Kristiina Halttu kammoaa ajatusta, ettei enää voisi huolehtia asioistaan: ”Vanhenemisessa minua pelottaa sairastuminen”
Näyttelijä Kristiina Haltun voimanlähteitä ovat merkityksellinen työ, läheiset ihmissuhteet ja luonnossa liikkuminen. Hän uskoo, että elämän tarkoitus on löytää elämälle tarkoitus.
Kuivaniemellä Pohjois-Pohjanmaalla joki virtaa joutuisasti. Kristiina Halttu seisoo joentörmällä ja katselee lapsuusmaisemiaan Kurkelan tilalla. Hän miettii sitä, kuinka monta sukupolvea on ihaillut samaa näkymää ennen häntä. Ja sitä, että joki virtaa senkin jälkeen, kun häntä ei ole enää ole.
”Lapsuusmaisema on turvapaikkani. Maaseudun rauhassa oleskelu saa pääni pysymään kasassa nykymaailman menossa.”
Jos Kristiinalla ei ole pääsyä pohjoiseen, hän visualisoi itsensä tutun joen törmälle. Siitä on apua ensi-iltajännityksessä ja tiukoissa paikoissa. Sieraimissaan hän tuntee ympäröivän mäntymetsän tuoksun.
Lähtö maailmalle
”Synnyin Kuivaniemellä sijaitsevalle Kurkelan maatilalle vanhempieni esikoiseksi. Vietin lapsuuteni idyllisessä elinympäristössä. En ollut koskaan päivähoidossa, vaan vartuin vanhempieni ja mummin ja papan kanssa.
Paras ystäväni asui naapuritilalla. Hänen kanssaan saimme leikkiä pitkin peltoja ja metsiä. Serkkuja asui lähistöllä kymmenittäin. Tilallamme oli lehmiä, poroja ja hevosia.
Juhlapyhät joulusta juhannukseen sujuivat samalla kaavalla. Sunnuntaisin käytiin mummolassa kahvilla. Sain elää selkeän ja turvallisen lapsuuden. Maailmassa oli murheita tuolloinkin, mutta ne eivät välkkyneet puhelimen ruudulla aamiaispöydässämme.
Kaksikymppisenä lähdin luottavaisin mielin ystävättäreni kanssa reilaamaan. Kun Pariisissa myöhästyimme Lissabonin-junasta, levitimme makuupussimme Gare du Nordin asemalle. Algerialainen mies vaihtoi meille saksan matkasekkejä frangeiksi pimeällä kujalla. Minulle ei tullut mieleenkään, että matkallamme olisi voinut olla vaaranpaikkoja.
Haluan säilyttää tuon maalaistytön luottamuksen. Pyrin edelleen ajattelemaan, että ihmiset ovat hyviä.”
”Paljon on kiinni siitä, että olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan.”Kristiina Halttu
Vailla burnoutia
”Pääsin opiskelemaan Teatterikorkeakouluun toisella yrittämällä vuonna 1989. Valmistumisestani lähtien teatteri on hallinnut ajankäyttöäni. Olen usein kiinni kuutena päivänä viikossa: aamupäivät harjoituksissa ja illat näytöksissä.
Kun pääsen kotiin kymmenen jälkeen illalla, pesen meikit pois kasvoiltani, käyn lämpimässä suihkussa, teen iltapalaa, katson jakson jotain sarjaa, luen ja odottelen unta.
Vaikka teen paljon töitä, en ole koskaan ollut burnoutissa, en edes lähellä sitä. Muistan kyllä, että joskus minua on väsyttänyt. Kun lapseni oli pieni ja yöuneni jäivät vähäisiksi, saatoin nukahtaa olohuoneen lattialle. Tiukat jaksot olen jaksanut ajattelemalla tämän menevän ohi.
Sain lapsena maatilalla kasvaessani mallin työnteon arvostamisesta. Ei lehmiä voinut jättää lypsämättä eikä heinää korjaamatta. Jokaisen osallistuminen oli tärkeää.
Varmasti eniten uupumukselta minua suojaa se, että koen työni merkitykselliseksi. Näytteleminen on minulle tapa hahmottaa maailmaa ja olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. On etuoikeus saada tehdä työtä, jota rakastaa.
Kulttuuria ja taidetta koskevat hallituksen kaavailemat leikkaukset saavat minut raivon partaalle. Ne tuntuvat lyhytnäköisiltä. Jos suomenkielinen kulttuuri alkaa huveta, sivistykseltämme katoaa pohja.
Raivo ei kuitenkaan auta. Kollegoitteni kanssa keskitymme tekemään työmme niin hyvin kuin pystymme ja tuomaan sitä kautta iloa ja toivoa ihmisille.”
Kotipesä tyhjeni
”Olen ollut aviopuolisoni Tero Klingin kanssa kimpassa 32 vuotta. Pitkä parisuhde on opettanut minulle erityisesti kommunikoinnin tärkeyttä.
Perheessä jokaisella yksilöllä on oma elämänsä ja lisäksi on yhteinen elämä. Niiden yhteensovittaminen ratkeaa puhumalla ja toista huomioon ottamalla.
Parisuhteessamme alkoi uusi aika viime keväänä, kun perheemme kuopus, Eelis, 22, muutti pois kotona. Kun vastuu arjen pyörittämisestä on poissa, aikaa jää kaikenlaiselle puuhalle kirjojen lukemisesta television katseluun. Ruokakaupassakaan ei ole pakko käydä, vaan voi mennä syömään läheiseen kahvilaan, jos jääkaappi ammottaa tyhjyyttään.
Aluksi reagoin tyhjentyneeseen pesään asunnonostopaniikilla. Olin vakuuttunut siitä, että meidän kannattaa muuttaa pienempään asuntoon.
Muutamassa kuukaudessa rauhoituin, kun kivaa uutta kotia ei tuntunut löytyvän. Tajusin, että voin ottaa uuden elämänvaiheen vastaan tutuissa neliöissä.
Kolmekymppisenä stressasin sitoutumista. Kun samoihin aikoihin menin naimisiin, otin asuntolainan ja sain kiinnityksen Suomen Kansallisteatteriin, mietin naiivisti, että tässäkö elämä oli.
Kun nyt katson taaksepäin, voin olla tyytyväinen valintoihini ja siihen, miten kaikki on mennyt. Ihan hyvin minulle kävi.”
”Kävelyn rytmissä on jotain terapeuttista, se on minun meditaationi.”Kristiina Halttu
Kuulostelen kehoa
”Liikunta on minulle tärkeä tapa hoitaa itseäni. Se on myös keino pitää pää kasassa ja ajatukset järjestyksessä. Stressaantuneena painun ulos kävelemään. Kävelyn rytmissä on jotain terapeuttista, se on minun meditaationi. Kotiin palattuani oloni on heti levollisempi.
Kävelemisen lisäksi harrastan kuntosalia etenkin talviaikaan. Minun on jo fyysisen työni puolesta pidettävä itseni hyvässä vedossa. Olen työssäni saanut kehooni erilaisia vammoja muun muassa selkään ja polviin. Niitä olen joutunut kuntouttamaan rauhallisen liikunnan avulla.
Enää en rääkkää kehoani kuntosalilla puolipyörryksiin, kuten joskus nuorempana. Vaikka olen luonteeltani suorittaja, olen iän myötä oppinut suhtautumaan itseeni lempeämmin.
Yritän yhä enemmän kuulostella sitä, minkälainen liikunta on minäkin päivänä parasta. Saatan mennä kuntosalille joskus vain venyttelemään ja saunomaan.
Tiedän, että kuusikymppisenä kehoni ei kestä enää kaikkea samaa kuin nuorempana. Useimmiten olen sinut asian kanssa, mitä nyt joskus kadehdin ohitseni pinkovia nuoria lenkkeilijöitä.
Tärkein oivallukseni on se, että itseään ei kannata rikkoa. Minulla on tämä yksi keho, joka kuljettaa minua toivottavasti vielä pitkään. Tiedostan rentoutumisen tärkeyden. Nykyään saatan joskus jopa makoilla sohvalla katselemassa televisiosarjoja putkeen.”
Elä ja tee työtä
”Vanhenemisessa minua pelottaa sairastuminen. Kammoan kipua ja sitä, etten enää pystyisi huolehtimaan asioistani.
Vanheneminen on kuitenkin pitkän elämän hinta. Jos elinvuosia riittää, lähes jokainen meistä joutuu turvautumaan toisten apuun.
Viisas äitini sanoi minulle kerran, että me ihmiset suunnittelemme koko ajan tulevaa, vaikka elämä on täydellisen epävarmaa. Meidän on uskallettava luottaa, vaikkemme tiedä tulevasta. Kuoleman pelkääminen ei auta. Kuten Anton Tšehov sanoo, on ’elettävä ja tehtävä työtä’.
Ammatissani törmään kuolemaan usein, sillä monet näytelmät käsittelevät elämän rajallisuutta. Olen kohdannut kuolemaa myös arjessani. Olen haudannut isäni ja kolme isovanhempaani.
Maalla päin oli tapana hyvästellä vainaja kotona avatun arkun luona. Opin maatilalla myös eläinten kautta sen, että kuolema on luonnollinen osa elämän kiertokulkua.
Olen ennättänyt menettää jo muutamia kollegoitani. Nuoren ihmisen elämän päättyminen tuntuu aina kohtuuttomalta. Ehkä ymmärrys kuoleman väistämättömyydestä antaa elämälle merkityksen.”
”Ystävyys on kuin pieni universumi, jonka jaamme yhdessä.”Kristiina Halttu
Irti kontrollista
”Olisi mukavaa uskoa, että kuoleman jälkeen on olemassa jotakin. Rationaalinen puoleni kuitenkin kieltäytyy uskomasta sellaiseen. Ajattelen, että tämä on tässä. Synnymme ja kuolemme.
En usko, että elämällä on sen kummempaa tarkoitusta. Olemme nisäkkäitä niin kuin monet muutkin lajit. Biologisesti ajatellen ihmisen elämän tarkoitus on lisääntyä. Sehän ei tosin meistä monelle riitä.
Ehkä elämän tarkoitus on löytää elämälle tarkoitus. Jokaisen pitää luoda se itse. Työsarkaa riittää koko iäksi. Minun elämäni tarkoitus on olla äiti ja näyttelijä. Siinä on ihan tarpeeksi tekemistä, välillä ruuhkaksi asti.
Koen usein merkityksellisyyttä työssäni. Mikään ei ylitä ekstaattista fiilistä, jolloin vuorovaikutus yleisön kanssa toimii. On vaikea verrata sitä mihinkään muuhun kokemukseen. Vain lapsen syntymä on tuntunut yhtä mullistavalta.
Elämä on sattumanvaraista. Paljon on kiinni siitä, että olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tulevaisuutesi muovautuu sen mukaan, minkälaiseen maailmantilanteeseen ja aikakauteen synnyt.
Minussa on kontrolloiva puoli, joka haluaisi pitää langat käsissään. Olen joutunut opettelemaan irti päästämistä. Elämää ei voi pakottaa. Voin tehdä vain parhaani ja antaa asioiden tapahtua.”
Ystävyyden universumi
”Kiitos, että olet ystäväni. Näin huomaan yhä useammin sanovani tai kirjoittavani tekstiviestiin. Ruuhkavuosien jälkeen ystävyyden merkitys on vain kasvanut. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa saan jakaa iloja ja suruja sekä peilata ajatuksiani.
Suurin osa ystävistäni on taiteilijoita, teatterilaisia ja muusikoita. Osa on kulkenut kanssani samoja polkuja jo opiskeluajoista lähtien.
On tärkeää, että elämässä on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa samoja sukupolvikokemuksia. He muistavat, miltä tuntui, kun Berliinin muuri murtui ja Estonia upposi.
Ystävieni kanssa puhumme paljon taiteesta, kirjoista, musiikista – ja teatterista. Työasioista jutteleminen kollegoiden kanssa on arvokasta jakamista. Tietysti jokaisen ystävän kanssa on myös ihan omat juttunsa. Ystävyys on kuin pieni universumi, jonka jaamme yhdessä.
Välillä kadehdin helsinkiläisiä ystäviäni, joilla on lapsuudenystäviä eri aloilta, hammaslääkärejä, pappeja ja poliiseja.
Muutin ensimmäistä kertaa toiselle paikkakunnalle jo lukioon mennessäni. Sen jälkeen porukka hajaantui taas, kun ihmiset lähtivät opiskelemaan eri puolille Suomea. Minun pitkäaikaisimmat ystäväni ovat teatterikouluajoilta.
Olen joskus yrittänyt ystävystyä muiden kuin teatterilaisten kanssa, muttei se oikein onnistunut. Kun Eelis oli pieni, minulla oli joitakin äitikavereita. Ne suhteet kuitenkin hiipuivat, kun pojat kasvoivat, eikä yhdistäviä tekijöitä enää ollut.
Nuorena kuvittelin, että sen jälkeen, kun ihminen täyttää 40 vuotta, elämässä ei tapahdu enää mitään. Kuinka väärässä olinkaan! Elämä muuttuu koko ajan mielenkiintoisemmaksi. On hienoa, että matkaa saa jakaa yhdessä ystävien kanssa.”
Kristiina Halttu
on näyttelijä, joka työskentelee kiinnityksellä Suomen Kansallisteatterissa. Hän on esiintynyt myös monissa televisiosarjoissa ja elokuvarooleissa sekä antanut äänensä useisiin piirroselokuviin.
Kristiina asuu Helsingin Töölössä muusikkopuolisonsa Tero Klingin kanssa. Poika Eelis on 22-vuotias ja tytärpuoli Venla 32-vuotias. Kristiina näyttelee Suomen Kansallisteatterissa syksyllä näytelmissä Angels in America ja Kurjet.
