Kun siskonpoika oli viisivuotias, hän antoi minulle lempinimen: Sotta-Mari. Kun nuorena toimittajana menin töihin valkoisessa paidassa, uutispäällikkö ihmetteli uhkarohkeaa ratkaisua. ”Eikö se juttukeikka ole vasta lounaan jälkeen?”

Olen siis sotkumagneetti, sanottakoon se nyt selvästi.

Harvassa ovat ne lounaat, joilta selviän täysin puhtain paidoin. Viime viikolla töissä onnistuin kauhomaan kaulassa roikkuneella kulkukortilla päälleni aimo turauksen palak paneeria. Se harmitti erityisen paljon, sillä tulossa oli vieraita ja palak paneer on niitä harvoja ruokia, jotka näkyvät mustasta mekosta.

Pukeudunkin melkein aina mustaan. Pidän mustasta väristä niin paljon osaksi siksi, että se antaa anteeksi kahvi- ja kolaläikät, tussitahrat ja useimmat tomaattiruuat.

Teen sottaisuudestani armotonta pilkkaa, mutta oikeasti se hävettää minua. Pitääkö aina hosua? Enkö joskus voisi keskittyä siihen, mitä on tekemässä?

Aina välillä päätän ryhdistäytyä mutta kohta huomaan taas räiskyttäneeni, läikyttäneeni tai tuhrineeni.

Vuosi sitten ostin alennusmyynnistä valkoisen paidan. Se on mattasilkkiä ja sen hihat ulottuvat hyvän matkaa ranteiden yli juuri niin kuin pitääkin. Tunsin paidassa itseni yhtä aikaa elegantiksi ja pelokkaaksi. Tiesin, mitä sille tapahtuisi.

Ehdin käyttää paitaa kolme kertaa ennen kuin sotkin sen mustalla tussilla. Tahra on paikassa, jossa sitä ei voi peittää huivilla, mutta jossa se näkyy selvästi, ja huomasin sen tietysti vasta kun se oli kuivunut.

Pesussa tahra vaaleni muttei kadonnut. Siksi paita on roikkunut vaatehuoneessa kuukausia ihan käyttämättömänä. Olen harkinnut sen värjäystä, mutta se tuntuu vaikealta. Viimeksi kun yritin, tuloksena oli ei-hyvällä-tavalla hippiläiskäinen tekele.

Olenkin alkanut kehittää uutta filosofiaa. Katsoin lähijunassa nuorta maalarinaista, jolla oli yllään kauniisti maaliläikkäiset työhousut. Jos maalia yrittäisi sutia kankaaseen, ei pääsisi yhtä upeaan lopputulokseen.

Äiti opetti, että vaatteen pitää olla puhdas ja ehjä, mutta rikkinäiset farkut ja vintageksi kulutetut t-paidat ovat jo ihan salonkikelpoisia. Miksi tahra paidassa tarkoittaa, ettei vaatetta enää voi käyttää kuin kotiasuna? Eihän tahra tarkoita, että vaatteen käyttäjä on likainen, sen enempää kuin reikä tarkoittaa, että vaatteen käyttäjä on epäsiisti.

En suostu uskomaan, että pikkusormenpään kokoinen tahra muuttaa kauniin silkkipaidan tekstiilijätteeksi. Niin siinä nimittäin kävisi. Ei läikkäinen paita kelpaa kuin uusiokuiduksi, ellemme muuta ajatteluamme.

Suomalaiset heittävät roskiin melkein 86 miljoonaa kiloa tekstiilejä. Kaatopaikalle niitä ei saa enää viedä, mutta yli puolet vaatejätteistä päätyy silti poltettavaksi. Karkeasti arvioiden jokainen suomalainen polttaa savuna ilmaan noin 11 kiloa kangasta. Loput vaatejätteestä viedään ulkomaille tai käytetään uudelleen Suomessa.

Olen alkanut katsella valkoista silkkipaitaani uusin silmin. Jos paita olisi musta, läikkää ei huomaisi. Jos tahraa ei näy, onko se tahra ollenkaan? Onko tahra tahra, jos se ei haittaa minua? Mitä jos se onkin kauneuspilkku?