Eeva

Kirjailija Ulla-Lena Lundberg, 75, löytää yhä tarinoita suvustaan: ”On kirjoitettava kiireellä, kun vielä muistan”

Kirjailija Ulla-Lena Lundberg, 75, löytää yhä tarinoita suvustaan: ”On kirjoitettava kiireellä, kun vielä muistan”
Kirjailija Ulla-Lena Lundberg aloitti uuden elämän seitsenkymppisenä. Nyt hän kirjoittaa nopeammin kuin koskaan, sillä hän ei enää luota muistiinsa.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 27.8.2022

Kirjailija Ulla-Lena Lundbergin kotiin tullessa tuntuu, kuin astuisi hänen romaaniinsa. Niissä vierasta odottaa aina katettu pöytä. Jopa sodanjälkeiseen aikaan sijoittuvassa Jää-romaanissa vieraalle tarjoillaan kuppi kahvia, voileipiä ja tuoreita pullia.

Ulla-Lenan upeassa, vuonna 1765 valmistuneessa Runoilijakoti-residenssissä toimittajaa ja kuvaajaa odottavat leivokset, voileivät ja kahvi. Kermalla, tietenkin.

”Runoilijakodissa asuminen on suuri etuoikeus. Mutta oikein vanhaksi ei tässä talossa yksin asuva voi tulla. En enää 80-vuotiaana jaksa juosta portaissa painavien tarjottimien kanssa”, juuri 75 vuotta täyttänyt Ulla-Lena sanoo.

Runoilijakoti on Porvoon vanhassakaupungissa sijaitseva kolmikerroksinen kivitalo, jonka omistaa Svenska litteratursällskapet. Se valitsee asukkaaksi ansioituneen suomenruotsalaisen kirjailijan.

Ahvenanmaan Kökarista kotoisin oleva Ulla-Lena Lundberg julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo 15-vuotiaana. Sen jälkeen hän on kirjoittanut sekä faktaa että fiktiota. Kymmenen vuotta sitten hän voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanillaan Jää.

Siitä lähtien lukijat ovat odottaneet uutta romaania, ja nyt odotus viimein palkitaan.

”En voi enää luottaa muistiini”, heinäkuussa 75 vuotta täyttänyt kirjailija Ulla-Lena Lundberg kirjoittaa nyt nopeammin kuin koskaan, sillä hän ei enää luota muistiinsa.

Kieli vaihtuu lennosta ruotsista englantiin, kun Ulla-Lena Lundberg opastaa vieraita kertoen talon historiasta sekä omista matkoistaan ja kohtaamisistaan. Hän on elämänsä aikana vaeltanut, nähnyt, etsinyt uusia näkökulmia ja tarinoita, seikkaillut.

Antropologiaakin opiskellut Ulla-Lena rakastui nuorempana kalliotaiteeseen. Kiinnostus muinaiseen taidemuotoon vei häntä aina eteläisestä Afrikasta Siperiaan. Porvoossa hän on asunut ennenkin, samoin Yhdysvalloissa, Japanissa, Englannissa, Sambiassa ja Botswanassa.

Runoilijakodin jokaisesta taulusta ja esineestä löytyy tarina. Yhdessä nurkassa on muistoja Afrikasta, pieni kivinen elefantti, kauniita koreja ja tietysti kirjoja.

”Kalaharin aavikossa liikuimme Land Rovereilla kuin veneillä, laiturilta laiturille. Tapaamani ihmiset olivat kuin saaristolaiset, tunnistin heissä jotakin.”

Iltaisin aavikon asukkaat kertoivat tarinoita, ja kuuntelijoiden reaktioiden perusteella saattoi tunnistaa, ketkä heistä olivat suuria kertojia, vaikka Ulla-Lena ei kieltä osannutkaan.

”Sellaiset asiat tunnistaa, ja maailmassa on paljon asioita, jotka tuntuvat tutuilta. Siksi onkin niin tärkeää matkustaa.”

Vielä paljon tekemistä jäljellä

Historiallisessa Runoilijakodissa käy paljon vieraita, ja vanhan Porvoon mukulakivikatuja kulkevat matkailijat vilkuilevat ikkunoista. Lämpimän punainen talo erottuu värillään joukosta.

Täällä Ulla-Lena aloitti uuden elämän seitsemänkymppisenä. Ennen tarjousta muuttaa Porvoon residenssiin hän oli muuttanut äidiltään Majlta perimäänsä asuntoon Maarianhaminaan. Tarkoitus oli vanheta siellä rauhassa.

”Mutta huomasin, etten ollutkaan tarpeeksi vanha, minulla oli vielä paljon tekemistä jäljellä Manner-Suomessa. Väsyin ikuisiin lauttamatkoihin edestakaisin.”

Runoilijakodin vihreässä huoneessa vieraita tervehtii rivi muotokuvia. Talossa aiemmin asuneet kirjailijat olivat kaikki miehiä, ja heidän kuvansa peittävät jo huoneen seinät. Ulla-Lena osoittaa oven takana piilossa olevaa paljasta seinätilkkua.

”Minä joudun kai sitten tuonne.”

Ulla-Lena Lundberg asettui Porvoon Runoilijakotiin nelisen vuotta sitten. Talon sisustus huokuu historiaa, mutta tunnelma on silti kodikas.

Yhdestä maalauksesta talon nykyistä asukasta tarkkailee kirjailija Jarl Hemmer. Ulla-Lena oli kaksitoistavuotias, kun hän löysi isoisänsä kirjahyllystä Hemmerin kirjan Mies ja hänen omatuntonsa, joka kertoo Suomen sisällissodasta. Hemmer on ollut Ulla-Lenalle suuri inspiraation lähde ja muokannut hänen käsitystään sodasta.

Ulla-Lenan syyskuun alussa ilmestyvä kirja Liekinkantajat seuraa romaanihahmoja 1850-luvulta aina sisällissodan läpi.

”Ajattelin kirjoittaessani, että nyt varmasti moni lukija vaatii, että koko sota olisi pitänyt kuvata. Mutta kirjoitin sen, minkä kirjan henkilöt tiesivät – aivan kuten Ukrainan sodan kohdalla nyt, eivät hekään voineet kuvitella, että miten sodassa kävisi.”

Luettuaan lapsena Hemmerin teoksen Ulla-Lena alkoi kysellä isoisältään epämukavia kysymyksiä.

”Kysyin, mitä hän teki sisällissodan aikana ja sain vältteleviä vastauksia. Tunteet, jotka jäivät leijumaan ilmaan, olivat osittain vihaa, mutta myös eräänlaista epämääräistä häpeää, että näin ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Molemmat isoäitini puhuivat aina veljessodasta.”

Opettajana työskennellyt isoisä kertoi sisällissodasta vain kaskuja siitä, kuinka hän kiipesi punaisten miehittämän koulun ikkunasta salaa ulos kylälle. Myöhemmin isoisä kuului suojeluskuntaan.

Jarl Hemmerin elämä Runoilijakodissa loppui traagisesti. Hän surmasi itsensä itsenäisyyspäivänä 1944, samassa huoneessa, jossa nyt syömme mansikkaleivoksia.

Uudellamaalla asuneen suvun vuoro nousta esiin

Liekinkantajissa Ulla-Lena Lundberg jatkaa oman sukunsa tutkimista fiktion kautta. Aiemmin hän on käsitellyt juuriaan saaristossa, nyt painopiste on siirtynyt Uudellemaalle.

Suvussa säilyneistä kirjeistä hän löysi tarinan Finnsin kansanopistosta ja sen piirissä toimineista tulisieluista. Suomen ensimmäisiin kansanopistoihin kuulunut Finns tarjosi Espoossa nuorille koulutusta venäläistämisajan läpi ja myös sisällissodan jälkeen. Sen ideologia oli tuoda sivistystä kaikille, taustasta riippumatta.

Vaikka Ulla-Lena kertoo tarinoita usein sukulaisten kautta, hän painottaa, että kirjoissa perheenjäsenistä muodostuu jotain aivan muuta. Tätä hän korostaa muuttamalla hahmojen nimiä sekä antamalla heidän viedä hänet mukanaan, minne ovatkaan menossa.

”Hyppään kärryn kyytiin ja pidän kiinni.”

Ulla-Lena Lundberg muistelee lämmöllä perestroikan aikaisia kesiään Siperiassa. ”Tuntuu käsittämättömältä, että nyt eristäydymme kaikilla tasoilla. Muutos on suuri, myös kulttuurisesti.”

Romaanissaan Jää Ulla-Lena käsitteli isänsä menetystä kaunokirjallisuuden keinoin. Kirja kertoo nuoresta idealistisesta papista, joka muuttaa vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa ulkosaaristoon kirkkoherraksi.

”Olen kalastanut palasia isästäni Tuonelan joesta, kuten Lemminkäisen äiti poikaansa. Kasasin häntä niistä palasista, jotka olin löytänyt. Lopulta tuskin Lemminkäinen sen paremmin kuin isänikään olivat enää samoja, joita he olivat alun perin olleet. Juuri siitä kirjallisuudessa taitaa olla kyse.”

Maailman muutokset ovat näkyneet Runoilijakodinkin ikkunoiden läpi. Koronan aikana Porvoon kadut hiljenivät, ”kuin ydinkatastrofin aikana”. Ulla-Lenan matkat loppuivat kuin seinään.

”Pandemian aikana huomasin, että minulle tärkeintä on vapauteni liikkua, vapauteni toimia.”

”Olen kalastanut palasia isästäni Tuonelan joesta, kuten Lemminkäisen äiti poikaansa.”
Ulla-Lena Lundberg

Ulla-Lenan elämän onnellisimmat hetket ovat olleet lyhyitä hetkiä eri puolella maailmaa. Kotva lintubongarina Siperiassa, aika eteläisen Afrikan lämpimällä tasangolla.

”Tapasin nuorena Japanissa suuren kirjailijan Yukio Mishiman. Hän sanoi minulle, että todellinen taiteilija on aina hyvällä tuulella. Sitten hän teki itsemurhan – mutta ymmärrän, mitä hän tarkoitti. Taiteilijana pyrkii jotakin kohti ja itse pyrkimisestä löytyvät onnen kaikki ainesosat.”

Ulla-Lenalle se tarkoittaa, että kirjallisuus ei synny ainoastaan pimeimmistä tunteista, sen on tultava myös muualta.

”Mikään ei synny tyhjästä. Oma materiaali muodostuu siitä, mikä omassa elämässä on elävää.”

Jää alkaa sanoilla: ”Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.”

Vaikka kohtaamiset ja kokemukset olisivat hyvinkin pieniä, ne voivat Ulla-Lenan mukaan jättää jäljen, joka vaikuttaa koko loppuelämään.

Kaikkea ei voi selittää

Runoilijakodin ikkunasta näkyy ylväs Porvoon tuomiokirkko, se kuuluu melkein talon pihapiiriin. Myös elämänsä ensimmäiset vuodet Ulla-Lena Lundberg vietti isänsä työn takia kirkon katveessa. Hengellisyyttä hän joutuu kuitenkin aktiivisesti harjoittelemaan, jotta se pysyisi elossa. Usko jumalaan katosi alakoulussa.

”Kun olin kymmenvuotias, opettaja puhui historian tunnilla ironisesti kreikkalaisista ja roomalaisista jumalista. Ajattelin, että joskus kristinuskosta puhutaan juuri näin. Ja menetin uskoni jyräyksellä.”

Naapurissa olevassa kirkossa Ulla-Lena käy kuitenkin toisinaan. Hän nauttii varsinkin virsien laulamisesta.

”Kyse ei ole niinkään uskon teeseistä, vaan myös hengellisyydestä ja sen ymmärtämisestä, että kaikkea ei voi selittää.”

Eri Afrikan maissa Ulla-Lenalta on kysytty, mihin uskontoon hän kuuluu. Kun hän on vastannut, ettei mihinkään, vastausta ei ole ymmärretty.

Tilanteita helpotti, jos hän kertoi tulevansa kristitystä maasta ja että hänen isänsä oli pappi. Kristinusko kertoo jotakin maan kulttuurista ja sen mukana ihmisestä, hänen taustastaan ja kasvatuksestaan.

Toinen ihmetyksen aihe oli se, ettei hänellä ole lapsia.

”Kuka hautaa sinut, kun kuolet, he kysyivät. Se ei merkinnyt mitään, oliko minulla mies. Lapsia oli oltava. Kuka muuten pitäisi minusta huolen? Vastasin silloin, että meillä on Suomessa niin hyvä vanhustenhoito, että kyllä joku minun perääni katsoo.”

Ulla-Lena on päättänyt, että täyttäessään kahdeksankymmentä hän tekee uuden yrityksen muuttaa Ahvenanmaalle vanhenemaan. Suunnitelma on valmis: iso talo vaihtuu pienempään asuntoon.

Yksin viihtyvä kirjailija valitsi Maarianhaminan, koska ruotsinkielinen vanhustenhoito on siellä hänen mukaansa parasta.

Ulla-Lena huomaa jo nyt, että tärkeä työkalu, muisti, on alkanut huonontua.

”Nyt, kun vielä muistan, on kirjoitettava suuremmalla kiireellä kuin ennen. Aiemmin asiat pysyivät mielessä, kunnes niitä tarvitsin. Nyt en voi enää luottaa siihen.”

”Minulla on ainakin ollut kiinnostava elämä”

Lapsena koettu isän menetys ja muutto pois tutulta saarelta olisi voinut johtaa juurettomuuden tunteeseen, mutta Ulla-Lena Lundberg on aina tuntenut olevansa kotona kaikkialla maailmassa.

Pohjan elämälle hän sai tarinoista, Ahvenanmaan saaristolaisten ilmaisuvoimaisista kertomuksista.

Aiemmin Ulla-Lena Lundberg livahti ulkomaille aina, kun uusi kirja ilmestyi. Tällä kertaa hän jää kotiin ja ajattelee kirjan vastaanottoa kuin säätä. Se pitää ottaa sellaisena kuin se on tullakseen.

Ulla-Lena ei kuitenkaan ole koskaan potenut koti-ikävää, vaan on kohdistanut kaiken kiinnostuksensa siihen paikkaan, jossa on sillä hetkellä ollut.

”Pitää tuntea itsensä aika ulkopuoliseksi, jos väittää, että elämä jossain havumetsässä antaisi kaiken tarvittavan. Jos olisin elänyt eristäytynyttä, vihreää elämää suomalaisessa metsässä, kuinka hauskaa se olisi ollut? Minulla on ainakin ollut kiinnostava elämä.”

Ja kun eri paikoissa viettää aikaa ja niihin myös palaa, valtaa mielen tuttu tunne lapsuudesta.

”Tunne siitä, että on kuitenkin osa tätä maailmaa. Ja se, mitä minä olen maailmasta nähnyt, on ollut aivan ihmeellistä.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 9/2022.

Kommentoi +