Lapsena Helena Immosella, 36, oli kaksi unelma-ammattia: astronautti ja kirjailija. Ensimmäinen haave tuntui jo varhain huteralta. Helena alkoi voida nopeasti huonosti pihan rengaskeinussa, eikä karusellin kyytiin menoa voinut edes harkita.

Kirjailijan uralle oli paremmat edellytykset. Helena varttui Haapajärvellä Pohjois-Pohjanmaalla, missä hänen äitinsä työskenteli kirjastossa. Kotona luettiin paljon sekä erikseen että yhdessä. Helenalle lukeminen avasi uusia maailmoja.

”Kirjojen ansiosta opin, että kaikki on mahdollista. Minulle syttyi halu luoda omia seikkailuja”, Helena kertoo espoolaisen kauppakeskuksen kahvilassa, jossa hän myös kirjoittaa kirjojaan.

Helenan esikoisdekkari Operaatio Punainen kettu ilmestyi vuonna 2020 ja nousi arvostelu- ja myyntimenestykseksi. Vuotta myöhemmin se sai Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -palkinnon.

Helena itse tosin kutsuu kirjojaan trillereiksi, koska mieltää dekkarit rikoskirjallisuudeksi.

Kirjailijanura sai lentävän lähdön. Häntä kiiteltiin etenkin sodan realistisesta kuvaamisesta.

”Halusin kirjoittaa nykyaikaisesta sodasta. Toin keskiöön tavalliset ihmiset ja heidän ahdistuksensa enkä luonut agenttitarinaa. Saamani palautteen perusteella juuri uusi näkökulma teki kirjasta kiinnostavan ja puhutteli niin monia.”

KIRJASSA KRIISI Venäjän kanssa johtaa sotaan Suomen maaperällä, Ruotsi hakee Naton jäsenyyttä ja Gotlanti miehitetään. Pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen tarina liippaa puistattavan läheltä totuutta.

”En ajatellut esikoiskirjaani kirjoittaessani, että Nato ja sota tulisivat näin lähelle kuin nyt. En silti kuitenkaan täysin tyrmistynyt Venäjän järkyttävästä hyökkäyksestä Ukrainaan. Kukaan, joka toimii turvallisuuspolitiikan parissa, ei ole suhtautunut sinisilmäisesti Venäjään. En minäkään.”

Helena on työskennellyt Puolustusvoimien Pääesikunnan viestintäosastolla vuodesta 2013. Tällä hetkellä hän toimii analyytikkona. Helena on myös suorittanut naisten vapaaehtoisen asepalveluksen.

”Tein Punaista kettua varten paljon taustatyötä ja haastatteluita. En silti olisi pystynyt kirjoittamaan sitä ilman omaa koulutustani ja työtäni Pääesikunnassa. Vaikkapa aseen lataamisen ja taistelun synnyttämien tunteiden tai operatiivisen päätöksenteon kuvailu olisi ollut mahdotonta.”

ARMEIJAAN LÄHTÖ heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 2005 tuntui Helenasta luontevalta. Olihan hän tehnyt päätöksen jo yhdeksänvuotiaana vuonna 1995, kun asepalvelus tuli naisille mahdolliseksi.

Helena suoritti omansa Kainuun prikaatin tiedustelujoukkueen radiotaistelijana, kansankielellä sissiradistina. Sotilasarvoltaan hän on reservin luutnantti.

”Armeijaan menossa oli seikkailunhalua, mutta olen myös aina ollut isänmaallinen. Ajattelin, että jos Suomi joutuu sotaan, haluan totta kai osallistua maani puolustamiseen. Miksei aseellinen maanpuolustusvelvollisuus kuuluisi myös minulle?”

Samoin Helena ajattelee nytkin, kun Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan on kulunut lähes vuosi, sota jatkuu ja Suomen turvallisuuspoliittinen asema on monella tapaa epävakaampi kuin vuosikymmeniin.

Itänaapurin sotiessa Euroopassa moni on miettinyt, onko Suomikaan turvassa. Ilmassa on huolta ja pelkoakin.

”Pelko on inhimillistä. Jos joku sanoo, ettei koskaan pelkää mitään, valehtelee. Kuvat, joita näemme Ukrainasta ovat nimenomaan pelottavia. Pelko ei kuitenkaan lamaannuta minua vaan ajaa varautumaan ja toimimaan.”

Äidiksi tulo avasi hänelle pelosta uusia kerroksia.

”Äitiyshän on yhtä kauhua lasten terveydestä ja turvallisuudesta. En pysty katsomaan uutisia, joissa näytetään lasten kärsimystä sodassa. Se menee liikaa ihon alle.”

Helena on myös lastenkirjailija ja ylpeä siitä. Hänen aikuisille suunnatut kirjansa ovat pikkutarkan todenmukaisia, mutta lastenromaanit pursuavat mielikuvitusta ja hurjia seikkailuja. Helena kirjoitti ensimmäisen lastenkirjansa Näkymätön Milanna jo ennen dekkaria, mutta se sai kustannussopimuksen vasta aikuisten kirjan jälkeen.

”Minulta kysytään usein, miksi kirjoitan lastenkirjoja, kun tili tulee trillereistä. Se on valitettavasti totta, sillä lastenkirjallisuus on aliarvostettua eikä juuri näy mediassa. Se on surullista, sillä Suomessa tehdään lapsille ja nuorille todella laadukasta sisältöä. Kirjoitan lastenkirjoja, koska haluan.”

SEIKKAILUJA HELENA on janonnut myös yksityiselämässään.

Viimeistään au pair -vuosi Coloradossa Yhdysvalloissa armeijan jälkeen sytytti hänessä valtavan palon matkustaa. Hän palasi kyllä Suomeen vuonna 2009 ja alkoi opiskella journalismia Haaga-Helia ammattikorkeakoulussa Helsingissä mutta vietti ulkomailla kaikki lomansa. Niiden aikana hän esimerkiksi opiskeli arabiaa Egyptissä.

Vuonna 2011 Helena irtisanoi asuntonsa Helsingissä ja lähti maailmalle. Hän alkoi kiertää Eurooppaa ja Väli-Amerikkaa, kirjoitti sieltä juttuja sanomalehtiin ja suoritti opintoja etänä minkä pystyi.

Ulkomailla oli tarkoitus viettää vuosia. Mutta sitten kävi niin kuin elämässä tahtoo joskus käydä, kutsuu sitä sitten kohtaloksi, sattumaksi tai joksikin muuksi.

Helena oli tavannut mukavan miehen jo muutettuaan Helsinkiin vuonna 2007.

”Sanoin heti ystävälleni, että tässä on elämäni mies. Päädyimme kuitenkin eroamaan. Iso syy oli, etten ollut valmis asettumaan aloilleni.”

Kun Helena vuonna 2012 palasi Suomeen viimeistelemään opintonsa aikeenaan lähteä pikaisesti pois, hän tapasi miehen uudelleen.

”Tajusimme, että olemme yhä rakastuneita. Olin valmis jäämään tänne pysyvästi.”

Pari avioitui vuotta myöhemmin, ja nyt perheeseen kuuluvat myös viisi- ja kolmevuotiaat lapset. Helenan elämä on ”hyvällä tavalla täysin erilaista” kuin kymmenen vuotta sitten.

”Intohimoisesta menijästä on tullut kotihiiri. Rakastan vetää villasukat jalkaan ja olla kotona. Kaipuu maailmalle on kadonnut.”

Seikkailuvietille löytyi tosin uusi kanava, kun Helena alkoi kirjoittaa kirjoja.

HELENA ASUU perheineen Espoossa, ja Keskuspuiston metsä alkaa hänen kotinsa takapihalta.

Luonnossa liikkuessa ja sienestäessä moni juonenkäännekin on loksahtanut kohdalleen. Kotipihassa on omena- ja kirsikkapuu sekä kasvimaa, jolla perhe viljelee muun muassa perunaa, porkkanaa, kesäkurpitsaa ja tomaattia.

”Se on sellaista pikkuekstraa, vaikkei vielä omavaraista.”

Viime kuukausina moni suomalainen on kerännyt varmuusvarastoa. Helenan perheestä sellainen on löytynyt jo pitkään. He ovat myös varautuneet sähkökatkojen varalle. Kaapeissa on kuivamuonaa ja säilykkeitä, olohuoneessa takka ja pihalla kaasugrilli. Ja takassa vielä haudutusuuni, jossa valmistetaan talvella pataruokia muutenkin.

”Ulkohuussi meiltä vielä puuttuu! Se on vähän vaikea toteuttaa pientaloalueella. Mutta olemme kyllä keskustelleet puolisoni kanssa, millaisia vaihtoehtoja meillä on, jos jotakin tapahtuu.”

Kriisien aikaan Suomi on juuri se paikka, missä entinen maailmanmatkaaja haluaa perheineen olla.

”Olen matkustanut paikoissa, joissa valtio ei pysty ylläpitämään kansalaistensa turvallisuutta. Suomi on tässä suhteessa huipputasolla, mutta olen huolissani terveydenhuollon tilasta. Se on myös turvallisuusasia. Jos terveydenhuoltojärjestelmä sortuu, meillä ei ole enää hyvinvointivaltiota.”

ENNEN ESIKOISKIRJAANSA Helena sai paljon rukkasia. Kustantamot eivät innostuneet hänen ensimmäisestä fantasiakirjastaan, joka tosin odottaa yhä pöytälaatikossa.

”Ei menestys ole ihan helpolla tullut. Kun olen käynyt kouluissa puhumassa unelmien toteuttamisesta, olenkin korostanut kahta asiaa. Pitää paitsi tehdä paljon töitä myös tarvittaessa etsiä uusi tapa.”

Helenalle uusi tapa oli sota-aihe fantasian sijaan. Aiheesta on kasvamassa ainakin trilogia. Esikoisdekkarille ilmestyi elokuussa jatko-osa Operaatio Aavikkokettu. Kolmas osa Operaatio Napakettu tulee ulos ensi vuonna.

Arkisin Helena tuottaa tekstiä iltaisin lasten mentyä nukkumaan. Hän on myös pitänyt yhdeksän kuukauden mittaisen virkavapaan, jonka aikana tuntui luksukselta kirjoittaa koko päivä joko kotona, pihalla tai kahvilassa.

Mutta myös päivätyö Puolustusvoimissa tuntuu yhä tärkeältä ja merkitykselliseltä, varsinkin tässä maailmantilanteessa.

”Olen tienhaarassa. Haaveilen, että voisin olla kirjailija täysipäiväisesti. Mutta en tiedä, milloin se on mahdollista. Nyt kun asuntolainan korot nousevat ja inflaatio kiihtyy, ei ole paras hetki hypätä taiteilijaksi.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 11/2022.