Sinikka ja Tiina Nopolan äiti Orvokki Nopola asuu Tampereella. Tyttäret käyvät Helsingistä hänen luonaan usein kylässä. Vaikka äiti on 98-vuotias ja tyttäret yli kuusikymppisiä, ovat he edelleen ennen kaikkea äiti ja lapset.
”Minä olen heti viisivuotias, kun astun ovesta sisään”, Sinikka sanoo.
Pari vuotta nuorempi Tiina myöntää, että myös hänestä tulee lapsi äidin luona. Orvokki on samaa mieltä.
”Täällä on aikamoinen meteli, me kaikki huudamme. Sinikka joskus tuohtuu niin, että lähtee muka takaisin Helsinkiin. Minä en ole kuulevinani, ja hetken päästä hän tulee takaisin ja on unohtanut koko jutun.”
Äitiä hymyilyttää.
Orvokki syntyi vuonna 1920. Kun talvisota alkoi, hän oli 19-vuotias. Parhaat nuoruusvuodet menivät sodan keskellä. Hän on elänyt läpi pula-ajan ja kaupungistumisen, nähnyt suuret yhteiskunnalliset murrokset aina tietoyhteiskuntaan saakka.
Vuonna 1951 hän meni naimisiin Risto Nopolan kanssa. Orvokki oli juuri saanut työpaikan konttoristina, kun huomasi olevansa raskaana. Hän perui työpaikan ja jäi kotiäidiksi. Toinen tytär syntyi pari vuotta myöhemmin.
”Äidiksi tuleminen oli ihanaa. Minulla oli kaikki päivät aikaa tytöille. He olivat helppoja lapsia, ei heille tarvinnut pitää kovaa kuria.”
1960-luku oli tytöille tärkeää kasvun aikaa. Lapsuuden muistot on paketoitu myös kirjan muotoon. Syksyllä 2018 ilmestyi Siskossyndrooma – 60-luku kasvatti meidät. Kirja oli Sinikan idea, ja hän on teoksen päätekijä. Tiina on mukana itseironisissa dialogeissa.
Kirjassa siskokset käyvät läpi lapsuutensa muistoja, mutta samalla teos laajenee lukijan mielessä yksittäisen perheen tarinoista aikakauden kuvaukseksi.
Vanhemmat vilahtelevat teoksen sivuilla. Orvokki Nopola kertoo muun muassa mökkeilystä, kuinka kesän aikana kaupungissa käytiin vain säilömässä marjat.
Äidille käsikirjoitusta ei kuitenkaan annettu etukäteen, vaan Orvokki näki kirjan vasta, kun se ilmestyi. 1960-luvun lapsiperheen kuvaus tuntui hänestä tutulta.
”En ottanut kirjaa vastaan mitenkään peloissani. Minulla on kuitenkin mennyt aika hyvin tyttärien kanssa.”
Ajassa kiinni
Nopolan perhe oli ajassa kiinni. Isä oli mainosalalla, ja posti toi kotiin kaikki mahdolliset Suomessa ilmestyneet aikakauslehdet ja useita sanomalehtiäkin.
Perheeseen tuli jo varhaisessa vaiheessa myös televisio, ja molemmat tytöt esiintyivät mainoksissa sekä televisiossa että lehtien sivuilla.
”Meillä oli kotona tarpeeksi teatteria. Olimme temperamentista porukkaa”, Orvokki kertoo.
Äiti oli lasten kanssa päivät kotona. Silloin laulettiin, piirreltiin ja pelattiin. Usein Orvokki hullutteli tyttöjen kanssa niin, että välillä äiti tuntui enemmän kaverilta kuin kasvattajalta.
Kun isä tuli töistä kotiin, oli hänen vuoronsa leikkiä tyttöjen kanssa. Sunnuntaisin isä kertoi keksimäänsä jatkokertomusta.
Isä oli mainosmiehenä nokkela sanankäyttäjä, ja hän keksi tytöille sanaleikkejä.
”Vanhemmat elivät meitä varten. Me olimme keskipisteenä. He olivat varmaan aika moderneja vanhempia siinäkin mielessä”, Sinikka sanoo.
Vaikka tytöt saivat paljon huomiota, heistä ei tullut hemmoteltuja. Päinvastoin he olivat hyvin vaatimattomia.
”Me emme älynneet koskaan pyytää kovinkaan paljoa, emme edes kasettiradiota. Olisimme varmasti saaneet enemmän kuin ymmärsimme toivoa”, Sinikka sanoo.
Vanhemmat eivät koskaan ilmaisseet toiveita, että aikuisina tyttöjen pitäisi mennä naimisiin ja perustaa perheet. Pikemminkin he kannustivat molempia löytämään omat tiensä ammatillisesti.
Erilaiset luonteet
Siskossyndrooma-kirjaa valmistellessaan Sinikka ja Tiina kävivät läpi lapsuuden valokuvia. Niistä paljastui asioita, joita he eivät olleet aiemmin ymmärtäneet. Luonteiden eroavuudet ovat selvästi nähtävissä jo kuvien pikkutytöissä.
”Kun meille tuli vieras kylään, Tiina oli nenä kiinni sarjakuvissa ja minä seurustelin vieraan kanssa. Me olimme hyvin erilaiset”, Sinikka kertoo.
Esikoinen Sinikka oli kuuliainen, kiltti ja tunnollinen. Hän teki, mitä hän oletti aikuisten odottavan häneltä.
Tiina taas oli sisartaan villimpi ja tottelemattomampi. Hänellä oli vahva oma tahto, eikä hän suinkaan pohtinut, mitä aikuiset häneltä odottivat. Hän teki, mitä tahtoi.
Sama toistuu monissa perheissä. Esikoinen ottaa vastuunkantajan roolin, jolloin kuopus voi olla huolettomampi.
Sinikan mielestä tämä saattoi näkyä jo heidän vaatteistaan, jotka siihen aikaan teetettiin ompelijalla. Sinikka sai aina sinisen kankaan, Tiina punaisen.
”Sininen on järkevyyden ja kunnollisuuden väri. Punainen on impulsiivisuuden ja räiskyvyyden väri. Tavallaan me saimme ne roolit”, Sinikka sanoo.
Sisaruus vaikutti molempiin. Sinikka jää miettimään, onko se muokannut luonnetta parempaan vai huonompaan suuntaan.
”Minulla on ollut koko ajan joku, johon heijastella omaa pätevyyttäni. Kun Tiina on vasta opetellut lukemaan, minä osasin jo. Miten paljon oma kuviteltu pätevyys muuttaa luonnetta huonompaan suuntaan?”
Isosiskon rooli on toisaalta kehittänyt vastuuntuntoa. Tosin vastuuntuntokin voi mennä liiallisuuksiin. Silloin luulee olevansa korvaamaton.
Tiina sai usein kuulla, että hänen tulisi ottaa oppia isosiskostaan. Hän kuitenkin ymmärsi, ettei yltäisi Sinikan ”tasolle”. Eikä hän oikeastaan välittänytkään siitä, poikatyttö viiletti menemään omilla teillään.
”Ihailin kuitenkin Sinikan pätevyyttä, esimerkiksi hänen tasaista ketjusilmukkarivistöään. Kouluaineessa kirjoitin, että isosisko saa vain kymppejä todistukseen.”
Aikuisena totuus paljastui. Tiina löysi Sinikan keskikoulun todistukset, joissa oli melkein samat keskiarvot kuin pikkusisarella.
”Olin elänyt harhassa. Hän ei ollutkaan täydellinen.”
Myös tyttöjen mielenkiinnon kohteet olivat erilaiset. Tiina ahmi sarjakuvia ja tuijotti television piirrettyjä aina, kun se oli mahdollista.
Sinikka taas luki runoja. Eräänä kesänä hän hurahti Saima Harmajaan.
”Sinikka luki Saima Harmajaa ja itki. Luki ja itki jatkuvasti”, Orvokki kertoo.
Kiltti esikoinen koki kuohuvan murrosiän, villimpi kuopus jatkoi elämää ilman sen kummempia myllerryksiä.
”17-vuotiaana minussa tapahtui valtava muutos, aloin kapinoida. Olin nyrpeä ja kriittinen. Halusin mahdollisimman nopeasti pois kotoa”, Sinikka kertoo.
Hänestä koko yhteiskunta alkoi näyttää mädältä. Hän inhosi yrittäjyyttä, rahaa, vaatteita ja tavaroita.
Sinikka myöntää, että hänen kapinansa oli kuitenkin enemmän kotona uhoilua kuin todellista radikaalia toimintaa.
Eräänä jouluna hän poistui ruokapöydästä itkien. Sinikan mielestä muut perheenjäsenet olivat törkeitä, kun söivät herkkuja, vaikka Biafrassa nähtiin nälkää. Pian hän palasi pöytään ja söi kinkkua ja lanttulaatikkoa muiden mukana.
”Olin vain kyökkiradikaali. En uskaltanut liittyä mihinkään puolueeseen. Minun kapinani oli tavallista kotikapinaa.”
Suorat sanat
Kun Sinikka oli ollut jonkin aikaa toimittajana Helsingin Sanomissa, Orvokki Nopola sanoi hänelle: ”Kirjoitat aika latteita juttuja.” Ensin Sinikka närkästyi mutta otti sitten onkeensa. Ehkä äiti oli oikeassa kaivatessaan räväkämpää otetta.
”Äidin mielestä ei saa pitää omaa rimaa liian alhaalla. Molemmat vanhemmat olivat ylpeitä meidän ammatinvalinnoistamme, mutta he ovat olleet myös hyvin kriittisiä”, Sinikka sanoo.
Tiina opiskeli erityislastentarhanopettajaksi.
”Äiti sparraa meitä jatkuvasti ja vaatii, että meidän pitää aina yltää parempaan. Olemme oppineet häneltä sitkeyttä, periksi ei anneta”, Tiina sanoo.
Sitkeydellä Sinikka sai myös aikoinaan pikkusiskon mukaan kirjoittamaan kanssaan ensimmäisen Heinähattu ja Vilttitossu -kirjan. Hän oli jäänyt 31-vuotiaana vapaaksi toimittajaksi ja kirjailijaksi ja julkaissut ensimmäisen aikuisten novellikokoelmansa.
”Tunsin syyllisyyttä siitä, että minulla oli vapaa ammatti, ja Tiina oli erityislastentarhanopettaja.”
”Sinikka kuvitteli ’pelastavansa’ minut taiteilijuuteen”, Tiina kertoo.
Kustantaja oli ehdottanut Sinikalle lastenkirjan kirjoittamista. Sinikka ei tuntenut lapsia ja ajatteli, että Tiinalla on ymmärrystä lasten maailmasta työnsä vuoksi. Tiina yritti ensin kieltäytyä. Kun sisko vaatimalla vaati eikä antanut periksi, lopulta Tiina suostui.
Lopputuloksella ei ollut mitään tekemistä Tiinan ammatin kanssa. Siskokset lähtivät pikemminkin muistelemaan omaa lapsuuttaan, ja sieltä kumpusivat Heinähatun ja Vilttitossun hahmot ja seikkailut.
Yhteistyö toimii
Aluksi ajatus oli tehdä yksi kirja yhdessä. Sitten heiltä pyydettiin toinen ja kolmas. Kirjoja syntyi sitten yksi kerrallaan. Kirjoitustyö vei mennessään, ja Tiinakin on ollut vapaa kirjailija vuodesta 1994 saakka.
Yhteistyö on jatkunut jo lähes kolmekymmentä vuotta. Yhteisiä lastenkirjoja on syntynyt kymmeniä. Niiden lisäksi Nopolat ovat tehneet näytelmiä, musikaaleja ja elokuvakäsikirjoituksia.
”Esikoinen voi olla hallitseva tajuamatta itse sitä, mutta meillä on tasa-arvoinen tapa tehdä työtä. En minä dominoi”, Sinikka sanoo.
Tiina on samaa mieltä. Ei yhteistyötä olisi jatkettu näin pitkään, jos se ei toimisi. Siskon kanssa on helppoa siksi, että heillä on samanlainen huumorintaju ja kielentaju.
Sisaruus tuo myös turvallisuudentunteen. Molemmat tietävät, että välit eivät mene poikki ihan vähästä.
”Me olemme suoria. Meidän ei tarvitse miellyttää toisiamme ja tunkea tekstiin jotain sellaista, mikä ei tunnu itsestä hyvältä”, Tiina sanoo.
Uudet ideat
Useita kertoja Sinikka Nopola on ilmoittanut pikkusiskolleen, että hän ei tee enää yhtään lastenkirjaa tämän kanssa.
Yhtä usein hän on seuraavana yönä saanut fantastisen idean uuteen kirjaan, ja soittanut siskolle heti aamulla.
Tiina on hyväksynyt mukisematta sekä Sinikan lopettamispäätökset että jatkamisen.
Töitä tehdään useimmiten Tiinan olohuoneen sohvalla. Monta kertaa työpäivä on venähtänyt niin pitkäksi, että Tiinan aviomies kutsuu molemmat naiset syömään. Sinikka on kursailevinaan, vaikka jää oikein tyytyväisenä ruokapöytään.
”Kirjailijan työ on yksinäistä. Moni muukin on sanonut, että kun kirjoittaa yksin, kyllästyy itseensä. Mutta kun vieressä on toinen ja toisen energia, se antaa potkua työhön”, Sinikka sanoo.
Siskot myös höpöttelevät työpäivän aikana kaikenlaisista asioista. Sinikka on lukenut, että tutkijatkin ovat sitä mieltä, että työ sujuu paremmin, kun välillä puhutaan muusta.
Samaan aikaan Sinikka on kirjoittanut myös kirjoja aikuisille. Nytkin työn alla on aikuistenromaani. Usein ihmiset kuitenkin luulevat, että Nopolan siskokset ovat tehneet kaikki kirjat yhteistyössä.
”Järkyttävää, että minä puurran, nousen kuudelta ylös ja teen aamupäivän omia töitäni. Ja kaikki menee sitten myös Tiinan piikkiin.”
Tiina puolustautuu, ettei se ole hänen vikansa.
”Minä voin laittaa rintaani lapun: En ole kirjoittanut Eila ja Rampe -kirjoja.”
Äidin neuvot
Orvokki on aina luottanut siihen, että tyttäret pärjäävät. Hänen ei ole tarvinnut olla huolissaan. Ohjeita hän on antanut aina.
”Minulla on ollut tapana antaa neuvoja, vaikka epäilen, että he eivät kuuntele. Monta kertaa tulee sanottua, että näin olisi parempi tehdä. Jos olen eri mieltä, sanon sen suoraan, eivätkä he siitä loukkaannu.”
Erityisen läheinen kolmikko oli silloin, kun isä Risto kuoli vuonna 1995.
”Perheen tasapaino muuttui, kun toinen vanhempi kuoli. Tiinan tytär syntyi samana vuonna. Isä ei ehtinyt häntä nähdä, mutta minun poikani kanssa hän ehti puuhata. Mummi on ollut sitten erityisen tärkeä, kun vaaria ei enää ole”, Sinikka kertoo.
Yhteiset muistot ovat siinä mielessä mielenkiintoisia, että jokaisella on niistä oma versionsa. Sinikka muistaa, että äiti olisi ottanut paljonkin kantaa lasten kasvatukseen siinä vaiheessa kun Sinikasta itsestään tuli äiti.
Orvokki ihmettelee ja epäilee. Hän ei muista puuttuneensa siihen, miten Sinikan tulisi poikaansa kasvattaa.
Niin tai näin. Mutta kuunteliko Sinikka näitä neuvoja?
”En koskaan.”
Yksi asia Orvokkia harmittaa. Hän on ymmärtänyt, että vanhemman tyttären kanssa olisi ollut viisainta käyttää käänteistä psykologiaa. Tällä kun on murrosiästä asti ollut tapana sanoa äidilleen aina ensimmäisenä ’ei’. Ja on yhä.
”Olen katunut, etten sanonut asioita päinvastoin kuin tarkoitin. Edelleenkin kun minä sanon, että onpa tuo ruma, niin Sinikka sanoo, että kyllä se on hänen mielestään kaunis.”
Naurua riittää
Parin vuoden päästä juhlitaan äidin satavuotispäivää. Virkeyttä ja elinvoimaa ovat ylläpitäneet liikunta ja utelias asenne maailmanmenoon.
”Olen jumpannut koko elämäni ja käynyt uimassa. Osittain se voi olla pitkän iän salaisuus, koska kunto on säilynyt.”
Orvokki syö hunajaa joka päivä teelusikallisen.
”Luen paljon lehtiä, jotta pysyn asioiden tasalla ja tiedän, mistä keskustellaan.”
Orvokki Nopola asuu Willa Violan senioritalossa. Hän laulaa talon kuorossa ja kuuluu myös korttipeliporukkaan.
Tyttäret touhottavat äidin ympärillä, huolehtivat hänen hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan. Orvokkia se joskus jopa ärsyttää. Hän kuitenkin pärjää yksin senioritalon asunnossaan, käy kuntosalilla, kampaajalla ja lounasravintolassa.
Molemmat tyttäret soittavat hänelle joka aamu ja ilta. Kun ollaan yhdessä, käydään kävelyllä ja muistellaan tytärten lapsuusaikoja, niitä 1960-luvun päiviä.
Yhdessä myös nauretaan paljon. Kaikilla on samanlainen huumorintaju, hieman sarkastinen ja usein itseironinen.
”Nauramme sillekin, että äiti ohjeistaa meitä paljon. Emme osaa hänen mielestään esimerkiksi viikata lakanoita oikein”, Tiina sanoo.
Orvokki on tarkka siitä, miten asiat tehdään hänen huushollissaan. Se on hänen mielestään vain täysin luonnollista.
”Teidän jäljiltänne kaikki lakanat ovat aina rypyssä.” ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 12/2018.
