Vuosi sitten ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen oli vaikean valinnan edessä. Hän pohti, kannattaako uraa enää jatkaa. Suomen Ampumahiihtoliiton valmennusorganisaatio oli vaihtumassa, ja Kaisan piti arvioida, löytyisikö omaan tiimiin sopivia uusia ihmisiä.
Kysymys urheilu-uran jatkamisesta oli myös taloudellinen. Kaisa arveli, että sponsorit ja muut tukijat olisivat todennäköisesti edelleen yhteistyöhaluisia juuri saavutetun maailmancup-voiton jäljiltä.
Kaikkein tärkein jatkamispäätökseen vaikuttanut asia oli kuitenkin kilpailuhalu. Kaisasta tuntui, että hän pystyi edelleen kehittymään lajissa ja että täydellinen kisasuoritus oli vielä saavuttamatta.
Viime vuoden toukokuussa Kaisa julkaisi sosiaalisessa mediassa videon, jossa hän kiitti tukijoitaan ja kertoi tulevaisuudensuunnitelmistaan.
”Nähdään ensi kaudella”, hän sanoi.
Opiskelun parissa
Kaisa Mäkäräisen, 36, tarinaan kuuluu rohkeita valintoja ja sisukkuutta. Kevättalvella vuonna 2003 parikymppinen nuori nainen oli muuttanut Joensuuhun ja aloittanut fysiikan opinnot yliopistossa. Takana hänellä oli ura maastohiihdossa. Tuolloin Kaisa ajatteli, että nyt oli aika keskittyä opiskeluun.
Mutta Vuokatin urheilulukion käynyt hiihtäjä ei tuntenut kuuluvansa joukkoon yliopistopiireissä. Veri veti takaisin urheilemaan.
Kaisan parhaat lukioaikaiset ystävät olivat ampumahiihtäjiä. Kavereiden vinkistä hän päätti ottaa yhteyttä lähellä sijaitsevaan ampumahiihtoseuraan. Hänellä ei ollut lajin aiempaa tuntemusta eikä opiskelijana rahaa edes omaan pyssyyn.
Urheiluseuraa kokemuksen puute ei haitannut, ja aseenkin nuori nainen sai lainaksi.
Ampumahiihdon monipuolisuus kiehtoi Kaisaa. Hän treenasi tosissaan ja alkoi jo muutaman vuoden päästä kiertää maailmancupin kilpailuja.
Kaisa on edelleen ainoa nainen, joka on pysynyt koko 2010-luvun ampumahiihdossa maailman huipulla.
Kaisa Mäkäräisen mielestä hänen pärjäämisensä salaisuus on periksiantamattomuus.
”Olen luonteeltani sinnikäs. Haluan aina antaa kaikkeni. Suomalainen sisu tarkoittaa minulle kurinalaista matkaa kohti tavoitteitani.”
Kaisa ei ole koskaan jättänyt kilpailua kesken. Hän myöntää, että on kertoja, jolloin keskeyttäminen olisi ollut terveyden kannalta järkevämpää kuin palo päästä maaliin.
Ampumahiihtouran alussa Kaisa kaatui kauden ensimmäisessä leirikilpailussa jäisessä laskussa ja loukkasi jalkansa.
”Jalkaani sattui niin paljon, että hiihtäminen oli melkein mahdotonta. Päätin kuitenkin jatkaa. Itku kurkussa hiihdin viimeiset kaksi ja puoli kilometriä maaliin”, Kaisa muistelee.
Keskeyttäminen olisi tuntunut Kaisasta luovuttamiselta. Siltä se tuntuisi hänestä edelleen.
”Välillä sisukkuudestani tulee minulle pakkomielle. Toisaalta tarvitsen sisua menestyäkseni.”
Urheilijana Kaisa on tottunut sietämään epäonnistumisia.
”Tämä laji on todella mustavalkoinen. Se on joko osuma tai ohi, välimuotoa ei ole. Näiden tunteiden kanssa olen jatkuvasti tekemisissä harjoituksissa ja kilpailuissa.”
Pettymysten edessä
Jokaisella kilpaurheilijalla on omat keinonsa tulla toimeen pettymysten kanssa. Ne urheilijat, jotka eivät siedä epäonnistumisia, karsiutuvat Kaisan mukaan lajista pois varhain. Hänen mielestään paras keino päästä pettymyksistä yli on puhuminen.
”Minulle tärkeintä on jutella sellaisten ihmisten kanssa, jotka voivat tuoda tilan-teeseen jonkin uuden näkökulman.”
Huonosti menneen kilpailusuorituksen jälkeen Kaisa analysoi tapahtuman tarkkaan mielessään. Hän käy läpi, mikä johti mihinkin, mitä tilanteesta voi oppia ja miten samat virheet voi välttää seuraavalla kerralla.
Vaikeinta pettymyksestä toipuminen on ollut silloin, kun selviä syitä epäonnistumiselle ei löydy tai kun kilpailumenestys on ollut kiinni itsestä riippumattomista syistä, kuten välineistä tai sairaudesta.
”Olin kaksissa viimeisimmissä olympialaisissa sairas. Sitä oli vaikea hyväksyä. Oli kurjaa, etten saanut mahdollisuutta näyttää, mihin terveenä pystyisin.”
Onneksi kilpailu-uraan mahtuu myös monia onnistumisia. Vaikka Kaisa järjestää harvoin voitonjuhlia kesken kisakauden, toisinaan hän palkitsee itsensä ostamalla tavallista arvokkaamman tavaran.
”Olen ostanut meidän sohvapöytämme ja kaksi viimeisintä puhelintani itselleni palkinnoiksi hyvin menneiden kilpailujen jälkeen”, hän tunnustaa.
Pari vuotta sitten Kaisa rakennutti yhdessä puolisonsa Jarkko Siltakorven kanssa talon muutaman kilometrin päähän Joensuun keskustasta. Kodissa ja sen pihapiirissä riittää edelleen touhua.
Kaisalle kertyy vuosittain lähes 250 matkapäivää. Sen vastapainoksi hän kaipaa tilaa ja luontoa ympärilleen. Talvisin hän pääsee hiihtämään suoraan kotiovelta. Mieluisin tapa viettää vapaa-aikaa on rauhallinen oleilu.
”Viihdyn kotona. Kesäisin nautin kasvimaalla puuhailusta. Reissuissa rentoudun esimerkiksi hotellin kylpylässä. Suorittamisen ja kilpailun vastapainoksi kaipaan sitä, että voin olla tekemättä mitään erityistä.”
Tärkeä tuki
Jarkko on Kaisan tärkein tukija. Hän kiersi vuosia Kaisan mukana maailmalla huoltomiehenä ja suksien voitelijana. Tällä kaudella käytäntö muuttui, sillä Jarkko palasi syksyllä varsinaisiin töihinsä luokanopettajaksi.
Urheilua lukuun ottamatta Kaisa ei ole kilpailuhenkinen, mutta Eevan Vuoden tähti -tittelin hän ottaa vastaan mielellään.
”Totta kai tuntuu todella hyvältä saada tällainen kunnia.”
Toisaalta Kaisa on pohtinut, onko elämän kaikkineen oltava niin kilpailuhenkistä kuin se nykyään usein on. Hänen kilpailuviettinsä katoaa, kun kollegat ovat ystävän roolissa. Ladulla jokainen tavoittelee omaa etuaan, mutta pahin kilpakumppani voi vapaa-ajalla olla sydänystävä.
”Harjoitukset ja kilpailut vievät suuren osan ajastani. Olisi tylsää olla reissussa, jos en tuntisi matkaseuralaisiani ystävikseni. Toki eteen voi tulla hetki, jolloin kilpailutilanne hiertää välejä, mutta jokaisessa ihmissuhteessa on omat ongelmansa. Pääasiassa kilpakumppanini ovat myös parhaita tukijoitani ja ihmisiä, joille toivon menestystä.” ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 4/2019. Nettiversiota on muokattu.
