Kun Hanna Sumarin kuopus Katri aloitti terapian, yksi kysymys nousi pintaan – sitten äiti ja tytär kävivät vaikean keskustelun
Katri Mutikainen joutui kouluvuosinaan vuosien henkisen ja lopulta fyysisenkin väkivallan kohteeksi. Aikuisena hän on käynyt terapiassa ja käynyt mennyttä läpi äitinsä Hanna Sumarin kanssa.
Reipas päivänsäde. Iloinen, touhukas ja herkkä tyttö, joka valmisti vanhemmilleen viiden ruokalajin illallisen jo alle kouluikäisenä. Sellaisena toimittaja ja juontaja Hanna Sumari, 66, muistaa tyttärensä Katri Mutikaisen, 29, tämän varhaislapsuudessa.
Digimarkkinointipäällikkönä työskentelevä Katri on Hannan ja tämän puolison Jarin kuopus. Uusperheeseen kuuluvat myös Hannan tyttäret Kirsikka, 38, ja Carolina, 35.
Kodin ulkopuolella Katrin turvallinen lapsuus päättyi kouluvuosina. Silloin alkoi vuosia kestänyt helvetillinen piina. Sen syynä oli koulukiusaaminen, mutta Katri ei halua käyttää sitä termiä, koska se on hänestä vähättelevä.
”Kyse oli vuosia kestäneestä henkisestä ja lopulta myös fyysisestä väkivallasta”, hän kertoo vanhempiensa luona Espoossa.
Katrin kouluvuodet ovat jättäneet kivuliaat jäljet Hannaankin.
”Noiden vuosien aikana sydämeni särkyi monta kertaa. Tunsin oloni täysin kädettömäksi”, Hanna sanoo.
”Olen edelleen sitä mieltä, että Katrin kohtelulle olisi saatu stoppi, jos asiaan olisi todella paneuduttu.”
Hanna Sumari
Jatkuvaa huutelua, haukkumista, henkistä alistamista ja lopulta myös tappouhkauksia, puhelinhäiriköintiä ja fyysistä väkivaltaa.
Kaikkea tätä Katriin kohdistui kouluvuosina. Syynä oli Katrin ulkonäkö, ääni, puheliaisuus tai avoimuus.
”Joillekin olin kai kuin punainen vaate olemalla oma itseni”, Katri kertoo.
Hän muistaa kertoneensa kohtelustaan opettajille lukemattomia kertoja. Piinaajia toruttiin ja heidät pistettiin pyytämään tekojaan anteeksi, mutta toimenpiteillä ei ollut vaikutusta. Pian sama jatkui taas.
Kotona Katri jutteli kokemuksistaan vanhemmilleen, osan tapahtumista hän piti omana tietonaan.
”Pahinta oli jatkuva häpeän tunne – se, että kaikki tiesivät, miten minua kohdellaan. Ajattelin, että minussa on jotain vikaa. Se on ihmisen sisintä hitaasti tappava ajatus”, Katri kertoo.
Hanna ja hänen puolisonsa selvittelivät tyttärensä kertomia kaltoinkohtelutilanteita niin opettajien, rehtorin kuin toisten vanhempienkin kanssa.
”Jokaisen anteeksipyynnön jälkeen palasimme lähtötilanteeseen”, Hanna sanoo.
Häntä pöyristyttää edelleen, ettei kukaan saanut tilannetta aisoihin – eivät edes piinaajien vanhemmat, joille hän soitti.
”Lopputuloksena leviteltiin käsiä ja sanottiin, ettei tilanteelle mahda mitään. Olen edelleen sitä mieltä, että Katrin kohtelulle olisi saatu stoppi, jos asiaan olisi todella paneuduttu.”
Tyttären kokemukset tuntuivat Hannasta raastavilta – ja tutuilta. Myös häntä kiusattiin koulussa, eikä hän voinut tehdä mitään estääkseen samaa tapahtumasta Katrille.
Myös Hanna joutui kouluvuosinaan parjattavaksi milloin ulkonäkönsä, milloin nimensä vuoksi. Erityisesti häntä haukuttiin tupakanhajusta, joka tarttui kotona vaatteisiin, koska vanhemmat tupakoivat sisällä.
”Kiusaajat kehittivät tupakanhajun ympärille runon, jota he rallattelivat. Häpeä oli valtava. Muistan rallatuksen ulkoa edelleen”, Hanna kertoo.
Kouluvuosiensa aikana hän myös joutui opettajansa silmätikuksi, koska ei alistunut tämän mielivaltaisiin rangaistuksiin vaan kiersi ne kekseliäästi. Kerran Hanna teeskenteli kätensä murtuneen, jotta ei joutuisi rangaistuksena kirjoittamaan läksyjä moninkertaisesti.
”En tänäkään päivänä tiedä, mistä sain voimaa vastustaa opettajaa. Ehkä se tuli isältäni saamasta opista. Isä aina sanoi, ettei ketään ihmistä tarvitse pelätä, vaan kaikki ovat samanarvoisia oli heidän asemansa mikä tahansa.”
Katrikin halusi olla taipumaton Hannan tavoin. Hän teki kaikkensa pitääkseen kiinni piirteistä, joiden vuoksi hän arvelee joutuneensa silmätikuksi.
Toisin kuin Katri, Hanna ei puhunut vanhemmilleen koulussa kokemistaan vääryyksistä.
”Minusta kasvoi pärjääjä. Opin varhain selviytymään yksin.”
Katri omaksui samanlaisen ajatusmaailman, vaikka juttelikin kipeistä kokemuksistaan. Kestääkseen hän rakensi itselleen kovan kuoren.
Katri teeskenteli, ettei häiriköinti satuttanut, ja naureskeli kiusaajille kavereidensa kanssa. Perheen silmissä hän oli yhä sama iloinen tyttö kuin päiväkoti-ikäisenäkin.
”Halusin näyttää ulospäin, ettei mikään tuntunut miltään. Tein kaikkeni pitääkseni kulissia ja uskoin siihen itsekin”, Katri sanoo.
Henkisen väkivallan vuoksi Katrin elinpiiri kapeni. Julkisilla paikoilla liikkuminen tuntui ajoittain vaikealta, koska hänestä tuntui, että kaikki tuijottavat.
”Muistan kun Katri pohti, voisiko hän mennä kauppakeskukseen. Ei voinut, koska sielläkin hänen peräänsä huudeltiin”, Hanna sanoo.
Katrista tuntui, ettei hän voinut olla missään omana itsenään, ilman kiusatun leimaa.
Hän joutui myös kiusaajiensa pahoinpitelyn uhriksi. Asia käsiteltiin oikeudessa ja tekijät tuomittiin sakkoihin.
Katri kävi terapeutin vastaanotolla käsitelläkseen kokemuksiaan. Hän itki tauotta vastaanoton ajan. Sen jälkeen hän ajatteli traumojen olevan käsitelty.
”Ajattelin, että selviydyin kaikesta ja sillä selvä. Minulla meni hyvin: oli ihania ystäviä, rakastava perhe ja hyvä koulutodistus.”
Katri muutti omilleen Tallinnaan opiskelemaan elokuva- ja televisioalaa.
Sen jälkeen alkoivat uniongelmat. Katrin yöt kuluivat valvoessa. Ahdistavat ajatukset pyörivät päässä ja hänen oli paha olla.
Katri muutti Tampereelle ja alkoi opiskella visuaalista suunnittelua.
”Univaikeudet pahenivat entisestään. Elin kolme kuukautta lähes nukkumatta ja olin hyvin ahdistunut. Tunsin usein, että minun olisi päästävä sieltä pois.”
Sellaisina hetkinä Katri pakkasi laukkunsa ja matkusti vanhempiensa luokse Espooseen. Äidin ja isän läheisyydessä tuntui aina turvalliselta ja olo koheni.
Katri aloitti terapian uudelleen neljä vuotta sitten ja käy siellä yhä.
”Olin sitä ennen huomannut, että kun kerroin kokemastani väkivallasta, aloin itkeä. En silti tuntenut mitään, en edes surua. En tiennyt, miksi itken.”
Tunneyhteytesi on katki, terapeutti selitti Katrille, kun tämä aloitti terapian uudestaan.
Myös Hanna on purkanut perheen kokemuksia käymällä terapiassa.
Miksei kukaan auttanut ja saanut helvetillistä piinaa loppumaan? Terapiassa Katri huomasi päätyvänsä saman kysymyksen äärelle kerta toisensa jälkeen. Silloin hän päätti nostaa kissan pöydälle äidin ja isän kanssa.
Katrista tuntui liian vaikealta ottaa asia puheeksi kasvokkain, joten hän soitti vanhemmilleen ja antoi tulla ulos kaiken, mikä hänen mieltään painoi.
Vaikka vanhemmat olivat yrittäneet puuttua väkivaltaan, Katrista tuntui, etteivät he olleet tehneet tarpeeksi. Traumaattiset tilanteet olivat olleet hänen päivittäistä arkeaan, mutta tilanteista ei puhuttu perheen ruokapöydässä niin usein kuin olisi ehkä pitänyt.
”Sisälleni oli kerääntynyt kaunaa siitä, ettei kukaan saanut väkivaltaa loppumaan. Vasta tuon puhelun aikana ymmärsin, että oli paljon asioita, joista kaverini tiesivät mutta joita en ollut kertonut vanhemmilleni”, Katri sanoo.
Keskustelu oli Hannalle vaikea mutta puhdistava.
”Katrin tuskan kuuleminen tuntui hirveältä. Omasta mielestäni olin tehnyt kaikkeni, mutta olen monesti miettinyt jälkikäteen, olisinko voinut yrittää vielä enemmän. Toisaalta tiedän, etten olisi voinut selvittää asiaa nyrkit pystyssäkään.”
Traumat ovat vaikuttaneet Katriin niin, että hänen luottamuksensa elämään ja ihmisiin meni jollakin tavalla rikki ehkä peruuttamattomasti.
Kun ahdistus ottaa vallan, sama ajatuskela saattaa jäädä mieleen pyörimään tai sitten Katri sortuu yliajatteluun ja tekee ahdistuksen pohjalta vääriä tulkintoja.
Silloin hän soittaa ensimmäiseksi isälleen, joka osaa rauhoittaa tyttärensä mielen sanalla parilla. Sitten Katri tulee kotiin vanhempiensa luokse äidin tekemän pannukakun äärelle.
”Jos pelkään sairastuvani vakavasti, äiti sanoo heti, ettei niin tapahdu. Hän saa katkaistua ajatusteni kierteen. Tiedän vanhempieni olevan tukenani, tapahtui elämässäni mitä vain. He tekevät kaikkensa vuokseni.”
Kateuden tunne on Hannan mielestä useimmiten kiusaamisen taustasyynä. Hän ajattelee, että tunne ei välttämättä liity materiaan vaan ihmisen syvempään olemukseen.
”Kateutta aiheuttaa ihmisen sisäinen loiste; juuri sellainen, mitä Katrissa on. Ihminen, joka on karismaattinen ja avoin, voi herättää muissa ihmisissä hyvinkin negatiivisia tunteita”, hän pohtii.
”Sellainen avoimuus saattaa ärsyttää niitä, jotka eivät voi hyvin omissa nahoissaan”, Katri jatkaa.
Toisaalta hän ajattelee, että avoimuus ja herkkyys myös vetävät puoleensa ihmisiä. Vieraat ihmiset saattavat tulla juttelemaan hänelle ja kertoa elämäntarinoitaan. Hiljattain kesken Katrin juoksulenkin ohikulkija aloitti jutustelun.
Katrin terapeutti on joskus ihmetellyt hänen resilienssiään eli mielen joustavuutta ja sitä, miten hyvin hän on selviytynyt traumaattisista kokemuksistaan. Katrin mielestä se on hänen vanhempiensa ja sisaruksiensa ansiota.
”Tiedän olevani hyvä juuri tällaisena, ja se johtuu siitä, millaisessa perheessä olen saanut kasvaa. Kotona olen aivan kelvannut omana itsenäni.”
Katri arvelee, että yksi selviytymisen kannalta tärkeimmistä seikoista on ollut se, ettei hän jäänyt yksin. Ympärillä oli myös kavereita.
Erityisen kiitollinen Katri on parhaalle ystävälleen, joka pysyi rinnalla vaikeina vuosina. Muistoksi siitä Katri on tatuoinut roomalaisin numeroin käteensä 2007. Sinä vuonna ystävyys alkoi.
Vaikeat kokemukset ovat muokanneet Katrin persoonaa ja ajatusmaailmaa.
”Kun elämässä menee hyvin ja tapahtuu kivoja asioita, osaan ottaa niistä kaiken irti. Ilman kaikkea kokemaani en myöskään ehkä olisi niin empaattinen ja hyvä ihmistuntija”, Katri kertoo.
”Sinä näet ihmisten läpi ja vaistoat hyvin erilaisia tunnetiloja”, Hanna lisää.
On Katri tuntenut vihaa ja katkeruuttakin mutta traumojen purkaminen terapiassa on helpottanut tunteita.
”En pääsisi elämässäni eteenpäin, jos kantaisin vihaa mukanani. Minulle on tapahtunut kamalia asioita, mutta en anna niiden määrittää sitä, kuka olen. En ole ikinä perustellut itseäni sillä, mitä minulle on tapahtunut.”
Mieluummin Katri haluaa olla muita ihmisiä kohtaan ihana – ja elää rohkeasti omaa elämäänsä. Hän on päättänyt, että tarttuu asioihin pelosta huolimatta.
”Tiedän, että selviydyn mistä tahansa. Olen voimakas ja vahva.”
Kun Katri on kohdannut aikuisena kouluaikaisia tuttuja, osa heistä on tullut pyytämään anteeksi. Se on tuntunut hänestä hyvältä ja siltä, että mennyttä ei lakaista piiloon.
Pahimpia kaltoinkohtelijoitaan Katri ei ole enää tavannut.
Pihlajanmarja oli aikoinaan äidin ja tyttären välinen turvasana. He käyttivät sanaa riitatilanteissa, kun jommallakummalla menivät hermot.
Kinan aiheet olivat pieniä, kuten se, millaiset vaatteet Katrille puetaan aamulla. Turvasanan jälkeen molempia nauratti.
”Meillä on ollut aina hauskaa yhdessä. Katrilla on mielettömän hyvä huumorintaju”, Hanna kertoo.
”Niin on äidilläkin. Jos emme olisi äiti ja tytär, olisimme varmasti parhaita ystäviä”, Katri jatkaa.
Hanna ja Katri ovat päivittäin tekemisessä joko puheluin tai viestein. Enää heille ei tule eripuraa juuri mistään – kumpikaan ei muista, milloin he olisivat viimeksi riidelleet.
”Tosin joskus saatan kuulla Katrin äänestä, että nyt taisin vähän ärsyttää”, Hanna myöntää.
Viime kesänä he matkustivat kahdestaan Rodoksen saarelle. Siellä he vuokrasivat pienen avoauton ja ajelivat rannoille.
”Meitä yhdistää halu nähdä ja kokea kaikkea uutta. Olemme molemmat samanlaisia seikkailijoita”, Katri kertoo.
Reissu katkesi rajuihin metsä- ja maastopaloihin. Hanna ja Katri näkivät liekit ja hotellihuoneeseen lensi tuhkaa. Vaikka tilanne oli pelottava, yhteisestä ajasta jäi hyvät muistot.
”Kokemus oli aika jännittävä, mutta äiti tyynnytteli minua ja onneksi pääsimme kotiin”, Katri muistaa.
Jos äiti on Katrille turva, Hanna näkee tyttärensä valontuojana.
”Olen tuntenut hirveää pettymystä ja surua Katrin kohtelusta ja siitä, ettei kiusaamisen kitkemiseksi ollut keinoja. Toisaalta saan lohtua siitä, että Katrista on tullut niin upea tyyppi. Hän valaisee huoneen, Hanna sanoo.
”Kun Katri saapuu paikalle, hän tuo mukanaan auringon ja luo ympärilleen hetkessä ihanan ilmapiirin. Se on parasta.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 9/2024.
