”Olen tiennyt 12-vuotiaasta asti, että minusta tulee valokuvaaja. Osallistuin silloin koulussa valokuvauskurssille. Kun näin pimiössä, miten kehitettävä valokuva kellui nesteessä ja kuva alkoi muodostua, uravalintani oli selvä. Oli hienoa, että pystyin ensin luomaan valokuvan kameralla ja sitten kehittämään sen. Kuvaan edelleen filmille aina, kun vain voin.

Lukion jälkeen valokuvaus vei minut opiskelemaan Lontooseen. Minulle oli tuolloin itsestään selvää, että muutan opiskelemaan ulkomaille isoon kaupunkiin. Rakastin matkustamista ja halusin kokea, millaista on elää jossain muualla kuin Suomessa.

Opiskelin Lontoossa ensin kandin taidevalokuvauksesta. Sitten kiinnostuin siitä, miten kuvilla voi kertoa tarinaa. Muotikuvaus alkoi kiehtoa minua: se on tarinankerrontaa, jossa kuviin on tärkeää vangita oikea tunnetila ja visuaalinen fiilis. Tein maisteritutkintoni muotikuvauksesta ja sitten aloin työskennellä freelancerkuvaajana.

Tapasin mieheni opiskeluaikanani, kun olin käymässä Suomessa. Vuotta myöhemmin hän muutti opiskelemaan Lontooseen, mutta ei kuulemma minun tähteni. Asuimmekin aluksi erillään.

Seurustelimme yhdeksän vuotta. Sitten menimme naimisiin ja saimme kolme tytärtä.

Lontooseen muuttamisesta tuli elämäni tärkein käännekohta, sillä jäin lopulta perheineni kaupunkiin 16 vuodeksi.

Elämä Lontoossa oli hektisempää kuin Suomessa ja siinä oli hyvät ja huonot puolensa. Kuvasin eri lehtiin ja yrityksille, tapasin paljon lahjakkaita ihmisiä ja loin hyvät verkostot.

Työni olivat keskenään erilaisia, kuvauspaikat eri puolilla kaupunkia ja etäisyydet Lontoossa pitkät. Matka kaupungin laidalta toiselle kesti kaksi tuntia. Joskus tuli kiire, kun piti äkkiä lähteä hakemaan lasta töiden jälkeen ja olin väärällä puolella Lontoota.

Lontoossa tehdään pidempää työpäivää kuin Suomessa. Mieheni oli paljon töissä, ja perheen ja töiden yhdistäminen oli usein haastavaa, vaikka meillä oli apuna lastenhoitaja.

Vuoden 2020 keväällä päätimme muuttaa takaisin Suomeen, sillä elämä Lontoossa oli stressaavaa ja mieheni oli saanut työpaikan Helsingistä.

Luulimme aluksi, että meillä on muutama kuukausi aikaa muuttaa ja siirtää elämämme Helsinkiin. Sitten alkoi koronapandemia, ja Lontoo oli menossa kiinni. Meidän oli yhtäkkiä lähdettävä heti. Kahdessa päivässä olimme hankkineet lentoliput ja muuttaneet Suomeen.

Suomeen muuttaminen oli raskasta, sillä lähtömme oli niin äkkinäinen, etten ehtinyt prosessoida sitä. Kaikki tavarammekin jäivät aluksi Lontooseen.

Suomessa asuimme ensin väliaikaisessa asunnossa ja remontoimme uutta kotiamme. Töiden teko venyi välillä yöhön.

Valokuvaamisen lisäksi aikaani vei laukkubrändi Ask Scandinavia, jonka perustin vuonna 2016. Ask oli saanut alkunsa, kun olin raskaana ja harmittelin, ettei tarjolla ollut kivannäköistä ja kohtuuhintaista vaippalaukkua. Halusin vastuullisesti valmistetun laukun, joka heijastaisi ekologisia arvojani ja huoltani ilmastonmuutoksesta.

Niinpä päätimme tehdä ystävieni kanssa oman. Nykyisin meillä on kaksi mallistoa, joista toinen valmistetaan merten muovijätteestä ja toinen vegaanisesta kaktusnahasta.

Olin uuvuksissa kaiken yhtälöstä ja opin silloin kantapään kautta, että minun on pakko vetää töille rajat. Kun ensimmäisen kerran sanoin ei kuvauskeikalle, se oli vapauttavaa. Ymmärsin, ettei kaikkeen tarvitse suostua. Olen nyt valikoivampi töiden suhteen ja teen enemmän juttuja, joita todella haluan tehdä.

On edelleen aikamoista kaaosta yhdistää kolme lasta ja kaksi yritystä. Vastapainoksi tarvitsen omaa aikaa: tapaan ystäviäni, joogaan ja hankin juuri salikortin ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen. Uskon, että olen parempi äiti, kun teen välillä omia juttujani.

Minulle on tärkeää myös ehtiä viettää aikaa kahdestaan mieheni kanssa. Olemme olleet yhdessä 16 vuotta. Suhteemme salaisuus on se, että meillä on tosi kivaa keskenämme. Kun ehdimme tehdä jotain kahdestaan, käymme festareilla, matkoilla ja syömässä. Se on vastapainoa arjen pyöritykselle.

Lapset ovat muuttaneet ajatusmaailmaani. Enää en voi ajatella vain itseäni. Teen dokumenttia naisesta, joka työskenteli 1960-luvulla Berliinissä vakoojana. Hänellä oli kaksi pientä lasta. Itse en voisi kuvitella, että ottaisin sellaisia riskejä. Esimerkiksi kun esikoisemme oli puolivuotias, meidät oli kutsuttu Etelä-Libanoniin häihin. Britannian ulkoministeriö ei suositellut silloin alueelle matkustamista. Lapsen tähden jätimme häät väliin. Ilman lasta olisimme silti menneet.

Lapset ovat vaikuttaneet myös harrastuksiini. Laskin ennen lumilaudalla hyppyreistä ja rinteiden ulkopuolella.

Vaihdoin laudan pääosin suksiin ja hyppyrit tavallisiin rinteisiin, koska minua alkoi pelottaa liikaa. Miten hoidan lapset ja työni, jos vaikkapa murran käteni?

Surffauksesta sen sijaan en ole luopunut. Aina mereen meneminen on yhtä jännittävää ja sydämeni tykyttää paniikissa. Surffaaminen on kuitenkin sairaan kivaa, kun se onnistuu.

Olen stressaaja, mutta yritän ajatella myönteisesti. Selvisimme huumorin avulla silloinkin, kun arkemme Lontoossa oli yhtä kaaosta. Jos ei tiedä, itkeäkö vai nauraa, kannattaa valita nauraminen.”

Juttu on julkaistu Trendissä 9/22.