SILLÄ HETKELLÄ kapellimestari Osmo Vänskän elämässä kaikki pysähtyi. Hän tajusi liukastuneensa sisäleikkipuiston tikapuilla. Pudotusta oli kenties metri. Osmo ehti hahmottaa, että lattiaan löi ensin oikea polvi, sitten lonkka ja sen jälkeen olkapää. Pää kolahti viimeisenä.

”Olin hyvin lähellä kuolemaa. Jos olisin tippunut eri asennossa, pääni olisi osunut lattiaan ensin”, hän kertaa viime joulukuun viidennen päivän tapahtumia kotonaan Minneapolisissa Yhdysvalloissa.

Osmo oli tullut suomalaiseen sisäleikkipuistoon tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa. Kyltti ilmoitti, ettei siellä saanut liikkua paljain jaloin eikä kengillä, vain sukkasillaan.

”Mietin jo mennessäni, että sukat ovat liukas vaihtoehto.”

Kun Osmo kiipesi tikapuita torniin, jalka lipesi eikä oikea käsi yltänyt pienaan. Hänen kehonsa lähti kiertymään ja hän jäi roikkumaan vasemman kätensä varaan eikä enää pystynyt pitämään kiinni tikkaista.

Osmo tippui kovalle betonilattialle. Säännösten mukaan myös tikkaissa olisi pitänyt olla liukuesteet.

Osmo pääsi itse ylös lattialta, ja tytär vei hänet Kuopion yliopistolliseen sairaalaan tunnin matkan päähän. Osmon puoliso Erin Keefe lähti tulemaan kohti Suomea.

Sairaalassa Osmo ilmoitti, että hänen pitää lentää seuraavana sunnuntaina Etelä-­Koreaan johtamaan kolme konserttia. Oli maanantai. Lääkäri pyysi kapellimestaria kokeilemaan varaamista oikealle jalalle – se ei onnistunut – ja ilmoitti, ettei yksikään lento­yhtiö ottaisi miestä koneeseen.

”Siinä vaiheessa aloin tajuta, että kyseessä on iso juttu.”

LEIKKAUS TÖÖLÖN SAIRAALASSA Helsingissä kesti kymmenen tuntia. Lonkkamalja oli säpäleinä, olkapäässä oli pirstoutuneita luita. Toipumisen arvioitiin kestävän puoli vuotta. Silti jo tammikuussa Osmo johti konsertit Lahdessa ja Reykjavikissa, tosin pyörätuolissa istuen.

Vasemmalla kädellä hän pystyi johtamaan normaalisti, oikealla sen verran kuin käsi salli.

Osmo ei halunnut peruuttaa konsertteja, koska kyseessä oli erikoisohjelma ja puoliso Erin soitti viulusolistina. Yksi kappaleista oli Osmon oma sävellys, Alkusoitto.

Reykjavikista Osmo jatkoi matkaa Minneapolisin-kotiinsa.

”Pystyn jo vähän kävelemään, mutta olohuoneessa on vielä pyörätuoli”, hän kertoo videopuhelussa helmikuun puolivälissä.

Kun Osmo tapaturman jälkeen makasi sängyssä, hänellä oli aikaa miettiä elämäänsä ja suhdettaan työhön.

”Minulla oli uuden aloittamisen paikka. Seuraavat kolmekymmentä vuotta haluaisin olla ymmärtäväisempi, vähemmän tiukka ja kuulostaa vähemmän vihaiselta. Se, että rakastan musiikkia, voisi näkyä työssäni enemmän kuin ankaruus ja asioiden laittaminen paikalleen.”

OSMO TOIVOO, että olisi nuorempana tiennyt enemmän ihmisten johtamisesta. Että hän olisi raa’an työnteon lisäksi osannut enemmän houkutella ja antaa vinkkejä. Hänelle oli tärkeintä, että orkesteri soittaa hyvin, ja hän on ollut tinkimätön.

”Siinä kohtaa en ole koskaan ollut helppo kapellimestari vaan periksiantamaton ja vaikea. Nyt ehkä pikkuhiljaa tajuan enemmän niistä asioista.”

Kun on tiukka ja vaativa, saa helposti muut kääntymään itseään vastaan. Osmo kertoo, että moni orkesteri on lopettanut hänen kanssaan yhteistyön ensimmäiseen vierailuun. Seuraavaksi on kutsuttu ystävällisempi kapellimestari.

”Olen tullut toimeen ja saanut hyviä tuloksia niiden orkestereiden kanssa, jotka ovat sietäneet minua kauemmin ja tietävät minut pidemmältä ajalta.”

Varsinkin Pohjois-Amerikassa suomalaista tapaa tehdä työtä vakavana pidetään helposti vihaisena.

”Minulla ei ole hymyä enkä kiitä kesken prosessin, mistä ihmisille tulee olo, että olen heille vihainen. Mutta en ole koko ajan vihainen, ja juuri nyt kipuilen, kuinka osaisin kääntää tilanteen.”

TYÖTAPANSA JUURET Osmo palauttaa lapsuuteensa ja 96-vuotiaaksi eläneeseen äitiinsä. Karjalaissyntyisellä Maire Vänskällä oli tapana sanoa, että jos jokin asia pitää tehdä, se pitää tehdä kunnolla.

”Kunnolla tekemisessä oli mukana tietty vihaisuus, vaikkei hän tarkoittanut sitä niin. Kun äiti oli uurastanut kuusitoista tuntia perheemme kaupassa, hän sai tiukkuudesta energiaa, jotta jaksoi tehdä vielä kotityöt.”

Toipumisaikana Osmo on selannut materiaaleja ajalta, jolloin hän johti Lahden kaupunginorkesteria, Sinfonia Lahtea.

”Haukon vieläkin henkeäni, kun ajattelen kaikkea, mitä Lahden-kauteeni liittyi.”

Osmo toimi Sinfonia Lahden ylikapellimestarina kaksikymmentä vuotta vuodesta 1988 alkaen. Hänen aikanaan orkesterista tuli sensaatio erityisesti Sibelius-levytysten ansiosta. Silloin valmistui myös Sibeliustalo, jota Osmo pitää yhtenä maailman parhaista konserttisaleista.

”Oli iso asia, miten orkesteri soitti aina vain paremmin ja soittajat olivat valmiita tekemään paljon työtä sen eteen.”

Sama tapahtui Islannin orkesterin kanssa, ja jälleen, kun Osmo johti BBC Scottish Symphony Orchestraa.

Uran on huipentanut Minnesotan sinfoniaorkesteri, jonka ylikapellimestarina Osmo aloitti vuonna 2003 ja jota pidetään yhtenä Pohjois-Amerikan parhaista orkestereista. Viime syyskuusta alkaen hän on ollut sen kunniakapellimestari.

Yksi ikimuistoisimpia hetkiä oli, kun orkesteri 2015 esiintyi Kuubassa ensimmäisenä merkittävänä yhdysvaltalaisorkesterina pitkään aikaan. Kukaan ei oikein tiennyt, oliko sopivaa soittaa kansallislaulut vai ei. Osmo sai päättää, ja laulut soitettiin: ensin Kuuban, sitten Yhdysvaltojen.

”Lavan takana kuubalaiset näyttämömiehet rupesivat kuulemma itkemään. Koko konsertin ajan vuodatettiin paljon kyyneliä.”

MINNESOTASSA PAINEISIMMAT mutta yksityiselämän kannalta käänteentekevät hetket Osmo Vänskä koki kymmenkunta vuotta sitten.

Vuosina 2013–15 orkesteri oli viisitoista kuukautta työsulussa, koska soittajat eivät suostuneet laskemaan palkkojaan yli kolmanneksella. Osmo erosi kapellimestarin paikalta vauhdittaakseen neuvotteluja ja meni johtamaan orkesteriaan, joka työsulun aikana esiintyi nimellä The Musicians of the Minnesota Orchestra. Se oli hänen julkinen kannanottonsa soittajien puolesta.

Työsulun aikana syttyi Osmon ja konserttimestari Erin Keefen romanssi. Osmo oli eronnut ensimmäisestä puolisostaan vuonna 2009, ja myös Erin oli eronnut muutamaa vuotta aiemmin.

Osmo kertoo, että he ajattelevat samalla tavalla ja jakavat saman arvomaailman.

”Tuntui, että hän on ihana ihminen ja juuri se oikea. Suhteeseen lähteminen ei pelottanut. Mitään ei tarvinnut epäillä.”

Työsulku päättyi, kun orkesteri suostui viidentoista prosentin palkanalennuksiin. Sitten orkesterin hallituksen jäsen tuli pyytämään Osmoa takaisin kapellimestariksi.

”Sanoin hänelle, että vastaukseni on kyllä, mutta hänen täytyy saada tietää, että seurustelen konserttimestarin kanssa.”

Osmon työsopimukseen lisättiin sivu, jossa hän sitoutui olemaan käyttämättä vaikutusvaltaansa Erinin työtä koskevissa asioissa. Rakkaus on vaikuttanut Osmon mukaan molempien työhön positiivisesti.

”Rakkaus on ollut paras asia, mitä maailmassa voi tapahtua.”

PARI VIHITTIIN kahdeksan vuotta sitten pääsiäissunnuntaina pienessä yksityisessä seremoniassa Minneapolisissa.

Osmo täytti helmikuun viimeisenä päivänä 70, Erin on 42-vuotias. Ikäeroa on 27 vuotta ja kaksi kuukautta, Osmo tarkentaa. Ikäero on todettu, mutta siitä ei ole ollut tarvetta puhua.

”Erin on elämäni paras ihmissuhde.”

Osmo on kiitollinen, että hänen lapsensa ja Erinin perhe ovat hyväksyneet liiton täysin. Poikkipuolista sanaa ei ole sanottu.

MUSIIKKI KUULUI jo kauppiasperheessä kasvaneen Osmon lapsuuteen. Isä Yrjö Vänskä oli ollut pelimanniviulisti, joka oli soittanut häissä, hautajaisissa ja tansseissa. Soitin oli kuitenkin siirtynyt seinälle, kun isä oli kokenut uskonnollisen herätyksen. Uuteen elämään ei kuulunut tanssi­musiikkia tai iskelmiä.

”Radio suljettiin, kun sieltä tuli muuta kuin klassista musiikkia. Lauantain toivotuista levyistäkin kuunneltiin vain alkuosa.”

Isä halusi, että Osmolla ja hänen kahdella veljellään olisi mahdollisuus kokeilla soittamista. Osmo sai ensimmäisen viulunsa yhdeksänvuotiaana ja soitti sitä vuoden opettajan ohjauksessa.

”En koskaan päässyt sinuiksi viulun kanssa enkä halunnut harjoitella – niin kuin en nytkään – mikä ei auttanut asiaa.”

Perhe asui tuolloin Kotkassa, ja paikallinen poikasoittokunta kaipasi uusia soittajia. Seppo-veljen käteen laitettiin trumpetti ja Osmon klarinetti.

”Tiesin heti, että klarinetti oli instrumenttini. Hyvin pian toivoin, että osaisin soittaa sitä niin hyvin, että voisin soittaa ammattiorkesterissa.”

Osmo harrasti myös koripalloa ja pitää yhä pallopeleistä. Eniten hän seuraa jääkiekkoa. Minnesotan orkesterin hallituksen jäsenellä on aitio Minnesota Wildin kotihallissa, ja silloin tällöin hän antaa sen Osmon käyttöön. Silloin kapellimestarilla on aina mukanaan orkesterin väkeä.

”Uusiin soittajiin on ollut helpompi tutustua jääkiekon kautta kuin harjoituksissa.”

Ammatistaan Osmo oli varma jo vähän päälle kymmenvuotiaana. Silloin vanhemmat ostivat levysoittimen ja muutaman vinyylilevyn. Yhdellä niistä nuori Leonard Bern­stein johti New Yorkin filharmonikkoja, jotka soittivat Brahmsin toisen sinfonian.

”Levy meni tajuntaani voimakkaasti. Kuuntelin sitä yhä uudestaan ja johdin orkesteria lyijykynä kädessä. Ja sehän meni aina hyvin,”

Syntyi ajatus, että soittamistakin hienompaa olisi johtaa orkesteria. Samalla se tuntui vaativalta. Voisiko hänestä koskaan tulla niin hyvä, että voisi päästä kapellimestariksi?

Oikotie ammattiin löytyi Helsingin varuskuntasoittokunnasta, jonka opetus oli Sibelius-Akatemiassa. 18-vuotiaana Osmo sai Turun kaupunginorkesterista ensimmäisen klarinetin äänenjohtajan työpaikkansa.

”Kaikki oli yhden kortin varassa. Minulla ei ollut suunnitelmaa B tai C.”

Vanhemmat tukivat ratkaisua, mistä Osmo on kiitollinen. Ehkä he näkivät palon poikansa silmissä. Samoin Osmo on suhtautunut kolmeen lapseensa.

”On päivänselvää, että tuen lasteni valintoja, vaikken aina niitä ymmärtäisikään.”

Uskonnollisen kodin vaikutusta oli, että Osmo ajatteli musikaalisuuden olevan lahja Jumalalta. Ja jos on sellaisen lahjan saanut, sitä pitää myös käyttää.

Soittaessaan nuori Osmo tarkkaili kapellimestareiden työtä.

”Seurasin, kuuliko kapellimestari, missä meni pieleen ja miten hän sen korjasi.”

Osmo pääsi 24-vuotiaana Jorma Panulan johtamalle Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalle. Oppilaita oli neljä: Osmon lisäksi Esa-Pekka Salonen, Jukka-Pekka Saraste ja Esko Linnavalli.

Ura sai vauhtia, kun Osmo jakoi voiton Besançonin kapellimestarikilpailussa Ranskassa 1982. Samana vuonna hän jättäytyi pois Helsingin kaupunginorkesterista.

”Kaikki oli taas yhden kortin varassa. Olen hyvässä ja pahassa ihminen, joka tietää mitä haluaa. Kun päätös syntyy, sitä seurataan.”

Osmo tuntee itsensä onnekkaaksi, kun on saanut toteuttaa haaveensa: soittaa klarinettia ja johtaa orkesteria. Hän tunnustaa, että työ on ollut etusijalla hänen elämässään.

”Nyt ajattelen, että joissakin tilanteissa se olisi pitänyt asettaa kakkoseksi. Mutta elämässä on vain yksi otto.”

NYT OSMO AIKOO kääntää suuntaa. Hän rakastaa musiikkia ja orkesterin johtaminen on hänen ammattinsa. Sitä hän haluaa tehdä, mutta vähemmän kuin ennen.

”Haluan keskittyä säveltämiseen ja tapaamaan ihmisiä, jotka ovat minulle tärkeimpiä.”

Jos elämä oli ennen matkustamista ja työtä, niin tulevaisuudessa on viikkoja, joihin ei ole varattu mitään. Rytmi muuttuu kuitenkin hitaasti, sillä kapellimestarin kalenteri täyttyy vuosia etuajassa.

Osmon ja Erinin Minneapolisin-koti sijaitsee kerrostalossa keskellä kaupunkia. Parveke avautuu Mississippi-joelle, jonka alati jatkuvaa liikettä on kiehtovaa seurata.

Haastattelun Osmo antaa kotinsa musiikkihuoneesta, jossa on nuotteja ja instrumentteja. Ikkunaa ei ole, koska silloin voi keskittyä paremmin musiikkiin.

”Elämästäni ei puutu mitään – eikä ole puuttunut pitkään aikaan.”

Juttu on julkaistu Eevassa 4/2022.