Jokaisen Eevan Kahdeksan oppituntia rohkeudesta -podcast-jakson vieraana on ihminen, joka on oppinut olemaan rohkea. Näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja Kati Outinen, 60, kertoo, että rohkeudesta hänellä olisi useita tarinoita. Vain yhden tarinan valinta oli vaikeaa.

”Yksi tarina – ensimmäinen tietoinen valintani – rohkeudesta on, että uskalsin jäädä lama-aikana vakituisesta työstä KOM-teatterista freelanceriksi. Minulle oli tärkeää noudattaa omaa intuitiota ja sydämen ääntä”, Niin lähelle kuin muistan -elämäkerran kirjoittanut Kati Outinen kertoo.

”Se oli laman aikaan mielipuolinen teko!”

Vastustusta tuli joka puolelta. Myös kaikki hyvät ystävät ja läheiset vastustivat ajatusta: älä hullu jätä vakituista työpaikkaa! Päätöstään Kati Outinen pohti reilun vuoden, kunnes lopulta yksittäinen uni sinetöi päätöksen.

Ratkaisu jättää vakituinen työ oli vuonna 1985 syntyneen Iida-tyttären yksinhuoltajaäidiltä monella tapaa rohkea päätös.

”Koin silloin, että koko yhteiskunta alisti yksinhuoltajia: he eivät saaneet tehdä tällaisia ratkaisuja. Se oli vastoin kaikkea, mitä nainen saa tehdä.”

Mitä hyvää rohkeudesta seurasi? Mikä on kaikesta rohkeinta, mitä Kati Outinen on tehnyt? Entä toteutuiko jokin peloista, kun hän jätti palkkatyönsä?

”Kyllä, ehdottomasti.”

Kati Outinen on irtisanoutunut vakitöistään elämänsä aikana useamman kerran.

Kati Outinen työskenteli teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorina lähes 11 vuotta. Hän kuitenkin jätti teatterikorkeakoulun hyväpalkkaisen, vakituisen työnsä vuonna 2013: hän oli työssään hyvä, mutta teki liikaa töitä.

Kun Outinen ilmoitti lopettavansa, opiskelijat keräsivät addressin, ja toivoivat että hän jatkaisi. Outinen ei jatkanut. Hän oli 52-vuotias ja hyppäsi tyhjän päälle, taas kerran.

Suomen tunnetuimpiin näyttelijöihin kuuluva Kati Outinen oli palkittu Cannesissa parhaana naisnäyttelijänä roolistaan Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä, saanut kolme Jussi-palkintoa ja tehnyt lukemattomia upeita teatterirooleja. Silti hänelle ei löytynytkään töitä.

”Jälkikäteen huomaan, että minulla oli vahva tunne, että kaikki järjestyy. Se on semmoinen minun kotoota tullut eetos, että kaikki järjestyy. Sen vain välillä unohtaa.”