Reteä haara-asento ja ajatukset omaan mieleen uppoutuneina. Kirjailija Laura Lindstedt tunsi olonsa mukavaksi myös uudessa tilanteessa: Eevan muotikuvien mallina ja lainavaatteissa.

”Mieleeni jäi etenkin ruutu, jossa ylläni on kullanvärinen housupuku. Kuvaustilanteessa oli läsnä rauha. Tunsin sisäistä voimaa istuessani se ylläni”, Laura kuvailee.

Aiemmin Laura hieman vierasti naisten housupukuja.

”Olen kokenut ne jotenkin porvarillisen herraskaisiksi. Kulta kuitenkin toi asuun ripauksen Babylon Berliniä ja swingiä. Jos tuon tyyppinen asu tulisi vintagena vastaan, saattaisin hyvinkin hankkia sen garderobiini.”

Rentous kameran edessä löytyi pienen uuvutustaistelun jälkeen.

”Otimme paljon kuvia, ja hiljalleen alkoi löytyä tila, josta turha poseeraus on riisuttu. En ole ammattimalli, joten kameran edessä minun piti ikään kuin väsyttää itseni. Kun ajatus kuvattavana olosta katosi, alkoi syntyä kiinnostavia kuvia.”

Asujen ja asentojen vaihdot pyörivät Lauran mielessä vielä seuraavana päivänä, kun hän käveli työhuoneelleen.

”Mietin, että tyyliä pidetään helposti pinnallisena asiana: ostamisena ja asustamisena. Se ei pidä paikkaansa. Tyyli on helvetin syvällinen asia ja liittyy siihen, miten ihminen on maailmassa.”

Laura Lindstedtin oma tyyli, juuri ne vaatteet ja asusteet, kertovat monta erilaista tarinaa.

”Juhlia varten minulla on mekot, meikit ja korkkarit. Mutta kun kirjoitan, mikään sauma ei saa painaa tai vaate puristaa. Tiukat farkut eivät tule kysymykseenkään. Arkeeni kuuluu hyötyliikunta: kävely, pyöräily ja koirani Bouboulinon lenkitys. Minä ja vaatteeni olemme liikettä varten.”

Yksi vaate on ylitse muiden: neonkeltainen raksatakki, jossa on heijastimet ja valtavat taskut. Se löytyi Savonlinnasta työvaatteita myyvästä liikkeestä.

”Kun lähden kotoa Lauttasaaresta pyöräillen Helsingin keskustaan hoitamaan asioita, en mieti, miltä näytän. Heijastintakki on nerokas, sillä se on lämmin ja näkyy joka suuntaan. Mielestäni se on myös tosi cool”, Laura nauraa.

Lippis on toinen kestosuosikki.

”Löysin lippikset pari vuotta sitten, ja se oli menoa. Käytän niitä sekä lippa edessä että lippa takana. Lempparini on musta lippis, jossa lukee suurilla, valkoisilla kirjaimilla ’Aurinko paistaa’. Se on koreografi Valtteri Raekallion tanssiteoksen oheistuote ja saa minut aina hyvälle tuulelle. Rakastan erityisesti ajaa autoa lippalakki päässä. Se on minulle miltei fetissi. Siitä tulee kujeellinen, poikamainen olo."

Tyyli ei tarkoita Lauralle pelkästään asuja. Siihen kuuluu myös esimerkiksi se, miten kävelee.

”Välillä tuntuu hyvältä kävellä feminiiniseen tyyliin somasti ja keinuvasti. Toisinaan taas on maskuliininen, röyhörintainen ja leveämpi maadoitus, jolla tallaan menemään. Naisena nautin monista rooleista.”

Miehekäs ja naisellinen eivät Lauralle tarkoita tiukkoja biologian sanelemia lokeroita.

”Minulle naiseus ei ole vankila. Sen sisään mahtuu sekä feminiinisenä pidettyä ilmaisua että maskuliinista olemusta. Ja myös vapautta olla vain, ilman sukupuoleen liittyviä eleitä tai ajatuksia.”

Tyyli on myös kirjallisuuden termi, mutta omaa kirjallista tyyliään Laura ei osaa eikä edes halua määritellä.

”Minua on aina viehättänyt irlantilaiskirjailija Samuel Beckettin pyrkimys kirjoittaa ilman tyyliä. Siksi hän vaihtoi kirjoituskielensä englannista ranskaan. Turha putoaa pois, kun kirjoitusprosessia näin mutkistaa.”

Laura Lindstedt tuli suurelle lukevalle yleisölle tutuksi vuonna 2015 ilmestyneestä Oneiron-teoksestaan, josta hän sai Finlandia-palkinnon. Sitä seuranneen Ystäväni Natalia -romaanin kohdalla lukijoiden lisäksi pitää ehdottomasti puhua myös kuulijoista, sillä kirjailija luki ja tulkitsi teoksensa äänikirjaversion itse.

”Kirjassa en määrittele kertojan sukupuolta, ja äänikirjassa se oli haastavaa. Kysymys sukupuolesta painuu taustalle, kun annoin kirjalle oman ääneni. Se on tunnistettavasti naisen ääni, mutta ensisijaisesti silti kirjailijan ääni.”

Kun teos käännettiin Yhdysvaltojen markkinoille ja oli äänikirjan vuoro, edessä oli uusi haaste.

”Lopulta löysimme näyttelijän, jonka äänestä ei pysty heti sanomaan, onko se miehen vai naisen. Siitä tulee kiinnostava lisäkierre, jota kuuntelija saattaa jäädä miettimään.”

Ystäväni Natalia -teoksessa nainen nimeltä Natalia hakeutuu terapiaan, koska ei voi olla ajattelematta seksiä. Tarinan kertoja on terapeutti, joka pyrkii auttamaan potilaansa ulos pakkomielteestä.

Kahdelletoista kielelle käännetyssä romaanissa Natalian kehoa ja kasvonpiirteitä kuvaillaan jonkin verran, mutta kirjailijalle itselleen ne ovat toissijaisia.

”Minulle olennaista on se, minkä voiman kanssa hän tulee tilanteeseen ja mihin suuntaan hän haluaa sitä viedä. Näin on kaikkien hahmojeni kohdalla.”

Nimensä Natalia sai venäläissyntyiseltä ranskalaiskirjailijalta Nathalie Sarrautelta, jonka kirjoitusten äärellä Laura on viettänyt koko aikuisikänsä, kirjallisuuden opintojensa alusta lähtien.

”Sarraute kuvasi maailmaa tavalla, jonka tunnistin intuitiivisesti todeksi. Ymmärsin, ettei kukaan ole koskaan kirjoittanut näin.”

Laura Lindstedt on tehnyt kaikki opinnäytetyönsä Sarrauten teoksista. Parhaillaan hän viimeistelee väitöskirjaansa Sarrauten tropismeista.

Tropismi on alun perin biologian termi, jolla tarkoitetaan esimerkiksi kasvin kääntymistä auringonvaloa kohti. Sarraute toi tropismin käsitteen kaunokirjallisuuteen ja otti sen kirjoittamisensa lähtökohdaksi.

”Hän pyrki kuvaamaan niitä ihmismielen reaktioita, jotka edeltävät tietoisia ajatuksia. Tropistisuus on ruumiillista ja vaistonvaraista suuntautumista kohti toista ihmistä tai poispäin hänestä.”

Tropismista on tullut myös Lauralle tapa tarkastella vuorovaikutusta.

”Arjen keskusteluissa aistin puheen alta helposti sen, mitä ei sanota ääneen. Piilotin myös Ystäväni Nataliaan Sarraute-viittauksia. Se on kunnianosoitukseni romaanitaiteen uudistajalle.”

Päivä mallina oli pitkä: juhlamuotikuvia räiskittiin yksitoista tuntia. Vaikka lopussa aivoissa alkoi olla sumuista, kirjailija asteli kotiin hymy huulillaan.

”Ajattelen, että kun tehdään, tehdään kerralla kunnolla.”

Harkittu hitaus näkyy Lindstedtin mukaan myös kirjoittamisessa: Sakset-esikoiskirjaansa hän valmisteli seitsemän vuotta, sitä seurannutta Finlandia-voittajaa kahdeksan.

Seuraavat julkaisut syntyivät vikkelämmin. Kirjallisuustieteen väitöskirja on silti odottanut valmistumistaan jo kaksi vuosikymmentä.

”Perusteellisuuteni ilmenee toisinaan huonolla tavalla. Asioita on vaikea päästää käsistä. Väikkäri on ollut välillä repivä prosessi, mutta eniten jännittää, mitä tapahtuu, kun se on takana. Kuka minä olen ilman sitä syyllisyyttä, jota pitkittynyt prosessi on ruokkinut?”

Työpöytä ei silti ole tyhjä. Kolmen seuraavan kirjan suunnitelmat ovat valmiina. Kun kalenterista ja mielestä vapautuu tilaa, Lauralla saattaa myös olla aikaa uudelle harrastukselle: kamppailulajille tai uudelle tanssityylille. Jazzia, aikuisbalettia, afroa ja modernia tanssia Laura on jo ehtinyt kokeilla.

”Tulen hulluksi, jollen liiku. Tiedän, että jotkut kirjailijat avaavat aamulla läppärin ja unohtavat koko päiväksi muun maailman, syömisenkin. Minulla ei ole siihen varaa, siitä pitävät selkäkivutkin huolen. Ja tietysti Bouboulino. Hän on maailman paras syy irrottautua koneen äärestä.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 11/2022.