Työelämä on täynnä pinttyneitä ajatuksia: Yrittäjyys on uuvuttavaa. Iso palkka kiinnostaa kaikkia, ja kokeneilta saa parhaat vinkit. Nämä naiset todistavat, että asiat voivat olla toisin.

”Perustimme Mari Orpanan kanssa Markkinointitoimisto Kuplin vuonna 2017. Päätimme heti, että vedämme työlle rajat, jotta jaksamme tehdä tätä pitkään. Meillä oli ja on todella samanlainen käsitys siitä, että haluamme huolehtia jaksamisesta ja viettää paljon vapaa-aikaa.

Tänä syksynä järkytyin, kun luin Yrittäjägallupin tulokset. Niistä selvisi, että yli viidennes yrittäjistä oli uupumuksen partaalla.

Teen normaalia työviikkoa eli olen töissä yhdeksästä viiteen. Iltaisin on monta tuntia aikaa tehdä kivoja juttuja, jotka auttavat palautumaan. Viikonloppuisin ja iltaisin en yleensä työskentele. Välillä iltaisinkin toki tulee työasioita mieleen. Silloin pyrin kirjaamaan ne heti ylös, jotta ne eivät unohdu, ja aamulla jatkan niiden parissa. Uskon, että olen tehokkaampi, kun pidän selkeät työajat.

Yrittäjyys mahdollistaa enemmän vapauksia kuin palkkatyö. Voimme pitää enemmän lomaa kuin palkansaajat, joten miksi emme pitäisi? Siksi lomailen 6–7 viikkoa vuodessa. Loma-ajoista en lipsu ilman hyvää syytä.

Kummallakaan meistä ei ole vielä lapsia, mutta jos tulisi, niin pitäisimme kunnon äitiysloman. Se onnistuisi, sillä palkkaisimme sijaisen. Palkkaamme muutenkin lisää ihmisiä, jos työkuorma kasvaa liian suureksi.

Ensimmäisen työntekijän palkkaaminen oli jännittävää, koska työnantajana tulee lisää vastuuta. Olimme kuitenkin päättäneet, että haluamme työllistää – se mahdollistaa liiketoiminnan kasvattamisen ja auttaa pitämään kiinni vapaa- ajasta. Nyt meitä on viisi.

Uskon, että moni yrittäjä uupuu, koska yrittäjänä tekee töitä itselleen ja toteuttaa intohimoaan. Se ei aina tunnu työltä ja siksi voi olla vaikea ymmärtää, että unelmatyöstäkin tarvitsee palautumisaikaa. Edes sitä ei voi tehdä pitkään 12 tuntia päivässä. Siitä voi seurata ylikuormitustila.

Priorisointikyky on rajanvedon lisäksi yrittäjän tärkeimpiä ominaisuuksia. Jos työlista näyttää hirveältä, kannattaa miettiä, voiko jotain tehdä huomenna tai ensi viikolla.

Tähän mennessä yksi yrittäjyyteni hienoimmista hetkistä oli se, kun saimme toimiston Esplanadilta. Kävelin sinne Aleksanterinkatua pitkin ja mietin, että yritys on vasta vähän yli vuoden vanha ja meillä on toimisto ydinkeskustassa, tapaamme kivoja asiakkaita ja kehitämme yritystä. Se oli hieno hetki.

Nyt haluan kehittää Kuplia, mutta luultavasti en ole täällä töissä enää viisikymppisenä. Sen sijaan uskon, että pysyn yrittäjänä ja saman yhtiökumppanin kanssa.

”Opiskelin yhteiskuntatieteitä ja opintojeni loppuvaiheessa tein työharjoittelun Tansaniassa. Siellä ymmärsin, että kaikilla ihmisillä on samat perustarpeet: halu olla rakastettuja, saada arvostusta, voida hyvin ja elää onnellista elämää. Kiinnostukseni ihmisiin alkoi syventyä.

Olin jo aiemmin huomannut, että olen hyvä ihmisten kanssa. Niin aloin perehtyä henkilöstöjohtamiseen ja rekrytointiin. Työskentelin monta vuotta Nansolla, mutta ala oli myllerryksessä ja yrityksessä jatkuvasti yt:t. Se oli raskasta. Halusin tehdä jotain myönteisempää ja siirryin rekrytointipuolelle. Nyt olen HR-johtaja Vincitillä.

Rekrytoijan työssä huomasin aika pian, että työnhaku oli kankeaa ja usein työnhakijoiden puolelta hassua. Moni ei miettinyt, mitä työltään oikeasti haluaa.

Olen toiminut alalla pitkään ja tiedän, että työnhakuun annetaan valtavasti vinkkejä. Rekrytoijan kannalta se on turhauttavaa. Vinkit ovat keskenään ristiriitaisia ja tapauskohtaisia. Joku voi esimerkiksi neuvoa soittamaan aina hakemuksen lähettämisen jälkeen. Toinen vinkkaa, ettei kannata soittaa, jos ei ole asiaa. Kutsunkin työn­hakuvinkkejä uusiutuvaksi luonnonvaraksi, niitä tulee aina uusia.

Siksi neuvon unohtamaan kaikki vinkit. Sen sijaan kannattaa keskittyä olennaiseen eli sukeltaa itseensä ja selvittää, kuka oikein on ja mitä haluaa työllään saada aikaan. Vasta sen jälkeen voi tietää, minkälaisen työn tahtoo.

Työurastaan voi rakentaa myös epätyypillisen ja tehdä monia eri asioita. Olen siitä esimerkki: voi olla yhtä aikaa HR-johtaja, toimia toisen yrityksen strategisena neuvonantajana ja kirjoittaa kirjan. Ensimmäinen kirjani Rekrytoija ilmestyi syksyllä 2020.

Tärkein uraoivallukseni onkin, että meissä kaikissa on potentiaalia vaikka mihin. Se kannattaa pitää mielessä.

Olemassa olevien raamien ei kannata antaa liikaa rajoittaa tekemistä. Identiteetti muuttuu ja kehittyy koko ajan. Siksi on hassu ajatus, että työroolin pitäisi olla vakio. Olen nähnyt, että rooli on muuttunut johdon konsultista fysioterapeutiksi, talouden tai viestinnän ammattilaisesta HR-ammattilaiseksi, rahoitusneuvojasta henkilökohtaiseksi valmentajaksi ja varastotyöntekijästä markkinoinnin asiantuntijaksi.

Ei kannata ajatella, että olen tehnyt nämä valinnat ja niiden mukaan on elettävä. Uravalinnat ovat vain valintoja, eivätkä poista kaikkea sitä muuta, mitä meissä on. Ajattele boksin ulkopuolelta ja tartu kiinnostaviin mahdollisuuksiin.”

"Kipitin korkokengissä 26-vuotiaana kaiken tietävänä markkinointisuunnittelijana ja olin mielestäni tärkeä ja korvaamaton. Työni oli hektistä, ja se oli opintojen jälkeiseen elämänvaiheeseen oikein mahtava ja palkitseva homma.

Nautin hektisyydestä. Olen innostuja ja annan itsestäni helposti työlle kaiken, mikä lähtee. Rimpuilin kuitenkin hieman työtäni vastaan ja kaipasin jotain muuta.

Niinpä en ottanut enää uutta määräaikaisuutta vastaan, kun edellinen päättyi, vaan lähdin puoleksi vuodeksi vapaaehtoistyöhön Intiaan. Autoin naisten ja kastitto­mien asemaa tukevaa järjestöä toimistotöissä pienessä maalaiskylässä Tamil Nadussa. Se oli ensimmäinen irtiottoni, ja ihanaa korkkarielämän jälkeen.

Puolen vuoden päästä palasin Suomeen ja tiedottajaksi isoon yritykseen. Kotona odotti vain kissa, joten työt venyivät usein iltakahdeksaan. Elämäni oli työkeskeistä: heräsin aamulla, menin töihin, tulin myöhään kotiin, joskus kävin joogassa, söin, menin nukkumaan. Seuraavana aamuna kaikki alkoi alusta.

Elin viikonloppuja ja matkoja varten, ja minulla oli aina seuraava reissu varattuna jonnekin kauas: Intiaan, Afrikkaan, Karibialle. Matkan jälkeen tein taas hulluna töitä seuraavat neljä kuukautta ja sitten oli edessä seuraava matka.

Kuuden vuoden kuluttua sain samasta yrityksestä viestintäpäällikön paikan. Pian huomasin olevani raskaana.

Esikoisemme syntyi kahdeksan vuotta sitten. Lastensaannista tuli isoin käänne työelämässäni, sillä lasten kautta sain henkisen etäisyyden työpaikkaani.

Olin jo pitkään miettinyt, haluanko antaa työlle niin paljon tunteja elämästäni ja niin ison osan kapasiteetistani. Kaipasin vapaa-aikaa ja muuta elämää. Kun toinen lapsemme syntyi, irtisanouduin työstäni.

Perustin äitiyslomalla Puutalobaby-blogini ja tein samalla viestinnän freelancetöitä. Sille pohjalle oli helppo perustaa oma yritys. Halusin tehdä sen verran töitä, että elämä sujuu mukavasti ilman rahahuolia mutta vapaa-aikaa jää kunnolla.

Laskimme mieheni kanssa, että riittää, jos ansaitsemme yhdessä yhden keskituloisen ihmisen palkan verran. Työmäärämme on vaihdellut vuosien varrella, mutta tavoitteemme on, että molemmat voisivat tehdä keskimäärin 50-prosenttista työaikaa. En ole joutunut luopumaan mistään. Jos lapsi tarvitsee vaikka uudet kengät, meidän ei tarvitse miettiä, riittävätkö rahat. Olemme myös ennen koronaa pystyneet viettämään puolet vuodesta Espanjassa.

Ennen lapsia harrastin shoppailemista ja saatoin palkita itseni rankan päivän jälkeen uusilla vaatteilla. Shoppailu jäi, kun aloin miettiä kulutustamme ja muutimme pois keskustasta: en enää käy vaatekaupoissa.

Jos joku tarjoaisi minulle 5000 euron palkkaa, kysyisin, voinko tehdä työstä puolet ja saada 2500 euroa. Kun jollain on iso palkka, ensimmäinen ajatukseni on, että hän varmasti antaa työlleen enemmän kuin mitä minä olen valmis antamaan.

Luulin nuorempana, että haluan uran ja olla menestyjä. Sitten ymmärsin, että minulle riittää työ, jolla saan perheelleni hyvän elämän.”

Tarinat on julkaistu Trendissä 1/2021.