Kirjailija Katja Kallio ja Asko Kallonen tutustuivat toisiinsa kiinnostavalla tavalla 30 vuotta sitten – tämä klassikkoromaani sai pariskunnan itkemään yhdessä
Kirjailija Katja Kallio lukee erityisen hyvää kirjaa kuin nuolisi lautasta aterian päätteeksi.
Tähän palaan aina uudelleen:
Herta Müllerin Tänään en halunnut tavata itseäni
”Tänään en halunnut tavata itseäni on yksi monista kirjoista, jotka olen lukenut varmaan kymmenen kertaa.
Jos pidän kirjasta paljon, luen sen heti kahdesti peräjälkeen, sitten muutaman kuukauden välein uudestaan vuosien mittaan. On kirjoja, jotka olen lukenut niin monesti, että olen tavallaan tyhjentänyt ne. Sanat menettävät merkityksensä, kun ne lukee riittävän monta kertaa. Tämän jälkeen sivut ovat tyhjät, ja tulee jonkin muun kirjan vuoro.
Tällä lukutyylillä jää paljon uutuuksia ja vanhempiakin kirjoja lukematta, mutta ei sillä ole minulle merkitystä. Tärkeintä on saada kirja kokonaan sisääni, hieman kuin olisin syönyt sen ja nuollut lautasen puhtaaksi. Hyllyssäni on vain kirjoja, jotka tiedän lukevani monta kertaa. Kirjoitan myös omat kirjani moneen kertaan luettaviksi.”
Tämän aion lukea seuraavaksi:
Maria Stepanovan Kadoksiin
”Rakastin Stepanovan edellistä suomennettua teosta Muistin muistolle, ja ostin Kadoksiin-teoksen heti kun se ilmestyi. Stepanova on kirjoittanut uuden teoksensa maanpaossa Berliinissä, joka on minulle erityisen merkittävä kaupunki - nykyään oikeastaan toinen kotikaupunkini, sillä vanhempi tyttäremme asuu siellä.
Stepanova kirjoittaa kirjassaan identiteetti- ja olemassaolon kriisistä, vapaaehtoisesta maanpaostaan Venäjältä, jota hän kutsuu Pedoksi, sekä äidinkielestään, joka makaa suussa kuin kuollut hiiri. Stepanovan tyyli on leikkisä ja aina odottamaton, ja teos on hyvin kompakti, ”leipäviipaleen paksuinen”, mikä on jo pitkään ollut minun sekä ystäväni ja kirjailijakollegani Mia Kankimäen saavuttamaton kirjallinen ideaali.”
Tämä oli suosikkini lapsena:
E. L. Konigsburgin Ystäväni noitatyttö
”Luin Ystäväni noitatyttöä uudestaan ja uudestaan ja aloin harrastaa noitakonsteja. Keräsin leikatut sormenkynteni talteen, keittelin ruusunlehdistä ja ratamonlehdistä seoksia ja etenkin harjoittelin lentämistä. Tein lentosalvaa, jonka perusainesosat olivat hapankorppu ja vesi, hieroin sitä käsivarsiini ja hyppäsin keittiön pöydältä mukamas aina vain pidemmälle.
Pakotin kaveritkin leikkimään kirjan hahmoa Jenniferiä, vaikka he eivät olisi halunneet.
Minulta jäi täysin huomaamatta, että Jennifer oli itse asiassa tosi yksinäinen ja säälittävä noitatouhuineen. Niillä hän yritti tehdä elämästään maagisempaa ja vähemmän yksinäistä.”
”Olen rakennefriikki niin kirjailijana kuin lukijana ja katsojanakin. Kun rakenne on kohdallaan, annan kaikille anteeksi kaiken tässä maailmassa.”
Tähän kirjaan liittyy erityinen muisto:
Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu
”Kun tapasimme 30 vuotta sitten puolisoni Asko Kallosen kanssa, luimme peräjälkeen samoja kirjoja ja olimme myös sitä kautta yhteydessä toistemme sisikuntiin. Luimme muun muassa Rikoksen ja rangaistuksen, ja ensimmäinen treffielokuvamme oli Schindlerin lista, joten suhteeseen ei lähdetty kevein askelin.
Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu oli meille aivan erityinen. En muista kirjasta enää mitään, mutta en koskaan unohda, miten makoilimme Pihlajasaaressa kallionkoloissa, kyynelöimme ja puhuimme Narkissoksesta.”
Tämä yllätti minut täysin:
Sigrid Nunezin Paras ystävä
”En tiennyt Nunezista enkä kirjasta mitään ennen kuin sain sen kierrätyksessä ystävältäni Teresalta. Ajattelin, että tämä on varmaan jokin koirakirja, minäpä vähän vilkaisen ja laitan sitten takaisin kiertoon. Rakastuin kirjaan päätä pahkaa, se oli aivan kaikkea mitä olisin toivonut, jos olisin osannut toivoa.
Nunezin kieli, maailmankuva, rakenne, kaikki asettuivat täsmällisesti oikeisiin kohtiin minussa. Olen rakennefriikki niin kirjailijana kuin lukijana ja katsojanakin. Kun rakenne on kohdallaan, annan kaikille anteeksi kaiken tässä maailmassa.
Parhaan ystävän jälkeen olen lukenut vähitellen kaikki Nunezin teokset, monet jo useaan kertaan.”
Tämä kirja on nolo, mutta pidän siitä:
Colleen McCulloughin Okalinnut
”En ole lukenut Okalintuja aikoihin, mutta nuorena rakastin sen traagisuutta ja dramaattisuutta. Edelleen sillä on nostalginen paikka sydämessäni.
Kun luen omaksi huvikseni, olen aika armoton lukija. Kun kirjoitin Anna-Leena Härkösen Taskupainos-muistelmateosta ja puhuimme tauoilla siitä mitä luemme, Anna-Leena sanoi usein: 'No onpa suuri yllätys, Katja Kallio ei tykännyt tästäkään kirjasta.'
Jos luen ammatin puolesta, erotan tietenkin kirjan ansiot omista tarpeistani.
Nuorena luin kaikkea mahdollista Doris Lessingistä Okalintuihin, kaikki lukeminen oli jotenkin yhtä suuri ilo. Olisi kiinnostavaa lukea Okalinnut uudestaan sopivana hetkenä ja katsoa kohtaanko oman 14-vuotiaan itseni sen sivuilla. Saattaisi se tapahtua.”
Jutun lyhyempi versio jutusta on julkaistu Eeva-lehdessä 5/25.
