Tiia Rantanen poistatti karvojaan lopullisesti bikinrajasta ja reisistä tehokkaalla laserilla. Fanni Noroila päätti antaa kainalo- ja säärikarvojensa kasvaa ja olla ylpeä niistä. Katri Gruner luottaa sokerointiin ja käy säännöllisesti poistattamassa ihokarvansa, jopa kulmakarvansa. Lue kaikkien kolmen tarina!

”Olin 14-vuotias, kun huomasin kaverini rippijuhlissa, että reisissäni kasvaa paksuja mustia karvoja, jotka näkyivät minihameeni alta. Olin hämmentynyt. Olin ajellut sääreni polviin asti kuten sheivausmainoksissa, enkä ollut aiemmin huomannut, että reisiänikin peittää tiheä karvoitus. Hävetti.

Säärien ajelu oli aiheuttanut ihooni kipeitä paukamia, ja näppylät levisivät, kun aloin sheivata myös reidet. Lukioikäisenä hankin epilaattorin – se sattui eikä vähentänyt paukamien syntymistä.

Olen tosi karvainen. Hiukseni alkavat kasvaa pitkältä kaulasta, alaselässä kasvaa tumma laikku karvaa eikä bikinirajaa ole, sillä karvoitus jatkuu suoraan pakaroihin ja reisiin.

Ihoni tulehtuu herkästi ja karvat jäävät usein ihon alle jumiin. Reiteni ja sääreni ovat täynnä arpia kivuliaista finneistä ja näppylöistä, joita niihin on vuosien varrella tullut.

Yritän aina katsoa, kasvaako jollakulla muulla naisella alaselässä sellaista karvaa kuin minulla. Kesällä katseeni nauliutuu välittömästi muiden paljaisiin sääriin. Etsin niistä samanlaisia tulehtumia, arpia ja näppylöitä kuin minun jaloissani.

Parikymppisenä aloin käydä sokeroinnissa, ja totuin siihen, että sokeroija hämmästeli aina karvoitustani. Joka kerta kun karvojani nyhti joku uusi ihminen, minulta kysyttiin, olenko ajatellut valoimpulssia.

Hakeuduin siis karvoja poistavaan valoimpulssihoitoon. Kävin kauneushoitolassa melkein koko kropan käsittelyssä puolenkymmentä kertaa. En silloin uskonut, että hoito auttaa mihinkään, mutta vuosia myöhemmin huomasin, ettei nilkoissani enää juuri kasva karvaa.

Vuonna 2019 menin ihotautilääkärille näyttämään näppyläisiä sääriäni. Lääkäri kehotti minua lopettamaan tiukkojen vaatteiden käytön ja neuvoi ’oikean rasvaustekniikan’ myötäkarvaan. Tunsin itseni naurunalaiseksi. Kai minä nyt kolmekymppisenä tiedän, miten iho rasvataan.

Minua korpesi, ettei kivuliasta, noloa ongelmaani otettu vakavasti edes lääkärissä. Sain silti diagnoosin karvatupentulehduksista – ja päätin mennä ihokarvojen laserointiin.

Aleksandriittilaser on kahden sentin kolikon kokoinen lasersäde, joka tuhoaa karvatupen pysyvästi. Parhaimmillaan se ei tunnu miltään, pahimmillaan kuuman neulan pistolta iholla. Laserista kuuluu tukahdutettu poksahdus, kuin koulukuvaajan salamavalosta, ja siitä tulee palaneiden hiusten haju.

Laser tarttuu väriin, joten hoito tehoaa parhaiten vaaleassa ihossa kasvavaan tummaan karvaan, mutta ihokarvat täytyy ajella ennen hoitoon menemistä. Hoidon jälkeen karvat putoavat itsestään.

Hoito on kallis, joten olen priorisoinut bikinialueen ja reidet, sillä karvanpoisto niistä on minulle kotioloissa hankalinta. Kerralla kannattaisi hoitaa paljon alueita, sillä lisäalueista saa alennusta.

Hinta riippuu hoidettavan alueen koosta. Minulla se on 350–600 euroa kerralta. Hintaa pienentää vähän se, ettei minun tarvitse maksaa arvonlisäveroa karvatupentulehdusdiagnoosini takia.

Koen huonommuutta siitä, että laserointi on epäfeministinen teko. Minusta on tärkeää, että mediassa, somessa ja mainoksissa näkyvät erilaiset karvat. Se helpottaa myös minun oloa, vaikka haluankin karvoistani eroon. Toivoisin silti, että kaltaisiani, tosi karvaisia kehoja näkyisi enemmän.

On ristiriitaista, kun näkee jonkun naisen postaavan someen kuvan siitä, että hän ei enää häpeile karvojaan, ja bikinirajassa näkyy suloinen pieni läikkä karvoitusta. Olen onnellinen, että kuva on julkaistu, mutta haluaisin nähdä myös sellaisia, joissa naisilla kasvaa karvaa navasta varpaisiin asti suorassa linjassa. Samalla tiedän, että olisin itse voinut olla se nainen, mutta kanttini ei ole riittänyt.

Enää en voisi olla se nainen. Hoitokertoja tarvitaan yleensä 5-10. Olen käynyt laseroitavana nyt neljästi, ja olen riemuissani siitä, miten hyvin hoito on tehonnut. Karvaa kasvaa niin paljon vähemmän, että voin antaa sen kasvaa, ja tulehdukset ovat vähentyneet. Elämä on helpompaa.”

”Apua, ällöttävätköhän karvani muita? Näin ajattelin kolme vuotta sitten bileissä, kun olin unohtanut sheivata ja kainalokarvani näkyivät topissani. Sitten katselin tapahtumassa esiintyvää Yeboyahia, ystävääni ja feministi-ikoniani Rebekka Kuukkaa, ja voimaannuin. Hän oli itsevarma ja valovoimainen pönöttävässä tilanteessa. Se vapautti minut lopulta siitä, miten suhtauduin ulkonäkööni ja karvoihini. Hänen ansiostaan muistin, etteivät kainalokarvat ole minulle tärkeitä, enkä halua siksi hävetä niitä.

lllan päätteeksi tein Instagramiin päivityksen, jossa kainalokarvani näkyivät. Tajusin, miten älytöntä ja vääristynyttä on, että pohdin karvojani. Tarvitsin vertaistukea, ja sain sitä. Minusta tuntui, että Instagramin kuplassani ymmärrettiin kehorauhaa. Sain rohkaisua olla se, joka olen.

Minulla on aina ollut paksut ja tummat ihokarvat. Teininä aloin sheivata tai vahata kaikki karvat kulmakarvoista alaspäin, jopa käsikarvanikin. Ajattelin, että minun täytyy tehdä niin, jotta muut tajuavat, että pidän itsestäni huolta.

En koskaan ajatellut, että karvojen ajeleminen olisi itseni hemmottelua, vaan saakelinmoinen savotta. Aina tuli haavoja ja piti juosta suihkusta hakemaan laastaria. Oloni ei ollut ihana sheivauksen jälkeen.

Vähitellen kehonkuvani ja suhteeni ulkonäkööni alkoi muuttua. Pääsin vuonna 2011 opiskelemaan Teatterikorkeakouluun, jossa huomioni keskittyi muuhun kuin ulkonäköön. Ei ollut aikaa olla itsetietoinen karvoista. Ihoani ei edes kutittanut, kun karvat kasvoivat.

Koin myös feministisen heräämisen, joka auttoi hyväksymään karvani entistä paremmin. Keskustelin samanmielisten ystävieni kanssa ja luin aiheesta. Opin, että kauneusihanteet ovat keinotekoisia ja rakennettuja. Aloin yhä enemmän pohtia, millaisia oikeuksia minun kehollani on ja miten minua on naisena opetettu toimimaan.

Viimeisen vuoden ajan kaikki karvani ovat saaneet kasvaa rauhassa, ja se on muuttanut suhdettani ulkonäkööni välittömämmäksi. Olen vapautunut hulluttelemaan ja olen muun muassa värjännyt kainalokarvani pinkeiksi ja leikannut säärikarvoistani raidalliset.

Olen alkanut leikitellyt ulkonäölläni muutenkin. Värjään ja leikkaan hiuksiani rohkeammin. Meikkaan juuri niin vähän tai paljon kuin haluan tai pukeudun toppiin ja minihameeseen tai maskuliinisempiin, isoihin vaatteisiin. Teen juuri kuten haluan, eikä se tee minusta vähemmän naista.

Kun esiinnyn räp-bändini Sofan kanssa, en mieti kainalokarvojani. Joissain tilanteissa mietin silti edelleen, häiritsevätkö karvani. Työssäni näyttelijänä kysyin kerran kuvauksissa, haittaavatko karvani. Siitä keskusteltiin, ja karvat päädyttiin jättämään. Jälkikäteen mietin, ettei minun olisi tarvinnut ottaa asiaa puheeksi, vastuu olisi ollut muilla. Keväällä taas olin kauneusbrändin mainoksessa, jossa karvani näkyivät. Huomasin, että mainoskuviin tuli arvostelevia kommentteja. Ihmettelin vain, koska mielestäni karvoja ei edes huomannut, ellei niihin zoomannut.

Minuun on kolahtanut, miten epänormaaleina karvoja pidetään, ja siksi minusta on tullut kainalokarva-aktivisti. Innostuin aiheesta lisää, kun liityin vuosi sitten keväällä TikTokiin ja näin norjalaisnaisen videon, jolla hänen kainalokarvojaan arvosteltiin. Tein itse videon, jossa reagoin kyseiseen videoon ja kuvasin kainalokarvojani. Sain todella paljon vihaviestejä, mikä järkytti ja hämmensi.

Tajusin, että maailma tarvitsee näkyviä kainalokarvoja. Siitä eteenpäin olen jakanut pitkistä ja näyttävistä karvoistani videoita ja kuvia. Saatan saada päivässä 20 vihakommenttia, joissa ollaan ällöttyneitä ja kommentoidaan, etten ole hygieeninen tai että karvat eivät ole normaaleja naisilla. Ajattelen, että jos karvani aiheuttavat noin paljon polemiikkia, en varmasti sheivaa jatkossakaan.

Vastustuksen määrä kertoo muutosvoimasta. En halua elää maailmassa, jossa nainen, jolla on karvoitusta, ansaitsee vihapuhetta. Sellainen kulttuuri on hävettävää. Mutta saan myös ihania viestejä. Minulle riittää, että yksikin tyttö kertoo, että on saanut avullani paremman itsetunnon.

Olen ylpeä karvoistani, ne ovat kauniit ja näyttävät. Olen itse päässyt rauhaan kehoni ja karvojeni kanssa ja haluan kannustaa kaikkia naisia samanlaiseen ajatusprosessiin.”

”Olen sokeroinut kainalo- ja säärikarvani ja bikinirajani säännöllisesti jo 15 vuotta. Nykyään sokeroin myös kulmakarvat. En poista karvojani siksi, että karvankasvuni olisi häiritsevää tai tummaa. Aloin sheivata yläasteella, koska harrastin uintia. En miettinyt ulkonäköäni, mutta minuun iskostui ajatus siitä, etteivät karvat kuulu kilpauimareille. Ne pidetään lyhyinä tai ajellaan pois.

Jo ensimmäisiä kertoja bikinirajaa sheivatessani tajusin, ettei se sovi iholleni. Minulla on herkkä atooppinen iho ja tajusin että höylääminen sattui ja iholle tuli paha ihottuma ja näppylöitä.

Parikymppisenä innostuin todella kauneudenhoidosta. Minulla oli hiusten- ja ripsienpidennykset, rakennekynnet ja halusin aina testata kaikkea uutta, myös erilaisia karvanpoistomenetelmiä. Kokeilin vahaliuskoja ja lämminvahapurkkeja, mutta ne vain sotkivat eikä lopputulos ollut vaivan arvoinen. Kokeilin myös valoimpulssihoitoa, mutta lopputulos ei vakuuttanut, koska karvat kasvoivat silti.

Koukutuin sokerointiin heti ensimmäisellä kerralla vuonna 2005. Sitä mainostettiin hellänä vaihtoehtona, joten odotukset olivat suuret. Pääsin testihoitoon vakiohoitolassani ja ihastuin. Koko vartalon sokerointi kesti vain vartin, eikä se ollut lainkaan kivuliasta. Menetelmä oli nopea ja helppo ja se sopi herkälle iholleni täydellisesti!

Sinkkuaika ja bilettäminen pitivät karvanpoistorutiinia yllä. Ei puhettakaan, että olisin lähtenyt baariin säärikarvoissa. Jos karvat olivat kasvaneet, sheivasin ne vaikka viimeisin voimin eteisessä. En usko, että kukaan mies olisi neljän aikaan yöllä kiinnittänyt karvoihin mitään huomiota, mutta itseäni ne häiritsivät.

Jossain vaiheessa iso osa palkastani meni siihen, että yritin ylläpitää eri kauneushoitoja. Kun osallistuin Bikini Fitness -kisoihin vuonna 2011, myös käsikarvani sokeroitiin. Se tuntui jo järjettömältä, joten en jatkanut sitä kisojen jälkeen.

Nyt olen 38-vuotias kahden pienen lapsen äiti ja kahden yrityksen omistaja. Enää en jaksa tai ehdi maata eri hoidoissa. Haluan, että kauneudenhoito on nopeaa, ja siksi käyn sokeroinnissa ja ripsihuollossa aina samaan aikaan.

Sokerointi on minulle ennen kaikkea hetki, jolloin annan itselleni aikaa itsestäni huolehtimiselle. Siitä tulee siistiytynyt olo, ja tunne, että olen huoltanut kehoani. Se on myös tärkeä osa ihonhoitoa. Iho on sen jälkeen pehmeä ja sileä.

Tällä hetkellä käyn sokeroinnissa talvisin kerran kuussa ja kesäisin parin viikon välein. Rahaa siihen kuluu noin 40–50 euroa kuussa ja olen valmis maksamaan siitä. Kerran koitin valmistaa sokerimassaa itse siskoni kanssa, joka on diy-ihminen, mutta itsetehty sokerimassa oli liian kuumaa ja poltti ihoni kirkkaanpunaiseksi.

Sokerointi tekee arjesta mukavampaa, koska urheilen edelleen paljon. Käymme perheen kanssa usein uimassa, ja olen yhdeltä ammatiltani liikunnanohjaaja. On ikävä ajatus, että jossain liikkeessä jumppaajat huomaisivat kainalokarvani. Jos karvat näkyvät, käännyn niin, etteivät kainalot paljastu.

Tiedän, että karvani häiritsevät eniten minua itseäni. En itsekään kiinnitä toisten karvoihin mitään huomiota. Tiedän myös, että hehkuvaa, ruskettunutta ja karvatonta ihoa pidetään naisten kauneusstandardina. Oma kauneusihanteeni on ennemminkin raikas ja hyvinvoiva, ei ylilaitettu. Tykkään kulkea urheilutrikoissa ja tukka ponnarilla ja olla nopeasti vähän huolitellun näköinen, enkä jaksa nähdä niin raivokkaasti vaivaa, että pitäisin standardeista kiinni.

Silti haluan pitää tietyn perustason yllä ulkonäköni suhteen. Jos antaisin karvojeni kasvaa, tuntuisi, että olen laskenut itsestäni huolehtimisen rimaa. Ajattelen, että jos lakkaan poistamasta karvoja, vähitellen muukin itsestäni huolehtiminen vähentyy. Karvojen poisto on myös taistelemista vanhenemista vastaan. Minua pelottaa, että vanhemmiten alkaisin ajatella, että ketä varten pidän itsestäni huolta, ja lakkaisin kokonaan välittämästä.

Olen huomannut, että karvapositiivisuus on lisääntynyt. En pidä karvaisuutta rohkeana enkä tunne itseäni karvaisena rohkeammaksi. Oma äitini ei ole koskaan ajanut karvojaan, enkä ole pitänyt sitä kannanottona. Ymmärrän kyllä, että jos on saanut kuulla karvoistaan huomauttelua, saattaa kokea, että antakaa minun olla sellainen kuin olen.”

Artikkeli on julkaistu Trendissä 4/2021.