Viime aikoina Tommi Kinnunen, 48, on pannut merkille, että elämään on jumahtanut kiire. Sitä on jatkunut ”liian monta vuotta”, kirjailija sanoo.

”Osa siitä on lapsiperheen kiirettä. Pikkuhiljaa sellainen alkaa tosin hellittää, kun muksu on täyttänyt jo kahdeksan.”

On perjantai. Viikonlopun ohjelmaa ei tarvitse erikseen miettiä.

”Menee kokeita korjatessa.”

Kirjailija työskentelee äidinkielen opettajana eikä halua täysipäiväiseksi kirjoittajaksi.

Tommi asuu puolisonsa ja lapsensa kanssa Turussa vanhassa puutalossa, jonka he remontoivat pitkälti omin käsin. Viikonloppuöisin, kun perhe nukkuu, Tommi kirjoittaa.

Romaaneissa äänen saavat he, jotka ovat olleet yhteiskunnan marginaalissa, esimerkiksi sodan jälkeisenä aikana eläneet itselliset naiset ja seksuaalivähemmistöihin kuuluneet miehet. Kolmesta kirjasta hän oli kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaana, mikä on varsin poikkeuksellista.

Kiitetyt romaanit ovat ilmestyneet säntillisesti kahden vuoden välein. Esikoinen Neljäntienristeys vuonna 2014, Lopotti 2016, Pintti 2018 ja uusin, Ei kertonut katuvansa, 2020.

”En viihdy pelkästään kirjailijana. Minulla on olo, että kirjailijana minun pitäisi olla koko ajan lausumassa jotakin älykästä, enkä kykene sellaiseen.”

”Ostimme puolisoni kanssa kotimme, 150-vuotiaan puutalon, vuonna 2016. Saman vuoden alussa oli ilmestynyt toinen kirjani.

Tiesimme, että talo kaipaa remonttia, mutta työmäärä oli huomattavasti isompi kuin olimme kuvitelleet. Teimme kaiken pitkälti itse.

Olemme puolisoni kanssa molemmat opettajia. Remontin aikoihin elämä oli sellaista, että ensin olimme päivän töissä. Muksu oli tarhassa. Jos pääsin aikaisin, säntäsin äkkiä kotiin korjaamaan kokeet, jotta minulle jäisi aikaa tehdä työmaalla jotakin ennen lapsen hakemista. Illalla, kun lapsi oli mennyt nukkumaan, ryhdyimme taas kärräämään hiekkaa ja muuta sellaista.

Öisin kirjoitin. Kolmas kirjani ilmestyi kahden vuoden päästä talon ostamisesta.

Tunnen järjetöntä onnellisuutta vaikka siitä, jos saan katon koristelistan monimutkaisen kulmajiirin (listojen sauman) valmiiksi. Kirjasta ei loppujen lopuksi tiedä, onko se hyvä. Kattolistan jiiristä näkee heti, onnistuiko se. Jos se irvistää, lopputulos ei ole hyvä.

Koko talon saaminen asuttavaan kuntoon kesti puolitoista vuotta. Tämä ei ollut ensimmäinen remontti perheessämme. Vuonna 2004 ostimme Laitilasta hylätyn vanhan torpan, joka myös oli erittäin huonossa kunnossa. Siitä tuli meille mökki.

Huonokuntoisen rakennuksen remontointi opetti minulle paljon itsestäni. Lapsuudenperheessäni kullakin oli rooli, joka oli helppo määritellä. Minä olin lukutoukka. Olin sisäistänyt osani varsin hyvin itsekin, enkä ollut koskaan ajatellut, että olisin kätevä käsistäni. Torppaa kunnostaessani tajusin, että minähän jumalauta osaan tämän.

Se oli mielettömän vapauttavaa. Silloin viimeistään oivalsin, ettei minun tarvitse olla yhden tai edes kahden roolin vanki.

Nykyisin illat valmiissa talossamme ovat minulle tärkeitä oman rauhan hetkiä. Muu perhe menee aina aikaisin nukkumaan, puolisokin viimeistään yhdeksältä. Minä olen yökukkuja, valvon puolille öin. Iltaisin tapaan kierrellä talossa yksin. Käyn katsomassa, kuinka ipana potkii itsensä peitottomaksi. Asettelen peiton hänelle takaisin.

Kurkkaan joka ikkunasta ulos. Kun kävelen kakluunin ohi, kokeilen kyljestä, onko uuni vielä lämmin. Käyn rapsuttamassa koiraa.”

”Huomaan, että kirjoitan koko ajan suvusta ja perheestä. Eivät kirjani ole minun sukuni tarinoita, mutta oman sukuni ansiosta olen aina tuntenut vahvasti kuuluvani johonkin.

Perheeni asui Kuusamossa. Olin arka ja hiljainen lapsi. En ollut hoidossa kodin ulkopuolella, naapurustossa ei ollut saman ikäisiä lapsia, ja olen myös paljon nuorempi kuin sisarukseni.

Siskoillani Annella ja Sarilla on ikäeroa kolme vuotta, ja Sarilla ja veljelläni Mikalla kolme vuotta. Olin sisaruksilleni kateellinen, sillä minulla ja Mikalla on ikäeroa kuusi vuotta.

Erityisesti äidin puolen suku, laaja eteläpohjalainen porukka isovanhempia ja kanssani saman ikäisiä serkkuja, on ollut minulle tärkeä lapsesta asti.

Vanhemmillani oli valokuvaamo, ja kesät olivat heille kiireistä aikaa. Jos me lapset halusimme mennä Kuusamosta Lapualle mummolaan, oli opeteltava itse kulkemaan. Ensin kolme tuntia linja-autolla Ouluun. Siellä piti odotella asemalla pari tuntia ja vielä matkustaa kuusi tai seitsemän tuntia junalla.

Lueskelin asemalla kirjaa, samoin junassa. Osaan vieläkin ulkoa Oulu–Lapua-välin asemat. Piti olla tarkkana, että jää oikealla pois. Kävin aina ravintolavaunussa ostamassa pillimehun. Minulla oli eväät, mutta oli jännittävää kulkea vanhanmallisten vaunujen välistä, missä oli kova kiskojen meteli.

Perillä isovanhempien sisaruksetkin saapuivat aina katsomaan minua ja sisaruksiani. Minusta oli ihmeellistä huomata, kuinka olin kymmenvuotiaana poikana niin merkittävä henkilö seitsemänkymppisille ihmisille.”

”Ajattelen itseäni ennen kaikkea opettajana.

Opettajana minulla on yksinkertaisesti olo, että teen tärkeää työtä. Aivan uskomaton fiilis tulee siitä, jos koulusta tipahtanut oppilas saadaan houkuteltua takaisin ja näen, että hän alkaa viihtyä siellä. Tai kun katson vierestä, että nyt tuo toinen oppilas sai uuden oivalluksen.

Minulle nämä ovat samanlaisia hetkiä kuin onnistuneiden jiirilistojen laittaminen kattoon. Näen selvästi työni tuloksen.

Alun perin minusta ei pitänyt missään nimessä tulla opettajaa. Halusin opiskelemaan dramaturgiaa, mutta en päässyt Teatterikorkeakouluun. Realismi iski, ja tajusin, että jotain pitää työkseen tehdä. Aloin lukea itseäni opettajaksi, mutta vihasin aluksi joka ainoaa sekuntia. Olin jo valmis lopettamaan kesken, opetus oli kerta kaikkiaan niin hahmotonta.

Ensimmäisessä harjoittelussa kohtasin kuitenkin joukon älykkäitä ja oivaltavia nuoria, jotka esimerkiksi kyselivät lisää. Tuntui, että aivoni räjähtävät. Vasta silloin pääsin sisälle opettamisen varsinaiseen pointtiin.

Tajusin, että siihen ei ole vippaskonsteja, vaan minun täytyy itse miettiä, millainen opettaja olen ja miten opetan.

Ymmärsin, että kyllä tästä ammatti tulee – ja että sitä voi tehdä omalla persoonallaan, kuten oma lukion äidinkielenopettajani Aino Härkönen oli tehnyt. Hänen persoonansa oli räiskyvä, joten opetuskin oli räiskyvää.

Tykkäsin siitä. Ihmisen ei tarvitse olla rauhallinen ja hillitty, ei opettajankaan.

Aino tiesi, että luen paljon, joten hän suositteli minulle luettavaa aivan laidasta laitaan, kirjoja, joihin en olisi varmasti tarttunut itse: Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Ne laajensivat käsitystäni siitä, millaisia kirjallisuuden lajeja on olemassa.”

”Kun lapsena opin araksi, en sitten koskaan oikein oppinutkaan kavereiden saamista.

Kun muutin Turkuun, en juuri viihtynyt tavallisissa opiskelijaporukoissa. Menin mukaan ylioppilasteatterin toimintaan, ja vasta se kotiutti minut uuteen kaupunkiin. Valtaosa ystävistä, jotka sain ylioppilasteatterista 90-luvun puolivälissä, kulkee mukanani edelleen. Teatteriin hakeutuu ulospäin- suuntautuneita ihmisiä, joiden joukossa huomasin viihtyväni.

Ylioppilasteatteri olikin ensimmäinen paikka, jossa minut nähtiin minuna. Tai minä antauduin nähtäväksi itsenäni, kummin päin se toimiikaan.

Ensi kertaa minä en ollut se lukutoukka, koska kaikki muutkin ympärilläni olivat. Pidän itseäni edelleen tänä päivänä vähän ulkopuolisena koko maailmassa. Teatteripiireissä kaikki muutkin pitivät, joten en ollut erityinen tässäkään mielessä.

Teatterissa itse asiassa huomasin senkin, etten ole millään tavalla arka ja hiljainen, kuten olin ajatellut.

Tänä päivänä yritän tehdä päinvastoin paljonkin töitä sen kanssa, etten veisi kaikkea happea sosiaalisissa tilanteissa. Se on minun helmasyntini nykyään.

Esimerkiksi parisuhteessa hämäläistaustaisen puolison kanssa minun täytyy ihan oikeasti hillitä itseäni, että toinenkin saisi suunvuoron.

Ylioppilasteatterissa olin näyttämöllä, mutta myös ohjasin ja kirjoitin. Siellä opin kirjoittamisesta kaiken, mitä siitä tiedän. Ensi-iltoja oli parhaimmillaan kuusi vuodessa. Näytelmät täytyi siis kirjoittaa äkkiä.

Kirjoittajana olen edelleenkin nopea. Kerran viestittelin kustannustoimittajani Mikko Rouhiaisen kanssa tekstini kohdasta, joka ei toiminut. Mikko ehdotti sähköpostilla, että kokeilisin sen kanssa jotakin uutta ja laittaisin tulemaan uuden version. Mikko meni hakemaan kahvia. Kun hän palasi tietokoneen ääreen, olin jo laittanut hänelle uuden ehdotuksen.

Eniten minua kiinnostaa kirjoittamisessa se, miksi joku henkilö toimii kuten hän toimii. Myös motiivien tarkastelun opin teatterissa.

Ohjasin ensimmäisenä näytelmänäni ylioppilasteatterille Hella Wuolijoen näytelmän Niskavuoren Heta. Se ei ole aivan perinteistä ylioppilasteatterin materiaalia. Heta kuitenkin kiinnosti minua, sillä hänet kuvataan eri tulkinnoissa yleensä hirvittävänä paskiaisena.

Minusta hän on ihminen, jolle on pienestä saakka tungettu ominaisuus ulkoapäin: sinä olet se tuittupää, samoin kuin itse olin lukutoukka. Heta ei pysty tekemään muuta kuin täyttämään tuota osaa. Muutakaan ei ole hänelle tarjolla. Minusta se on traagista.”

”Tiedostan, että sukulaisten aiemmin tekemät valinnat vaikuttavat minun elämääni. Isäni puhui aina siitä, että hänen kauan sitten kuollut ja sodassa käynyt isänsä otti syliin, halasi ja oli kiinnostunut. Sitä hyvää isä pystyi jakamaan minulle.

Vaikka mikä väsymyksen tila olisi päällä, pidän tarkkaan huolen siitä, että pystyn vuorostani jatkamaan perinnettä myös omalle lapselleni.

Hämäläisen kasvatuksen saaneelle puolisolleni tekikin kuulemma tiukkaa aikanaan tutustua meihin Kinnusiin, kun me rouskaisemme toisen halaukseen saman tien.”

”Arki-iltaisin en voi kirjoittaa. Minulle on ollut alusta saakka selvää, että palkkatyö ei saa kärsiä kirjoittamisesta.

En kuitenkaan tahtoisi ryhtyä kokopäiväiseksi kirjailijaksi. Koska vanhempani olivat yrittäjiä, en halua itselleni samaa. En myöskään viihdy kirjailijan asemassa, jossa olen jatkuvan tarkkailun alla. Jos sylkäisen ajatuksissani kadulle, joku ajattelee kuitenkin, että siinä seisoo kirjailija räkimässä.

Kirjoitan kirjani viikonloppuöisin. Silloin tunnen, että karistan yltäni opettajuutta. Sekin on minulle tärkeää, vaikka opettajana olo on olennainen osa minua. Kirjoittaessa ei tarvitse ajatella huoltajien viestejä, vaan saan luoda ikiomaa fiktiivistä maailmaani. Kirjoittamisen päätteeksi lähetän linkin puolisolleni uusimpaan tekstiini, ja hän lukee ja kommentoi, saako siitä mitään tolkkua.

Sitten nukun pitkään. Minua ei onneksi kaivata ennen yhtätoista. Kotona kirjoitan työhuoneessani, mökillä tuvan pöydän ääressä.

Minulle on tärkeää kaivaa erilaisia tarinoita esiin, jotta yhteiskunnassa kaikki tulisivat nähdyksi tai kuulluksi. Jotakin voimaa siitä saan itsekin.

Vuosituhannen vaihteessa, 20 vuotta sitten, ystäväni halusi tehdä gradunsa Turun homohistoriasta. Hän kävi haastattelemassa jo ikääntyneitä seksuaalivähemmistöön kuuluvia ihmisiä. Mutta eivät vanhat sedät puhuneet nuorelle naiselle. Ystäväni kysyi, voisinko minä mennä tekemään haastattelut.

Nauhuri kädessä ja kysymyspinkka kainalossa sitten menin. Herranjessus kun vanhat herrat oikein katsoivat, punastuuko poika, kun he ryhtyvät vastaamaan. Kyllä punastuin.

Ne tarinat jäivät mieleeni hurjina ulkopuolisuuden kuvauksina. Olin koronakevään vuorotteluvapaalla, ja minulla oli kerrankin hieman ylimääräistä aikaa. Ryhdyin kirjoittamaan tarinoita ylös. Siitä syntyi radiokuunnelma Päivänkakkarat.

Tarinoiden vaikutus minuun oli niin suuri, että pyörittelin niitä siis mielessäni 20 vuotta. Eivätkä ne ole minun tarinoitani. Voin vain kuvitella, millaista on elää ihmisenä, jonka tarinaa ei ikinä kuulla missään – kuten viimeisimmässä romaanissani Ei kertonut katuvansa saksalaisten huoriksi haukuttujen suomalaisten naisten.

”Parhaillaan olen pihtisynnyttämässä jonkinlaista romaania. En ole varma, millainen siitä tulee. Kustannustoimittajakaan ei ole sitä vielä lukenut.

Olen kuitenkin hiljattain päättänyt, että vastedes hillitsen julkaisutahtiani. Huomaan, että olen alkanut ihan oikeasti väsyä. En ole pahalla tuulella, mutta kun elämässä on vapaa hetki, en osaa nauttia siitä. Mieleen tulee heti, että piha pitäisi haravoida. Siitä tiedän, että käyn ylikierroksilla.

Silloin myös näen usein unta, jossa sukellan veteen. Unessa ympärillä on äänetöntä, mutta suustani tulee ilmakuplia. Siitäkin tiedän, että nyt tahtia on höllättävä.

Koronakevään vuorotteluvapaalla minun ja puolisoni oli tarkoitus reissata. Korona tuli yllättäen, joten emme reissanneet. Olimme pitkälti Laitilan-torpalla.

Kirjoittelin siellä uusimman kirjani valmiiksi, mutta kerrankin valoisaan aikaan.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 12/2021. Kannattelijat-sarjassa ihminen kertoo ajatuksista, jotka auttavat jaksamaan. Kurkista roolien taakse ja seuraa Eevaa Facebookissa ja Instagramissa.