Löysin vuosia sitten Virosta Suomenlahden rannikolta fossiilikiven. Maallikon silmin kyseessä on oikosarvisen fossiili. Ikää sillä lienee 400–500 miljoonaa vuotta. Kyseisiä muinaisjäänteitä voi nähdä Helsingin Postitalon lattiassa ja Ateneumin portaissa, jotka molemmat on rakennettu virolaisesta kalkkikivestä.

Satoja miljoonia vuosia vanhaan elämänmuotoon törmääminen oli äärimmäisen kiehtovaa. Laiskojen aaltojen huuhdellessa kesäillassa pohjoisen Viron rannikkoa koin hetken olevani tiedemies menneeltä vuosisadalta.

Hyvin romanttinen kuva, mutta se lienee perua halusta löytää jotakin ennennäkemätöntä, jotakin, jota kukaan ei ole aiemmin havainnut.

Ammatinvalintani lienee siinä suhteessa täysin väärä ja täysin oikea. Taiteilijana löydökseni väistävät materiaa, mutta ovat yhtä kaikki jotain uutta, jotain, jota en edes tiennyt etsiväni tai omistavani.

Mutta aina välillä katseeni hakee löytöjä sisäavaruuden ulkopuolelta. Luonnosta, kivistä, vedestä, puista. Erilaisista esineistä ja taideteoksista.

Halu havaita ja oppia on vahva, ja elämä tuntuu aivan liian lyhyeltä lukuisten tutkimusretkien ja kiinnostusten kohteitten kartoittamiseen.

Kun kaiken päälle lisätään keräilyvietti, ovat yöni silloin tällöin unettomia. Keräily ei ole halua omistaa vaan halua ymmärtää ja jäsentää maailmaa. Juurisyynä lienee ainoastaan halu oppia.

Joskus moneen suuntaan haarautuvat kiinnostuksen kohteet leviävät liian laajalle ja hajottavat keskittymiskyvyn. Tällöin on hyvä saada muistutus asioille omistautumisen tärkeydestä.

Tällä kertaa avuksi astuu fiktiivinen teos todellisesta henkilöstä. Elokuvassa Ammonite Kate Winslet esittää paleontologi Mary Anningia. Mary Anning eli ja työskenteli Lyme Regisin kaupungissa eteläisessä Englannissa 1800-luvun alkupuolella.

Anning oli toinen perheen kymmenestä lapsesta, jotka selvisivät aikuisikään muiden menehtyessä sairauksiin tai onnettomuuksiin.

Vähän yli vuoden ikäisenä myös Mary oli menehtyä ukkosmyrskyssä. Neljästä sisaruksesta, jotka hakivat suojaa suuren puun alta, vain Mary jäi henkiin puun kaaduttua.

Mary Anning oppi fossiilien etsimisen ja käsittelyn isältään, jonka varsinainen ammatti oli puuseppä. Fossiileja kerättiin lähinnä myytäväksi turisteille. Isän kuoltua perhe eli köyhäinavulla ja sai lisätuloa fossiilien keräämisestä ja myymisestä.

Kun Mary Anning oli 11-vuotias, hän löysi ja kaivoi ensimmäisenä esiin kokonaisen, ehjänä säilyneen ichtyosauruksen luurangon. Vähitellen Marysta kehittyi itseoppinut paleontologi, joka eli aikansa miehisen tiedeyhteisön ulkopuolella.

Mary ei koskaan kirjoittanut tutkimuksistaan julkisesti, niinpä hänet unohdettiin usein mainita tieteellisissä selvityksissä, jotka perustuivat hänen löytöihinsä.

Mary Anning opiskeli kaiken omin päin. Hän tunsi geologiaa, paleontologiaa, anatomiaa ja tieteellistä piirtämistä. Hänen luonaan köyhissä oloissa vieraili lukuisten yliopistojen professoreita. He hämmästelivät Maryn tieteellistä järjestäytyneisyyttä ja oppineisuutta. Lontoon maineikkaisiin tiedeseuroihin ei työväenluokkaisella Mary Anningilla kuitenkaan ollut asiaa.

Mary kuoli 47-vuotiaana maaliskuussa 1847 rintasyöpään. Vuonna 2010 hänet lisättiin Royal Societyn kunnialistalle.

Jokin Mary Anningin elämässä saa minut innostumaan ja kiihtymään. Ehkä se on menneitten vuosi­satojen henki, kun elämä oli ankarampaa, eheämpää ja yksinkertaisempaa? Tai ehkä se on Maryn omistautuminen intohimonsa kohteelle? Oppiminen elämän tarkoituksena.

Ehkä se on toivo? Että ihminen kykenee kaikkien menetysten ja köyhyyden keskeltä nousemaan ja katsomaan ympärilleen, näkemään kauneutta ja merkityksiä elämässä ja luonnossa. Vieläpä kurkottamaan kymmenien ja satojen miljoonien vuosien taakse historiaan, vaikka historia ei ole ollut hänelle hyvä, ei edes kohtuullinen.

Kolumni on julkaistu Eevassa 3/2023.