”Olen aina ollut koiraihminen, mutta lapsuudessani emme voineet hommata koiraa isän allergian vuoksi. Kävin ulkoiluttamassa naapurin labradorinnoutaja Mököä, ja ostin sille joululahjoja.

Aikuisena toteutin haaveeni ja otin Alman vappuaattona 2012. Emotionaaliset syyt ovat aina taustalla, kun hommataan lemmikkejä. Minullakin oma perhetaustani vaikuttaa. On ollut kiva, että nyt minulla on joku, jota voin pitää hyvänä ja jolle voin jakaa rakkautta.

Lemmikkisuhteessa näkyy taival, jonka olemme kulkeneet ihmisinä. Siitä on hyvä olla tietoinen, koska me projisoimme eläimiin tunteita ja asioita, joita emme välttämättä osaa ilmaista toisille ihmisille. Kimmon Alma on itsepäinen, mutta kuitenkin kiltti.

Aluksi olimme Alman kanssa kahdestaan. Sitten tapasin avovaimoni Lauran, ja nyt meitä on kolme, mikä on tosi kivaa. Alma on ottanut Lauran omakseen, ja se on yhtä paljon meidän molempien koira. Alma leikkii mieluummin Lauran kanssa, mutta silloin kun se hakee turvaa, se tulee minun luokseni.

Alma reagoi herkästi meidän tunteisiimme. Jos jompikumpi meistä on herkällä päällä, se vaistoaa heti ja tulee lohduttamaan.

Mäyräkoiralle tyypillisesti Alma on jästipää, mutta hirveän kiltti. Isäntänä olen välillä liian lepsu ja hemmotteleva, silti auktoriteettini on selvä, koska kävimme pentukoulun. Olen oppinut, että pitää pyrkiä ymmärtämään koiran luontaisia tarpeita.

Alma on perheenjäsen, sitä rakastaa ehdoitta. Koiraan liittyy varmaan samankaltaisia tunteita kuin lapseen: kumpikaan ei pärjää ilman aikuista.”

Kuva ja video: Kari Kaipainen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 4/2017.