Käydäänkö taas teidän äidin komerolla? Pikkutyttönä vierailu naapurin Johannalla ja Katrilla oli parasta, mitä tiesin. Heidän äitinsä vaatehuone oli myyttinen runsaudensarvi, joka pursuili kimaltavia ihmeitä.

Parasta olivat alimman hyllyn kolmet korkokengät. En ollut nähnyt sellaisia koskaan: 180-senttinen äitini oli piilotellut koko elämänsä pituuttaan kieltäytymällä koroista. Nyt pääsin salaa sujauttamaan pienet käpäläni ihmeellisiin, siroihin, hopeisiin kenkiin, jotka nostivat minut monta senttiä ylöspäin. Tunsin itseni barbiksi, prinsessaksi tai joksikin muuksi arveluttavaksi 1980-lukulaiseksi naisihanteeksi.

Olin pienenä todella tyhmä. Enää en voi sietää korkokenkiä. Siis oikeasti: vihaan niitä. Joku typerä tuttavani mainostaa silloin tällöin ”mukavia” kiilakorkoja tai jonkin merkin ”ihanaa lestiä, jolloin niitä korkoja ei enää huomaa”.

Haksahdan aina uskomaan tätä palturia, ja sitten istun sohvallani itkemässä kenkälaatikon vieressä jälleen yhden pettymyksen äärellä.

Korkokengät näyttävät toki ihanilta. Minäkin olen huokaillut miltei eroottisessa hurmoksessa, kun kamera on nuollut televisiossa Carrie Bradshaw’n kenkäkokoelmaa. Korkokenkien nautinto on puhtaasti esteettinen: sillä hetkellä, kun otan sellaisilla ensimmäisen askeleen, kiroan valintani.

Korkokenkäkieltäytyjän elämää ei kuitenkaan ole tehty helpoksi. Työni on siitä ihanaa, että se sisältää paljon suuria juhlia.

Edussa on kääntöpuoli: siinä missä tiedän kyllä joka kerta, mitä puen ylävartaloni peitoksi (turvahaalari tai kaapumainen luottomekko), olen joka kerta samassa pulassa kenkien kanssa. Mitä helvettiä kiskon jalkaan?

Maiharimuoti ei passaa hienoimpiin juhliin, ja ballerinojen ja prameiden gladiaattorisandaalien aika on ohi (oh, se oli hyvää aikaa). Yhdistin juhlamekkoihin tennarit vuosikymmeniä, mutta neljänkympin jälkeen ”raikas” tyyli alkaa jossain vaiheessa näyttää vähän köksänopemaiselta.

Pari gaalailtaa olen sinnitellyt lakerinkiiltävissä herrainkengissä, mutta asun siluetti on ollut väärä ja kapea lesti hiertänyt jalkateräni verisille rakoille. Ei kiitos.

Miten muut tekevät tämän – ja miksi? Tiedän, että klassisen naisellisen tyylin kritisointi ei ole ok, ja se luetaan helposti naisvihaksi. Myös vapaa nainen voi valita minihameet ja piikkikorot, fine.

En silti ymmärrä, miksi olemme polttaneet roviolla juuri rintaliivimme emmekä korkokenkiämme. Rintaliivit tukevat tissejä ja tekevät ololle hyvää, korkokengät kaikkea muuta. Ne lukitsevat meidät kömpelöiksi rautanilkoiksi.

En voi kuvitella konkreettisempaa tapaa, jolla patriarkaatti saa kahlittua liikkeemme. Se on klassinen esimerkki ylistämällä alistamisesta: korkokenkä nostaa sopivasti tarjottimelle, mutta kahlitsee paikalleen. Ei ole sattumaa, että tämä kenkämalli on brändätty kulttuurillisesti juuri naisille. Osaatko kuvitella miehet kävelemässä mukisematta piikkareilla?

Kolumnisti sietää nipin napin nilkkureita.

Kolumni on julkaistu Trendissä 3/2023.