Suosikkinäyttelijä Kari Hietalahden työt vähenivät, eikä uusia projekteja ole juuri kehitteillä: ”Tiedän monia, jotka ovat joutuneet hakeutumaan muihin hommiin”
Kari Hietalahti ei kriiseile iästä, mutta kulttuurin leikkaukset ovat näkyneet konkreettisesti. Iloa tuovat luonto ja barokkitaide.
Näyttelijä Kari Hietalahti asteli vuosi sitten suurin toivein The National Galleryyn Lontoossa. Hän odotti näkevänsä siellä neljä Caravaggion työtä, mutta italialaisen barokkitaiteilijan maalauksia olikin esillä vain kolme. Pettymys oli kova.
Kari purki kiukkuaan vartijalle. Hän paasasi tuohtuneena, että oli tullut museoon vain nähdäkseen nuo neljä taulua.
”Vartija, harmaatukkainen brittimies, katseli minua rauhallisesti ja sanoi kohteliaasti: ’Pahoittelen syvästi. Jos olisin tiennyt, että juuri sinä tulet tänne ja vielä Suomesta, niin olisin kyllä järjestänyt, että sitä taulua ei olisi toimitettu restauroitavaksi juuri nyt’”, Kari kertoo.
Caravaggion maalaukset ovat yksi syyskuussa 60 vuotta täyttäneen näyttelijän intohimoista elokuvien, luonnonsuojelun, perhokalastuksen, futsalin ja hiihtämisen ohella. Pyöreä merkkipäivä sujui sängyn pohjalla koronassa, mutta toivuttuaan Kari antoi itselleen lahjaksi lokakuisen synttärimatkan Roomaan.
Mukaan lähtivät puoliso, pukusuunnittelija Minni Härkönen ja aikuinen poika Sakari. Roomassa Caravaggion töitä löytyi seitsemän.
”Museoissa ja kirkoissa eri puolilla maailmaa on tietääkseni noin 90 caravaggiota, ja nyt olen nähnyt niistä 18. Aluksi vaimo piti taidematkojani hulluina, mutta olen ilokseni huomannut, että taidefanitus tarttuu. Vaimon lisäksi olen saanut näyttelijäkollega Pirjo Longan kiinnostumaan kyseisen mestarin maalauksista.”
Seuraavaa matkaa Kari suunnittelee Firenzeen Italiaan. Siellä on mahdollisuus bongata ainakin yksi Caravaggio lisää.
”Olen aina ollut elokuvaharrastaja ja Caravaggion maalaukset ovat oikeastaan hyvin lähellä elokuvaa. Niissä on mestarillista valon ja varjon käyttöä ja ihmiskehon yksityiskohtien ja lihaksiston kuvausta. Aina on myös tarina, johon sisältyy usein yllätys tai ristiriita. Hyvä maalaus on tavallaan elokuva tiivistettynä.”
”Tiedän monia kollegoja, jotka ovat joutuneet hakeutumaan muihin hommiin, ja aika hiljaista on myös minulla.”
Kari näyttelee tässä kuussa ensi-iltaan tulevassa Klaus Härön elokuvassa Ei koskaan yksin ankaraa, natsimielistä Valtiollisen poliisin päällikköä Arno Anthonia, jolle tärkeintä on ura ja vallankäyttö.
”Olisi helppoa luokitella tyyppi vain pahaksi, ja sitäkin hän oli. Haluan silti kaivaa roolistani myös jotain vielä syvempää. Yritän löytää syyn, miksi ihminen on sellainen kuin on. Tavoitteeni näyttelijänä on vahva läsnäolo ja ihmisyys.”
Elokuvan aihe kosketti Karia. Se on osa vaiettua historiaa ja kertomus siitä, kuinka Suomi päätyi luovuttamaan juutalaisia saksalaisille, vaikka tiesi keskitysleireistä.
”Silloinkin uskottiin, että ei Suomessa voisi tapahtua sellaista. Oikeistopopulismin nousu, rasismi ja sodan pelko sekä oman aseman varmistaminen muutoksen keskellä ovat myös tätä päivää. Pelottavan totta.”
Vaikka Karia voi nähdä nyt valkokankaalla ja televisiossa, uusia projekteja ei ole juuri kehitteillä. Töitä on niukasti tarjolla.
”Tiedän monia kollegoja, jotka ovat joutuneet hakeutumaan muihin hommiin, ja aika hiljaista on myös minulla. Freelancerina olen tottunut lyhyisiin työttömyyksiin, mutta viimeaikaiset kulttuurileikkaukset tuntuvat isosti.”
Kari työllistää itseään kirjoittamalla. Hänen kynästään on syntynyt sketsejä ja kaikenlaista pientä. Aiemmin hän on ollut mukana kahden kalastusaiheisen tietokirjan tekemisessä.
”Olen hiukan kateellinen niille kollegoille, jotka ovat saaneet aikaiseksi ihan kokonaisen romaanin.”
Pitkän ajan projekti on näyttelijä Peter Frantzénin kanssa kehitelty elokuvakäsikirjoitus 1800-luvulla eläneestä suomalaisesta sarjamurhaajasta Johannes Aataminpojasta eli Kerpeikkarista. Hankkeelle ei ole vielä saatu lopullista rahoitusta.
”Härö kehitteli uusinta elokuvaansa viisitoista vuotta, tämä minun ja Peterin hanke on ollut tekeillä vasta kymmenen. Toivo elää siis.”
Iän alkaminen kuutosella ei tunnu Karista viisikymppisyyttä kummemmalta, mutta ei uutta kymmenlukua voi täysin unohtaakaan. Postiluukkuun tipahti ikäryhmään liittyvä kutsu suolistosyöpäseulontaan, ja selväksi on käynyt myös, että eläkeikä lähenee koko ajan.
”Pyöreitä täytettyäni päätin kirjautua eläkeyhtiön sivuille ja selvittää tilanteeni. Onhan se kiinnostavaa tietää, minkälaisen eläkkeen saan 66-vuotiaana.”
Uutta vuosikymmentä hän ei juhlinut h-hetkellä iskeneen viruksen takia.
”Oikeastaan se oli hyvä. Sain pätevän syyn olla järjestämättä bileitä, eikä kukaan edes pyrkinyt kylään. En erityisesti nauti juhlakaluna olemisesta enkä viettänyt viisikymppisiäkään.”
Sitä paitsi talviflunssa kannattaa Karin mielestä sairastaa mieluiten alta pois jo syksyllä.
”Myöhemmin olisin saattanut menettää kuukauden hyvää hiihtoaikaa. Murtsikka on monipuolista ja hyvää liikuntaa koko kropalle. Kuntosalillekaan ei tarvitse mennä, kun pääsee ladulle. Kesällä tykkään pyöräillä.”
Kari pelaa nuoruudenlajiaan jääkiekkoa yhä harrastusmielessä, ja hän on valmentanut jo vuosia futsalia eli salifutista sarjatasolla.
”Minulla on taitava porukka, ja olen hyvin kilpailuhenkinen. Häviäminen on hirveää, tavoittelemme aina voittoa.”
Kari muistelee, kuinka hyvin hän heitti takavuosina keihästä television Elixir- liikuntaohjelmassa, ja leikittelee ajatuksella, että ryhtyisi treenaamaan heittolajeja ja kilpailemaan veteraanikisoissa. Ikäkriisejä hän ei muista poteneensa millään kymmenellä.
”Olen tottunut siihen, että olen jo tällainen ehtoopuolen orvokki monessa kuvaustiimissä, mutta se ei ole menoa haitannut.”
Kari on ollut mukana muassa Justimus-koomikkoryhmän ohjelmissa. Se on eräänlainen milleniaalien Kummeli, johon vanha vintiö solahtaa mainiosti mukaan. Vintiöt on 1990-luvun puolivälissä esitetty television komediasarja. Hulvattomaan Vintiöt-porukkaan kuuluivat Karin lisäksi muun muassa Niko Saarela, Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen. Nuorilla miehillä ei ollut seulaa vitsinaiheissa, ja meno oli välillä villiä ja kosteaa.
”Moni epäili, että kohellushuumori pilaisi mahdollisuuteni vakaviin rooleihin mutta kävi päinvastoin. Ilman Vintiöitä en olisi tässä. Komediassa ja vakavissa rooleissa on paljon samaa: heittäytymistä, rytmiä, läsnäoloa ja kohtaamista. Vintiöiden tekeminen oli minulle myös kameranäyttelemisen korkeakoulu.”
Elokuvia Kari on rakastanut aina. Jo kouluikäisenä hän kävi katsomassa kaikki filmit, jotka lapsuuden kotikaupungissa Savonlinnassa näytettiin.
”Minulla oli ruutuvihko, johon arvostelin leffat ja annoin niille pisteitä. Pelasin siihen aikaan vielä kilpailumielessä jääkiekkoa. Kun huomasin, etteivät kykyni riitä ammattilaiseksi, päätin kaverini Mannisen Petrin kanssa, että meistä tulee elokuvanäyttelijöitä.”
Pojilla ei ollut aavistustakaan, kuinka toiveammattiin valmistutaan. He ottivat asiasta selvää ja pääsivät kuin pääsivätkin opiskelemaan näyttelijöiksi. Molemmat valmistuivat Tampereen yliopiston näyttämötyön laitokselta.
Petri on nykyään Kansallisteatterissa, ja Kari on ollut uskollinen nuoruuden haaveelleen. Valmistumista seurasi yhdeksän vuotta Kom-teatterissa, mutta sen jälkeen hän on esiintynyt lähinnä kameran edessä.
Filminäyttelijöiden joukosta löytyvät idolitkin. Kari katsoi äskettäin Marlon Brandosta tehdyn vanhan dokumentin, ja muisti taas, miksi on aina ihaillut tätä.
”Tärkeintä on luontevuus ja oikea rytmi, mutta nekään eivät riitä. Huomaan miettiväni entistä enemmän myös teknisiä asioita: valoja ja varjoja sekä asentoja ja liikkumista. Pitää tietää, missä kamera on ja mihin päänsä kääntää. Esimerkiksi lähikuvassa oleminen isolla valkokankaalla on niin kova juttu, että siihen vaaditaan tunneilmaisun kanttia, sydäntä ja kroppaa.”
Ja aina myös yhteistyötä. Kari muistaa, kuinka näyttelijä Erkki Saarela sanoi hänelle aikoinaan, että aina se ei ole sun show.
”Iso herääminen tapahtui vuosituhannen vaihteessa, kun mökki oli uusi ja olimme siellä ensimmäisiä kesiä perheen kanssa. Poikani oli silloin vielä pieni.”
Karin elämään kuuluu myös aikoja, jolloin hän ei tee oikeastaan mitään. Silloin hän on yleensä kesämökillään Enonkoskella, Saimaan rannalla.
”Siellä elelen yksinkertaisesti ilman mukavuuksia, kalastan ja nautin luonnosta.”
Kari ja hänen pitkäaikainen avopuolisonsa Minni ovat asuneet melkein koko aikuisikänsä eteläisessä Helsingissä Ullanlinnassa ja Punavuoressa. Alun perin siellä oli työpaikka, Kom-teatteri, ja sittemmin pojan koulu.
”Olemme puolisoni kanssa asuneet aina vuokralla. Se sopii meille ja antaa sopivan vapauden. Mökki on kuitenkin oma.”
Mökkimaisemista on perua Karin rakkaus luontoon.
”Iso herääminen tapahtui vuosituhannen vaihteessa, kun mökki oli uusi ja olimme siellä ensimmäisiä kesiä perheen kanssa. Poikani oli silloin vielä pieni. Kun hän leikki rannassa serkkujensa kanssa, rantaveteen ilmestyivät saimaannorppa ja kuutti. Serkukset leikkivät ja eläimet pulikoivat eivätkä pelästyneet lapsia.”
Näky oli niin vaikuttava, että Kari kiinnostui eläinnaapureistaan ja otti yhteyttä norppatuntijana tunnettuun luontokuvaajaan ja dokumentaristiin Juha Taskiseen.
”Tutustuimme, ja hän pyysi minua sittemmin porukkaan, joka kehitti norppaystävällisen katiskan. Olemme tehneet Vaihda verkko katiskaan -kampanjan ja saaneet monet luopumaan verkkokalastuksesta norppavesillä.”
Yksi tärkeimpiä ja läheisimpiä asioita Karille on luonnonsuojelu ja luonnossa liikkuminen. Se on suorastaan loppuelämän missio. Hän on harrastanut vuosia perhokalastusta ja on opetellut myös rakentamaan itse perhoja.
”Se on pikkutarkkaa, rauhoittavaa ja palkitsevaa askartelua.”
Kari kutsuu itseään valikoivaksi kalastajaksi. Termi tarkoittaa, että jos saaliiksi tulee esimerkiksi iso yksilö, se päästetään vapaaksi, eikä uhanalaisia kaloja oteta ylös.
”Parasta luonnonsuojelua olisi tietysti se, ettei kalastaisi ollenkaan. Perhokalastus on kuitenkin varsin eettistä. Kalat nappaavat perhoon yleensä vain huulillaan, joten kalat voi päästää vapaaksi.”
Perhokalastuksen ansiosta Kari on oppinut tuntemaan monipuolisesti luontoa, mikä tekee eräretkeilystä antoisaa.
”Tällä hetkellä haluaisin oppia jokienlukutaitoa. Tahtoisin tunnistaa virtaukset, matalikot ja syvänteet entistä paremmin. Siinä on tekemistä.”
Kaverina kalastusreissuilla on ollut näyttelijäkollega Tommi Korpela sekä Karin chihuahua-koira Kenraali Pancho. Kolmikko teki 2010-luvun alussa kolme kautta Kenraali Pancho ja pojat Pohjoiskalotilla -televisiosarjaa.
”Pelkäsin, että koiraihmiset ja varsinkin Chihuahua-yhdistys tuomitsevat meidät, sillä Pancho joutui kuvauksissa kuohuviin koskiin ja muihinkin pelottaviin paikkoihin meidän kanssamme. Sain kuitenkin vain hyvää palautetta. Ihmisistä oli hienoa, kun näytimme, kuinka upea ja urhea seurakoira chihuahua on.”
Nyt Panchon muisteleminen saa Hissun mielen haikeaksi. Hän ja puoliso Minni totuttelevat uuteen tilanteeseen. Pancho kuoli huhtikuussa melkein 17 yhteisen vuoden jälkeen.
Pieni suuri koira, seikkailija ja ystävä. Pancho nukkui eilen ikiuneen rauhallisesti sylissäni. Lepää rauhassa rakas, Hissu kirjoitti Instagram-tilillään.
”Minulla on melkein aina ollut koira, joten tyhjältä tämä tuntuu. Meillä oli Kaivopuiston lähettyvillä sellainen oma koirapuiston yhteisö, koiratutut. Katsotaan, milloin on uuden lemmikin aika. Koiraystävä tuo elämään rytmiä, ja sen kautta tutustuu muihin samanhenkisiin ihmisiin.”
Kuvauspaikka: Scandic Helsinki Hub.
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 1/2025.
