Myydään kerran pidetty mekko. Hajusteeton pesu, eläintalous. Hinta 60 e.

Olen omistanut tuon mekon puoli tuntia. Se oli jälleen kerran heräteostos, jonka olin tehnyt hakkaamalla näppäimistöllä Ostan! Laitan yv! Mutta kotona olin huomannut, ettei designkaapu istunut päälleni lainkaan.

Mutta ei se haittaa, ajattelin. Pari klikkausta, mekko on jälleen myynnissä Facebookin kirppisryhmässä. Ketkä jonottivatkaan mekkoa? Uudelleen myynnissä! kirjoitan. Somessa on kyllä ostajia.

Minusta on tullut second hand -suurkuluttaja. Vimmainen kirppishaukka, joka selaa Facebookin myyntiryhmiä aamusta iltaan ja jolle posti tuo harva se päivä käytettyyn muovipussiin paketoituja kirppislöytöjä. Ostelen innolla merkkivaatteita, vintagelaukkuja ja design-esineitä. Tekee vähän kipeää tunnustaa, että yhä useampi niistä päätyy heti kiertoon tai komeron perälle pölyttymään.

Löytöjen tekeminen on ollut rakas harrastukseni, erityistaitoni ja iltainen meditaationi. Mutta jossain sadan ja kahdensadan Mobile Pay -maksun välillä se lakkasi olemasta ainutlaatuista ja ihanaa. Kun katselen uusinta ostostani eteisen peilistä, en tunne enää mitään.

Parikymppisenä olin vielä himoshoppailija, joka teki heräteostoksia jatkuvasti. Sitten iskivät ilmastoahdistus, tiedostava kaveripiiri ja Facebook-kirppisten nousu.

Hiljalleen akryylineuleista alkoi kuitenkin tulla niin paha häpeäntunne, etten tuntenut enää luopuvani mistään, kun aloin vältellä ketjuliikkeitä.

Mutta jos olen ihan rehellinen, nykyinen ostostahtini ei juuri eroa entisestä. Second hand -ryhmissä tulee joka päivä vastaan jotain ihanaa, joka saa minut joustamaan kuin Hubba Bubba.

Olen pyöräillyt kaatosateessa läpi kaupungin ehtiäkseni ensimmäisenä noutamaan pipoa, jonka myyjä oli päättänyt antaa ensimmäiselle ovelleen ehtivälle.

Myyjänä minulle on tehty ohareita ja yritetty huijata. Kaiken kaikkiaan olen jonottanut, kysellyt, mitannut ja valokuvannut, pettynyt ja onnistunut niin usein, että minulla alkaa olla siitä enemmän kokemusta kuin päätoimisesta työstäni.

Second hand -harrastuksessa on kuitenkin hohtoa, jota en himoshoppailusta saanut koskaan. Kirpputoreilla myyjät ja ostajat jäävät mieleeni tavalla, johon yksikään vaatekaupan myyjä ei ole kyennyt.

Nainen, jolta ostin ensimmäisen kantoliinani, sitoi sen silkkinauhalla ja liitti mukaan käsintehdyn postikorttitervehdyksen. Yhden ostajan kanssa keitin kahvit ja ystävystyin. Toinen tuli hakemaan minulta lastenvaatteita ja päätyi vuokraamaan asuntomme.

Valehtelisin, jos väittäisin, että kaikki ostamani tuotteet olisivat vintagea, harvinaisia löytöjä, vinttien aarteita tai design-esineitä. Ne ovat sitä samaa bulkkikamaa, jota ennen ostin suoraan kaupasta. Mutta kutsumalla niitä kirppislöydoiksi tai second hand -hankinnoiksi ne saavat ihan toisenlaisen hehkun. Ja kun halvalla saa, on helppo ostaa.

Kirpputoreilta ostettuna pikamuotikin voi tuntua löydöltä. Juuri sopivat farkut tuntuvat Siltä Oikealta, joita ei olisi välttämättä edes huomannut vaatekaupan rekistä. Niiden saaminen on vaatinut aikaa, vaivaa ja puhelimen ennakoivaa tekstinsyöttöä, joka tuntee jo termin epätoivojono.

Kun olen siirtynyt ostelemaan käytettyjä vaatteita, olen saanut jatkaa rakastamaani ostelua enkä ole tuntenut huonoa omaatuntoa liiallisesta kuluttamisestani. Kirpputorin näyteikkunaan heijastuvassa peilikuvassa olen saattanut nähdä maailmanpelastajan, jonka pään yläpuolella keikkuu uffinkeltainen sädekehä.

Olen elänyt kirppiskuplassani pitkään. Pikkuhiljaa olen huomannut, ettei pesulappujen syynääminen tai pitkään jonotetun kirppistuotteen maksaminen tuo minulle enää valtavaa iloa. Makuuhuoneen komerossa roikkuu rivi vaatteita, joita en ole käyttänyt koskaan.

Alan epäillä, ettei toiminnassani ole mitään järkeä.

On vaikea myöntää totuutta: second handin osteluni ei kestä enää päivänvaloa.

Olen varma, että toinen second hand -harrastaja ymmärtäisi tilanteeni ja kokemukseni siitä, ettei ihania kirppisaarteita voi vain sivuuttaa. Nehän pitää napata ennen kuin joku toinen ehtii!

Soitan Mira Timoselle, joka on perustanut kierrättämiseen keskittyvän Secondhandstylefinland-Instagram-tilin. Olen seurannut häntä sosiaalisessa mediassa ja ihaillut hänen ajatonta tyyliään. Timonen uskoo, ettemme tarvitse enää uutta tavaraa vaan voimme luoda trendejä siitä, mitä meillä on jo – tai mitä mummolan vintiltä löytyy.

Juttelemme Timosen kanssa kirpputoriharrastuksesta ja hänen Instagram-tilinsä ympärille rakentuneesta inspiroivasta yhteisöstä. On aina ihanaa puhua jonkun kanssa, joka on yhtä innostunut timanttisista löydöistä!

Mutta kun kysyn, juokseeko Timonenkin kirpputoreilla monta kertaa viikossa, puhelinlinjalle laskeutuu hiljaisuus.

”En ole koskaan kokenut tarvetta ostaa koko ajan jotakin”, Timonen aloittaa.

”Mielestäni second handiin pätee samat säännöt kuin uuden ostamiseenkin. Ostan vain tarpeeseen ja suosin kestävää, laadukasta ja ajatonta.”

Minua nolottaa. Vaikka Timonen pyörittää isoa second hand -yhteisöä, hän selailee myyntiryhmiä vain silloin, kun tarvitsee jotain. Sädekehäni tutisee uhkaavasti.

On kuitenkin selvää, etten ole second hand -huumassani yksin. Kun selaan illalla kauniisti kuvitettua myynti-ilmoitusta, tuotteet menevät sekunneissa. Myyjäkään ei tiedä, kuka ehti laittamaan Ostan!!!-viestin ensimmäisenä. Perään muodostuu pitkä epätoivojono.

Lohduttomassa ihmisketjussa ei ole mitään poikkeuksellista. Kaikki Hollywood-staroja myöten himoitsevat nyt käytettyä luksusta ja designtuotteita.

Huuma on tuttu ilmiö myös Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkijatohtoreille Essi Pöyrylle ja Linda Turuselle. Haluan kysyä, miksi kirpputorilta ostettu hame tuntuu olevan kullattu aarre, kun kaupassa se olisi vain vaate muiden joukossa.

Tutkijat selittävät, että kuluttajille second hand -tuotteet ovat löytöjä, koska niiden hankkiminen on haastavampaa kuin uutena ostaminen. Kuluttajia ohjaavat myös raha ja ainutlaatuisuuden jano. Käytetyn ostaminen ei kuitenkaan tee kuluttamisesta vielä vastuullista.

”Myös second handin kasvulla on kääntöpuolensa: jos on helppo myydä, myyjä saattaa ostaa uutta tilalle ja osto–myyntikierre kiihtyy, jolloin asia kääntyykin päälaelleen”, Turunen sanoo.

Poskiani kuumottaa. Olen itsekin ostanut kirpputoreilta vaatteita, joissa on vielä hintalaput paikoillaan.

Vaikka second handista on povattu pikamuodin korvaajaa, tiedostava kuluttajuus osoittautuu Pöyryn ja Turusen mukaan edelleen varsin pieneksi trendiksi. Toistaiseksi vaatteiden tuotanto ja kulutus eivät ole vähentyneet globaalilla tasolla lainkaan.

”Ei siis näytä vielä siltä, että isossa mittakaavassa second hand -ostaminen tyydyttäisi ihmisten himoa uusiin vaatteisiin. Olennaista olisi, että vaateteollisuus kantaisi vastuunsa ympäristön kuormituksesta”, Pöyry toteaa.

Teinivuosinani sain uusia vaatteita paljon harvemmin kuin nyt. Muistan, kuinka puin uudet farkut kouluun ja tunsin sädehtiväni. Pohjimmiltaan ostamisessa on yhä jotain samaa: vatsassa lepattelee ihanasti. Mutta nuorena uutuudenviehätys kesti päiväkausia, nyt se kantaa vain minuuttien päähän. Yhä useammin euforia jää kokonaan tulematta. Miksi siis yhä ostan asioita, joita en tarvitse?

Yksi syy voi olla dopamiinissa, mielihyvähormonissa, joka opettaa haluamaan uusia asioita ja onnistumisia. Tunnen mielihyvää saavuttaessani jotain, mutta pian dopamiinin määrä romahtaa. Nautinto katoaa ja janoan lisää. On siis mahdollista, että olen opettanut aivoni jatkamaan ostelemista loputtomiin.

Tilanteessa on myös yksi toinen mutta: on vaikea luopua asiasta, jossa olen hyvä. Ihastuin kirppareihin 2000-luvun alussa, kun ajoimme äitini kanssa kesäpäivinä kirpparilta toiselle ja kiersimme pöytärivistöjä vanhoissa puutaloissa. Äidiltä opin, mistä parhaat aarteet löytyvät (älä pelkää kyykistelyä), millaisia asioita kannattaa välttää (käytä nenääsi) ja milloin kannattaa antaa olla (älä maksa ylihintaa). Silloin en voinut kertoa kenellekään, mistä uudet vaatteeni olivat peräisin.

Nyt viimein second hand -osaamisella voisi vähän hehkuttaakin. Osaan etsiä kirppiksiltä merkkivaatteita, eettistä luksusta ja kotimaista designia. Kunnon pitää olla hyvä, hajujen minimissä ja pinnan nypytön. Vasta sitten voi alkaa neuvotella: Av Samujin hame, onko pesty tuoksuilla?

Second handilla sisustettu koti tuntuu uniikilta, vaikka katossa roikkuu sama valaisin kuin naapurillakin. Minä vain sain omani sata euroa halvemmalla.

Haluaisin olla tiedostava kuluttaja, mutta myös nauttia ostoksistani. Ainakin vielä on vaikea kuvitella, että pääsisin yli rakkaudestani uusiin asioihin. Mutta voisiko niistä nauttia kestävämmin?

Selaan paikallisen vaatelainaamon verkkosivuja ja mietin, voisinko järjestää vaatevaihtareita ystävieni kanssa. Tai kokeilisinko #1dress365days-haastetta? Myyntiryhmien selaamisesta vapautuvalla ajalla ehtisin luultavasti aloittaa uuden harrastuksen. Ehkä oppisin soittamaan ukulelea?

Harmi vain, etten osaa sitoutua haasteisiin ja luultavasti pilaisin ystäväni vaatteet suklaatahroilla. On pakko miettiä yksinkertaisempia vaihtoehtoja.

Jos vaatekauppojen välttely auttoi lopettamaan uusien vaatteiden ostamisen lähes kokonaan, eikö sama voisi toimia myös kirpputoreilla?

Seuraavan kerran Facebookin etusivua selatessani alan klikkailla ilmoitusten oikeasta yläkulmasta kohtaa: Jäädytä kirppis 30 päiväksi. Määräaikainen ratkaisu ei tunnu yhtä radikaalilta kuin ryhmästä eroaminen.

Kun myynti-ilmoitus toisensa jälkeen katoaa uutisistani, osteluni vähenee. Kuluu viikko, toinen ja kolmaskin ilman yhtäkään ostosta. Kun en näe houkutuksia, ei tule myöskään repsahduksia.

Kun pukeudun monta päivää putkeen vaatekaapistani löytyneisiin asuihin, tunnen oloni hyväksi. Omatunto ei kolkuta lainkaan.

Pieni dopamiinipaastoni toimii. Postimies tiputtaa luukusta lähinnä paperilaskuja. Ja kun vihdoin ostan jotain, vatsassani leijailee taas perhosia. Vähemmän on enemmän – ainakin omatuntoni kolkuttaa hieman harvemmin.