Olen kolmekymppinen ja mietin botoxia liian usein – olenko kohta ainoa, joka ei ole ottanut sitä?
Kun yhä useampi päätyy kauneusoperaatioihin, ne tuntuvat arkiselta – jo lopulta jopa ainoalta vaihtoehdolta, kirjoittaa Milla Kukkonen.
Skrollaan Instagramin kuvavirtaa. Pysähdyn videoon, jossa eräs vaikuttaja listaa asioita, joita hän ”valitettavasti rakastaa”.
Vastaavia videoita kiertää paljon: listoja täynnä symppiksiä tunnustuksia, harmittomia paheita. Osa tämänkin videon kohdista on tosi samastuttavia, ja nyökyttelen niille päätäni. Sitten vastaan tulee sana, joka yllättää. Botox.
Kulmakarvani kohoavat.
Aina ne tuhatjalkaisen lailla kiemurtelevat hassuttelijat paljastavat tunteeni.
Liikkuvaisista kulmakarvojani on vuosien varrella kehuttu. Joidenkin mielestä ne tekevät kasvoistani mukavan ilmeikkäät. Itsekin olen aina pitänyt niistä.
Viime aikoina olen kuitenkin huomannut ajattelevani: mitä jos kuitenkin lamauttaisin ne pienellä määrällä hermomyrkkyä? Eipähän tulisi syvempiä ryppyjä otsaan. Sibeliusjuonnekin kulkee meillä suvussa.
Miten olisi leuan kirurginen uudelleenmuotoilu? Sellaisestakin parantuu hymyssä suin puolessa vuodessa, osoittaa eräs seuraamani vaikuttaja.
Kosmeettiset toimenpiteet, erityisesti erilaiset pistoshoidot, ovat somessa jatkuvasti läsnä. Enkä puhu mainoksista, vaan käyttökokemuksista. Osa ihmisistä kertoo avoimesti toimenpiteistään, osan naamasta ne voi huomata ilman erillistä tiedonantoakin.
Ja joka kerta, kun toimenpiteitä tulee eteeni, ajattelen pienen hetken: No hei, jos muutkin, niin miksen minä! Sehän näyttää kivalta toisella, varmasti toimisi minullakin!
Kun koko kansan tunteman julkkiksen huulissa näkyy uutta muhkeutta, mietin, voisiko omianikin muuttaa symmetrisemmiksi täyteaineella.
Kun toimittaja kertoo podcastissaan ottaneensa botoxia otsaansa lukuisia kertoja, ajattelen, että niin varmaan minäkin kymmenen vuoden päästä.
Samalla taidan varata ajan yläluomileikkaukseen: niin arkiselta se näyttää erään vaikuttajan videoilla. Tai miten olisi leuan kirurginen uudelleenmuotoilu? Sellaisestakin parantuu hymyssä suin puolessa vuodessa, osoittaa eräs seuraamani yhdysvaltalaisvaikuttaja.
Ehkä olisin pikku pistoksen jälkeen himpun verran parempi versio itsestäni? Ehkä kelpaisin ja olisin kuin muut?
Olen syntynyt 1990-luvulla, jolloin kauneuskirurgia alkoi olla Hollywood-julkkisten normipäivää, mutta Suomessa suhtautuminen oli toista. Suhtautuminen oli syvän epäluuloista. On hyvä, että asenteet eivät ole enää yhtä tuomitsevia.
Jokainen kun saa tehdä keholleen, mitä haluaa.
Mutta samalla on selvää, että yksityinen ei ole vain yksityistä. Jokainen pistos vahvistaa kulttuuria, jossa sileä iho ja liikkumaton otsa ovat osa tavoiteltavaa normaalia. Kun yhä useampi päätyy hoitoihin, ne tuntuvat arkiselta – jo lopulta jopa ainoalta vaihtoehdolta.
Jos tarkkoja ollaan, minäkään en mieti botoxia ja täyteaineita siksi, etten pitäisi naamastani. Mietin niitä siksi, että ympäristöni saa ajattelemaan, että ehkä kannattaisi. Ehkä olisin pikku pistoksen jälkeen himpun verran parempi versio itsestäni? Ehkä kelpaisin ja olisin kuin muut?
Tällä hetkellä suurin esteeni pistoshoitoihin kipaisemisessa taitaa olla se, ettei minulla ole varaa. Hoidot maksavat satoja euroja, ja niissä täytyy käydä tasaisin väliajoin, jotta vaikutus pysyy samana.
Ei ihme, että jotkut fiksut ovat sanoneet, että kohta vain köyhät vanhenevat.
Kauneusihanteet eivät tupsahda maailmaan tyhjästä. Ne syntyvät siitä, mitä näemme ja keiltä otamme mallia. Ne ovat aina peili toisista.
Vaikka jokainen saa tehdä kropalleen juuri niin kuin haluaa, ei se poista sitä faktaa, että kaikki olemme muodostamassa käsitystä siitä, mikä on normaalia ja toivottua.
Ja kun normaali muuttuu, paine muuttua sen mukana kasvaa. Halusimme tai emme.
