Meri Valkama ilmoitti parikymppisenä isälleen, että lähtee Irakiin ihmiskilveksi – sitten hän löysi turvallisemman tavan olla aktivisti
Kirjailija Meri Valkama puhuu ja kirjoittaa, jotta maailmasta tulisi parempi paikka. Viime aikoina aktivistikirjailija on opetellut pitämään hyvää huolta myös itsestään.
Kirjailija Meri Valkaman eteisen hyllyllä pipojen ja hanskojen seasta pilkottaa kaksi palestiinalaishuivia.
”Toisinaan törmään kaupungilla ihmiseen, jolla on myös palestiinalaishuivi kaulassa, ja katseemme kohtaavat. Saatamme hymyillä tai nyökätä, mutta ei tarvitse sanoa mitään”, hän sanoo.
Palestiinalaishuivin käyttö symboloi Merille solidaarisuutta palestiinalaisia kohtaan. Keffiyeh-hapsuhuivin hän osti Länsirannalta Jasser Arafat -museosta, hapsuttoman hän on saanut lahjaksi presidentti Tarja Haloselta, jonka kanssa kirjoitti viime vuonna kirjan Perinnönjako – keskusteluja Tarja Halosen politiikasta.
Suuri yleisö tunsi Merin jo aiemmin Sinun, Margot -menestysromaanista, johon perustuva näytelmä saa helmikuussa ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterissa.
Molemmissa kirjoissa on vahva yhteiskunnallinen ote. Niiden myötä Merin oma aktivistin ääni on tiukentunut.
Tosin hänen kotiinsa ei ole aiemminkaan ostettu Nestlén tuotteita tai mitään israelilaista, ei tankata Shellillä, ei juoda Coca-Colaa tai syödä McDonaldsissa. Muuten tulisi ”syyllinen paskafiilis”.
Syyt ovat Merin mukaan maailmanpoliittisia tai liittyvät yhtiöiden epäeettisiin toimintatapoihin.
”Olin lapsi, joka imi itseensä kaiken maailmantuskan”, Meri sanoo. Hän keittää mutteripannukahvia ja muistelee lapsuuttaan Itä-Berliinissä, Helsingissä ja Loviisassa.
Merin isä on toimittaja. Hän työskenteli DDR:ssä Tiedon- antaja-lehden kirjeenvaihtajana ja kantoi kotiin kirjallisuutta ja sanomalehtiä.
Kotona katsottiin tai kuunneltiin tasatunnein uutiset ja puhuttiin niistä päivittäin. Se opetti Merinkin puhumaan yhteiskunnasta ja politiikasta.
Kun perhe muutti Itä-Berliinistä takaisin Suomeen, Meri oli seitsemänvuotias. Lentokoneesta käveli ulos DDR-laatikkoreppua kantava tyttö, jolla oli lyhyeksi kynitty tukka ja joka puhui parempaa saksaa kuin suomea.
Kahden yhteiskunnan erot lävähtivät lujaa vasten kasvoja.
”Muistikuvissani Suomi oli etäinen ja kylmä. Tunsin ensimmäisen kerran elämässäni syvää ulkopuolisuuden tunnetta”, Meri sanoo.
Sitten murtui Berliinin muuri. Meri katsoi sitä televisiosta ja itki – surusta.
Perhe oli asunut Berliinissä muurin vieressä, ja muuri oli ollut osa Merin todellisuutta.
”Olin oppinut ajattelemaan, ettei DDR:ää voi olla ilman muuria, joka esti aivovuodon länteen. Muurin kaatuminen näyttäytyi minulle pelottavana asiana. Se muutti maailman, jonka sisällä olin kasvanut ja johon olin tottunut. Myöhemmin olen toki tajunnut, että muurin murtuminen oli vain ja ainoastaan hyvä asia.”
Helsingistä perhe muutti Loviisaan, missä odotti seuraava suuri muutos: vahva duunarikulttuuri.
”Helsingissä koulussa olin kokenut, että taivas on rajana sille, mitä voisin isona tehdä. Pikkukaupungin ilmapiiri oli täysin päinvastainen. Asenne oli, että ei loviisalaisista mitään tule, ei kannata edes yrittää. Tunsin voimakkaasti, että tämä ei ole minun paikkani maailmassa.”
Merin kiinnostus Lähi-itään heräsi vuonna 1991, kun hän oli 11-vuotias ja jo valmiiksi syvästi huolestunut maailmasta. Tuolloin hänen kotiinsa kirjahyllyyn ilmestyi Persianlahden sodasta kertova kirja. Hän tuijotti kuvia Hawk-ilmatorjuntaohjuksista, ympäristöterrorismin keskelle jääneistä mustista, öljyn peittämistä linnuista sekä pommitetuista kodeista.
Parikymppisenä Meri ahdistui Irakin sodasta ja kärsi eksistentiaalisesta kriisistä.
”Ilmoitin isälleni lähteväni Irakiin ihmiskilveksi. Hän vastasi, että et muuten lähde.”
Irakin sijaan Meri päätyi töihin Helsinkiin kulttuurilehden toimitukseen ja tunsi tulleensa kotiin. Vuosien epätietoisuuden jälkeen hän tiesi, mitä halusi tehdä työkseen.
Samoihin aikoihin hän tapasi lastensa isän, Heikki Valkaman.
”Nykyään ajattelen, että sekin lehti on lopulta lähinnä viihdettä, osa feel good -maailmaa, jossa juttuja tehdään melko merkityksettömistä asioista isojen, tärkeiden ja maailmaa selittävien asioiden kustannuksella.”
Meri ilmaisee näkemyksensä suoraan, kuten hiljattain Instagram-postauksessaan Gazan tilanteesta: En välitä paskaakaan, vaikka tämän kaiken sanominen ääneen veisi minulta kaikki tulevaisuuden työmahdollisuudet. Ainakin pystyn katsomaan itseäni aamuisin peiliin.
”Olen täysin allergisoitunut sille, että ihmiset hyssyttelevät tai piilottelevat omia näkemyksiään neutraaliuden nimissä. Hiljaisuus on bullshittia. Toivoisin ihmisten ymmärtävän, että epäoikeudenmukaisuutta voi harjoittaa myös olemalla hiljaa tai tekemättä mitään.”
Merin aktivismi tapahtuu arjen teoissa ja valinnoissa sekä kirjoittaen ja puhuen.
”Poden välillä huonoa omaatuntoa siitä, miten vähän käyn mielenosoituksissa. Mutta isot ihmisjoukot ahdistavat ja vievät voimia kirjoittamiselta, joka on minulle luontevin ja painavin tapa vaikuttaa.”
Aktivismi on Merille sitä, että toimii jonkin asian puolesta. Sometykkääminen ei riitä.
”Kenelläkään ei ole varaa sanoa, että jokin asia ei koske itseä. Kukaan täällä ei kellu kuplassa, jossa muun maailman asiat eivät vaikuttaisi omaan elämään.”
Mutta käy Merikin sosiaalisessa mediassa kerran päivässä vain tykkäämässä, silloinkin kun on muuten somepaastolla. Hän painaa sydämiä gazalaisten journalistien, lääkärien ja kansalaisaktivistien postauksiin ruokkiakseen niiden somenäkyvyyttä, jota somejätit tutkimusten mukaan rajoittavat.
”Pojan äitinä tuntuu kylmäävältä, ettei miehillä ole oikeutta turvallisuuteen, vain sukupuolensa perusteella.”
Perinnönjako-kirjasta käy ilmi, että Ukrainan sodan alettua Merin maailmantuska leimahti suorastaan epäterveisiin mittoihin. Kun sota helmikuussa 2022 alkoi, Meri oli palaamassa laivalla lastensa kanssa Tukholmasta. Hän luki uutiset hytin sängyssä lastensa vielä nukkuessa.
”Ensimmäinen ajatukseni oli, että viereisellä sängyllä nukkuva poikani oli vain muutaman vuoden päässä armeijaiästä. Sodan uhka on kasvanut Suomessakin. Siksi olen ajatellut paljon sotilaiden äitejä ja heidän tuskaansa. Toisaalta mietin myös sitä, kuinka toistelemme naisten ja lasten oikeutta olla turvassa. Pojan äitinä tuntuu kylmäävältä, ettei miehillä ole oikeutta turvallisuuteen, vain sukupuolensa perusteella.”
Puoli vuotta ennen kuin palestiinalainen äärijärjestö Hamas iski Israeliin, Meri matkusti Tarja Halosen delegaation mukana Israeliin ja Länsirannalle, missä hän seurasi kirjaansa varten Halosen työtä. Matkan yhteisen osuuden jälkeen Meri jäi vielä joksikin aikaa Jerusalemiin ja Tel Aviviin kirjoittamaan.
Tel Avivissa hän käveli usein merenrantaa pitkin ja mietti vain muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa Gazaa, jota ympäröi Israelin rakentama muuri.
”Se tekee Gazasta käytännössä maailman suurimman avovankilan. Nyt sitä pommitetaan maan tasalle, eikä kenelläkään ole mahdollisuutta päästä ulos ilman Israelin lupaa”, hän sanoo.
Matkalla vastakohdat iskivät jälleen kerran vasten kasvoja. Vaikka Israelissakin on luokka- ja tuloeroja, sen pilvenpiirtäjät ja muotivaatteissa rantalentopalloa pelaavat israelilaiset jäivät Merin mieleen.
Hän kuvasi muutaman Instagram-videon ja napsautti niihin tarran Free Gaza.
Kun hän sen jälkeen avasi Instagramin, sovellus heitti hänet toistuvasti ulos eikä päästänyt takaisin.
Israelin vanhimman päivälehden Haaretzin toimittaja, johon Meri matkallaan tutustui, totesi, ettei kyse todennäköisesti ollut sattumasta vaan tahallisesta häirinnästä. Hän kehotti Meriä ottamaan yhteyttä Suomen-suurlähetystöön ja valmistautumaan siihen, että lentokentällä saattaisi tulla ongelmia.
Lopulta kaikki sujui kuitenkin hyvin ja Meri pääsi kotiin.
Kun Hamas puoli vuotta myöhemmin, lokakuussa 2023 hyökkäsi Israeliin, Meri laittoi viestiä niin palestiinalaisille kuin israelilaisillekin tutuilleen.
”Olen pitänyt yhteyttä heihin koko Gazan kansanmurhan ajan.”
Viime vuoden lokakuussa Demokraatti-lehti julkaisi Merin kriittisen kolumnin entisestä pääministeri Sanna Marinista otsikolla Sanna Marin on pettymysten päättäjä. Meri kirjoitti, ettei ole eläessään pettynyt poliitikkoon kuten on pettynyt Sanna Mariniin.
Meri oli yrittänyt kirjoittaa kolumnia puoli vuotta, deletoinut version toisensa jälkeen.
”Lähettäminen kaatui aina siihen, etten halunnut olla osa porukkaa, joka lynkkaa nuorta naista.”
Meri oli lähes vuoden ajan seurannut läheltä, kuinka Gazan tilanteesta epätoivoiset ihmiset olivat tägänneet Marinia somepostauksiinsa tai pyytäneet yksityisviesteillä häntä ottamaan kantaa.
Kansainväliseksi superjulkkikseksi noussut Marin oli puhunut julkisesti vuosia Ukrainan puolesta, mutta Palestiinasta tämä vaikeni.
Merin mitta täyttyi. Sano nyt jumalauta jotain, hän ajatteli.
”Kaikilla meistä on vastuu asettua vääryyttä vastaan. Erityisen suuri vastuu on heillä, joilla on sekä kova ääni että poikkeuksellisen suuri yleisö.”
Kolumnista nousi kohu, jota on käsitelty Ruotsin mediaa myöten. Merin viestikanaviin tulvi kymmenittäin palautteita, joista osassa kiitettiin kolumnista, osassa taas haukuttiin se maan rakoon.
”Kun kritisoi menestynyttä nuorta naista, moni näkee sen joko kateutena tai yrityksenä hyötyä menestyjän loistosta. Kritiikin taustalla on kuitenkin aitoa surua, raivoa ja järkytystä kansanmurhasta. Kaikilla meistä on vastuu asettua vääryyttä vastaan, mutta erityisen suuri vastuu on heillä, joilla on sekä kova ääni että poikkeuksellisen suuri yleisö”, Meri sanoo.
Kuten aina tiukoissa paikoissa, Merin lapset lähettivät tälle ilahduttavia, tsemppaavia viestejä.
Äiti, älä välitä. Tai: Äiti, me ollaan ylpeitä susta.
Lapset ovat nyt 14- ja 17-vuotiaita, ja Meri puhuu heidän kanssaan yhteiskunnallisista asioista kuten hänen omassakin lapsuudenkodissaan tehtiin.
”En osaisi toimia toisin. Yritän kuitenkin olla siirtämättä maailmantuskaani eteenpäin. Korostan, että asioihin voi vaikuttaa.”
Vuosi Tarja Halosen kintereillä avasi Merille oven maailmaan ja seuraan, jota hän arvostaa: 81-vuotias maailmanpolitiikan konkari Halonen on tehnyt samaa työtä 1960-luvulta lähtien.
Tarja Halonen pelkäsi, että vuoden aikana käydyt keskustelut lisäisivät Merin maailmantuskaa.
”Masensinko minä sinut taas?” hän kysyi Meriltä eräänkin palopuheen jälkeen.
”Joo!” huudahti Meri.
Molemmat purskahtivat nauruun.
Merillä on ammatillinen periaate, että haastateltavien kanssa ei ystävystytä, mutta kirjan julkaisun jälkeen Meristä ja Tarja Halosesta tuli kaverit. He käyvät toisinaan lounaalla, poimivat omenia Halosen kesäpaikalla Karjalohjalla ja matkustavat yhdessä esiintymisiin puhumaan kirjastaan. Maailmanpolitiikan lisäksi he keskustelevat henkilökohtaisista asioista.
Tarja Halonen on aktivismissaan Merille esikuva.
”Hän ei epäröi puhua sellaisten asioiden puolesta, joihin uskoo, vaikka ne olisivat vaikeita tai epäsuosittuja. Se yhdistää meitä. Emme kumpikaan jätä tekemättä asioita muiden mielipiteiden takia, ja sanomme suoraan, jos olemme eri mieltä. Myös toisillemme.”
Tämänkin keskustelun aikana Meri on sanonut muutamankin kerran:
”Nyt joku suuttuu. Mutta ihan sama.”
Maailman lisäksi Meri on alkanut pitää huolta myös itsestään.
Vuodenvaihteessa 2023 hän päätti alkaa hoitaa itseään tavalla, jota ei ollut ennen tehnyt. Takana oli ero europarlamentaarikko Silvia Modigista.
”Arjessa en ollut itseni paras ystävä. Olin ollut kohtuuton ja armoton itselleni. Halusin olla täysipainoisempi vanhempi lapsilleni ja keskittyä paremmin töihin. Minun oli huolehdittava itsestäni paremmin”, Meri sanoo.
Hän määritteli elämänsä uudelleen ja alkoi tehdä päivittäisiä, pieniä rakkauden tekoja, joka ikinen päivä. Hän osti kaupasta suklaapatukan, jos teki mieli. Urheili. Antoi kesken työpäivän itselleen luvan tehdä jotain muuta kuin töitä, vaikka kävellä tunnin. Alkoi käydä tankkikellunnassa.
Meri hankki myös pienen sähkömoottoriveneen. Nyt hän on saaristolaivurikurssilla. Jotain uutta!
Jotain uutta on myös toinen sukunimi ulko-ovessa. Viime alkukeväänä Meri eli tyytyväistä arkea ilman parisuhdetta, kun hän tapasi ystäviensä kautta Irakista kotoisin olevan kuvataiteilijan ja rakastui.
Syksyllä he muuttivat saman katon alle kotoisaan paritaloon.
Terassilla olohuoneen ikkunan takana seisoo kaunis halkokatos. Puoliso on rakentanut sen yhteiseen kotiin.
Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 1/2025.
