseltä olla luottokelpoinen ja kroonisista rahahuolista vapaa.”
Vaikka rahaa on nyt käytössä aiempaa enemmän ulosoton päätyttyä, Nina ei aio muuttaa kulutustottumuksiaan. Hän ostaa jatkossakin mielellään käytettyjä tavaroita taloudellisista ja ekologisista syistä.
”Ehkä hankin ensi kesänä vähän enemmän kukkia korpikotimme pihalle. Jääkaapin ovessamme on lehti- leike, joka muistuttaa, ettei ostaminen lisää onnellisuutta. Hannu-Pekka on sanonut, ettei ole ennen minua tavannut ihmistä, joka on arjessaan yhtä tyytyväinen siihen, mitä on, eikä haikaile jotain muuta tai muualle.”
Eniten Nina toivoo sellaisia asioita, joita ei saa rahalla: rakkautta ja terveyttä.
”Toivon myös, että ihmisten itsekkyys vähenisi ja pitäisimme luonnosta parempaa huolta.”
Jokin on silti muuttunut Ninan arjessa.
”Enää minun ei tarvitse murehtia joka kuukausi, riittävätkö rahat laskuihin. 33 vuoden jälkeen tuntuu ihmeelliseltä olla luottokelpoinen ja kroonisista rahahuolista vapaa.”
Nina on huojentunut joulukuun alussa voimaan tulleesta lakimuutoksesta, jonka mukaan maksuhäiriö- merkinnät poistuvat kuukauden kuluessa viimeisen velkaerän maksamisesta. Aiemmin Nina olisi joutunut odottamaan luottotietojensa palautumista kahdesta kolmeen vuotta.
Kun Nina oikein pysähtyy miettimään, hän keksii yhden kohteen, johon voisi vähän törsätäkin. Olisi ihana lähteä koko perheen kanssa joskus lomamatkalle. Aiemmin jo päivä Tallinnassa olisi kaatanut kuukauden budjetin.
”Matkalla voisimme avata porukalla sen samppanjankin.”
HaastatteluHerkkyys ja empaattisuus ovat näyttelijä Ria Katajan voimavaroja, mutta ne myös kuormittavat: ”Olen yrittänyt mukautua liikaa toisten toiveisiin”
IhmisetMinna Kuukka oivalsi, että hänen on kelvattava omana itsenään: ”Kaikkien miellyttäminen ei ole minun tehtäväni”
onnellisuusNäyttelijä Aino Seppo häkeltyi, miten sisäänrakennettua nuoruuden vaatimus on: ”Ikääntymistä ei saisi alkaa pelätä, piilotella ja korjailla”
