JO LAPSENA KRISTIINA HUHTAMÄKI ihasteli keltaista, Ribbinginhoviksi kutsuttua rivitalokokonaisuutta Helsingin Kulosaaressa.

”Kävin ystäväni kanssa omenavarkaissa nykyisen kotitalomme puutarhassa ja mietin silloin, että tässä talossa olisi kiva asua. Ystäväni pihassa kasvoi myös omenapuita, mutta lapsena omenoiden näpistäminen oli jännempää.”

Kului vuosia, Kristiina opiskeli kääntäjäksi ja perusti perheen. Kun hän runsaat kolmekymmentä vuotta sitten saapui miehensä Antti Lehtosen kanssa asuntonäyttöön katsomaan unelmakotiaan, välittäjä ei ensin halunnut laskea heitä sisään.

”Edellinen ostoyrityksemme oli mennyt pieleen, koska viimeisilläni raskaana en ollut kyennyt lähtemään viemään käsirahaa.”

Nyt perheen kolmas lapsi oli syntynyt, ja asuntokaupat onnistuivat.

Arkkitehti Armas Lindgrenin sisarensa perheelle suunnittelemassa, vuonna 1917 valmistuneessa asunnossa on vuosien aikana tehty paljon korjaus- ja muutostöitä.

”Asuimme ensin kahdessa kerroksessa. Lasten kasvaessa remontoimme vintille kylpyhuoneen ja saunan. Taloon kuuluu myös pohjakerroksessa sijaitseva kolmio, jossa meillä oli ensimmäiset vuosikymmenet vuokralaisia.”

Vuokralaisensa Kristiina ja Antti valitsivat sen mukaan, että heidät saattoi aina kutsua juhliin, jotteivat he häiriintyisi metelistä. Nykyään perheen esikoispoika asuu vaimonsa kanssa pariskunnan alakerrassa.

LASTEN MUUTETTUA KOTOA oli aika, jolloin Kristiina ja Antti suunnittelivat asunnonvaihtoa ja muuttoa Helsingin keskustaan. Muutaman lumisen talven jälkeen he olivat valmiita vaihtamaan maisemaa. Tilaa tuntui olevan aivan liikaa, ja mielessä kävi, että elämä voisi olla vaivattomampaa keskikaupungilla.

Sitten Antin valimoalan työkuviot muuttuivat, ja hän tarvitsi työskentelytilan. Kielen- kääntäjänä työskentelevä Kristiina oli jo vuosia tehnyt töitä kotona, joten he remontoivat tyttärien entiset huoneet ja vaatehuoneen yhteiseksi toimistotilaksi.

Myös sisääntulokerros sai muutama vuosi sitten uuden ilmeen. Vanha väliseinä purettiin, ja keittiö yhdistettiin ruokahuoneen kanssa yhtenäiseksi, avaraksi tilaksi.

”Kun lapset asuivat kotona, söimme aina keittiössä. Nykyään syömme aamiaisemme ja istumme muutenkin paljon olohuoneen ruokailuryhmän ääressä.”

Kristiina iloitsee, että kaikki kolmessa kerroksessa olevat 250 neliötä ovat jälleen hyvässä käytössä. Talon toisessa kerroksessa toimii perheen kuopuksen Marleena Lehtosen ateljee. Hän suunnittelee siellä omalle Lili Marleena -merkilleen vaatteita.

NÄKYMÄ IKKUNASTA on idyllinen: puiston ja Kluuvinlahden jatkeena on valkoinen puusilta. Horisontissa häämöttää Suomenlinna. Pariskunnan lapsenlapsi Nestor viihtyy ikkunan ääressä, ja mikä onni onkaan, jos merellä sattuu kulkemaan ruotsinlaiva.

Kristiinan mielestä heidän kodissaan parasta on monimuotoisuus. Siellä on terassia, parvekkeita ja erkkereitä. Huoneet ovat korkeita, ikkunat kauniita.

”Verhoja meillä ei ole. Olen harkinnut niitä alusta asti, mutta en vain osaa päättää, millaiset niiden pitäisi olla. Kauniit kaaret jäisivät niiden taakse piiloon, eikä meille oikein näe sisäänkään mistään.”

Kristiina haluaa, että kotona on tilaa tanssia, ja se onnistuu hyvin avarassa alakerrassa, jossa iso ruokahuone yhdistyy olohuoneeseen. Kodissa pitää Kristiinan mukaan myös voida elää niin, ettei tarvitse varoa sormenjälkiä tai tahroja.

”Rakastan punaista ja muita värejä. Minun olisi vaikea asua esimerkiksi mustavalkoisessa kodissa.”

Huonekalut ovat talossa pääosin pysyneet samoina, jotain on hankittu lisää vuosien varrella. Asunnon edelliset omistajat järjestivät huutokaupan, josta Kristiina ja Antti ostivat vanhan pöytäryhmän ja ruokapöydän tuolit.

Pari kristallikruunua tuli myös ostettua. Toisen Kristiina oli jättänyt sohvalle, ja hänen isänsä istui vahingossa sen päälle, joten se meni varaosiksi.

Sisustusta ei vaihdeta, huonekalujen paikka voi tosin vaihtua.

”Olohuoneen sohvat ovat niin painavat, ettei niitä voi helposti siirrellä, mutta viimeksi kierrätin talon kaikki lipastot eri paikkoihin. Pikkutavaroiden paikkoja voin vaihtaa useasti, ja niitä voin hankkia uusiakin, sitähän mieheni ei edes huomaa.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 5/22.