"Minulle on sanottu, että koska työskentelen perhe­yrityksessä, saan kaiken annettuna. Se tuntuu loukkaavalta eikä pidä paikkaansa.

Minun on täytynyt tehdä muita enemmän töitä, jotta erotun ja jotta asiakkaat luottavat minuun ja ottavat minut vakavasti. Perheyrityksen jäsenenä vastuu on isompi – on tuotava koko ajan uutta pöytään.

Ensimmäinen arvokorumallistoni julkaistiin keväällä. Sen slogan on ’Nyt on mun vuoro’. Nyt oli todella minun vuoroni – halusin näyttää, mitä osaan, ja ikään kuin sanoa, että täältä tullaan.

Malliston julkistamisen odottaminen oli ihan kauheaa! Minua jännitti paljon, mutta aloin heti saada varauksia asiakkailta. Tuntui hyvältä, että moni halusi tukea minua. En ollut tajunnut, että voin todella myydä ne korut.

Nuorena mietin, onko minulla velvollisuus mennä töihin perheeni yritykseen, vaikka kukaan perheestäni ei siihen painostanut. Jossain vaiheessa haaveeni oli olla yksityinen stailaaja ja auttaa vaatekaapin koostamisessa. Olen aina tiennyt, että haluan tehdä jotain luovaa – ekonomia tai insinööriä minusta ei tulisi.

Työskentelin kesäisin liikkeessämme ja aloin huomata, että todella tykkään korualasta. Sain yhdistää ihmisten palvelemisen ja kiinnostukseni muotiin. Olin kuitenkin arka, enkä luottanut itseeni asiakaspalvelijana. Osasin kyllä kertoa asiakkaille koruista, mutten tuntenut asioita läpikotaisin.

Koruala on haastava. Moni asiakas ei esimerkiksi tiedä, mitä jalokivet ovat ja mistä ne tulevat. Halusin itsekin tietää alasta enemmän.

Olin 22-vuotias, kun lähdin vuodeksi Lontooseen opiskelemaan gemmologin eli jalokiviasiantuntijan tutkinnon. Tieto valinnastani tuli kuukautta ennen koulun alkamista, eikä minulla ollut heti omaa asuntoa. Päädyin asumaan pariksi kuukaudeksi kenkä­brändi Jimmy Choon silloisen toimitusjohtajan ja hänen vaimonsa luo, koska äitini on vaimon ystävä.

Päivällispöydässä puhuimme usein muotimaailmasta. Sain neuvon työskennellä ensin isoissa yrityksissä, jotta näen, miten asiat tehdään niissä, ja saan uusia näkökulmia. Sen jälkeen voisin soveltaa oppeja perheyrityksessä. Muuten voisi päätyä tekemään asiat aina samalla tavalla.

Olin ajatellut noudattaa tuota uravinkkiä, mutta sitten tapahtui jotain yllättävää.

Sinun voi olla vaikea tulla raskaaksi, lääkäri sanoi. Olin palannut Suomeen muutamaa kuukautta aiemmin ja käynyt lääkärissä, sillä kuukautiseni olivat hyvin epäsäännölliset. Selvisi, että minulla on hormonihäiriö, ja sain lääkityksen. Se oli ensin sokki. Sitten ajattelin, etten mieti asiaa liikaa. Olin tarkoituksella huolimaton ehkäisypillerien kanssa, ja ajattelimme poikaystäväni kanssa, että lapsi tulee, jos on tullakseen.

Pian huomasin olevani raskaana. Se oli yllätys, ja aluksi iski paniikki: minunhan piti luoda uraa! Olin niin nuorikin!

Olin vain 24, kun tyttäremme syntyi. Hän sai nimen Penny, sillä halusin persoonallisen nimen. Penny on minusta nimi rohkealle mimmille, joka luottaa itseensä ja joka tekee mitä haluaa.

Äitiydessä minut yllätti rakkauden määrä. Nyt ymmärrän, mitä äitini ja isoäitini tarkoittavat äidin pelolla. Kun tyttäremme syntyi, oli vaikea nukkua, kun vahdin, hengittääkö hän. Mitä jos jotain pahaa tapahtuu?

Penny on nyt 2-vuotias. Arkisin poikaystäväni Joel viettää suurimman osan ajasta hänen kanssaan. Lähden aamulla töihin puoli yhdeksän maissa. Työmatkani on puolitoista tuntia suuntaansa, ja menen samalla kyydillä äitini kanssa, joka asuu melko lähellä. Poikaystäväni hakee Pennyn iltapäivällä päiväkodista, ja minä tulen kotiin kahdeksan aikoihin. Joel on toimitusjohtaja perhe­yrityksessä, ja hänenkin arkensa on kiireistä. Onneksi meillä on isot tukiverkostot.

Arki on aikamoista kaaosta. Työmatkani on pitkä, sillä muutimme Helsingistä Tammisaareen, kun Penny syntyi. Halusimme lähelle perheitämme ja takaisin koti­paikkakunnallemme.

Korona-aikaan olen tajunnut, kuinka paljon nautin asua luonnon keskellä ja lähellä merta. Idyllisessä maailmassa asuisimme lähellä molempien työpaikkaa, mutta kaikkea ei voi saada.

Poikaystäväni ottaa ison vastuun kodistamme, ja olen siitä kiitollinen. Tunnen syyllisyyttä, jos viikot ovat pitkiä tai reissaan paljon. En murehdi sitä, etteikö Penny pärjäisi ilman minua, mutta harmittaa, etten voi olla poikaystäväni tukena arjessa.

Olemme puhuneet, että vastuun­jako on nyt tämä ja muutamme sitä, jos tarvetta on. Viikonloput olemme perheenä tiiviisti yhdessä, käymme golfaamassa ja ravintoloissa syömässä.

Kun on kiireinen työ ja lapsi, kaikkea ei ehdi. Minä en juurikaan siivoa! Vuosi sitten olin jatkuvasti stressaantunut sotkuisesta kodista, kunnes tajusin, että jostain on karsittava. Arkisin annan tiskien ja likaisten vaatteiden olla – mieluummin voin hyvin.

Pelkoni lapsen saamisesta nuorena oli turha. Ura ei loppunut lapsen syntymään. Sain pikemminkin enemmän empatiaa myös itseäni kohtaan ja hyväksyn sen, että kaikkea en ehdi tehdä. Käytän aikani siihen, mitä rakastan eniten. Seuraava projektini on miesten korut.”

Juttu on julkaistu aikaisemmin Trendissä.