Uratikkaita ylös, lisää liksaa säännöllisin väliajoin, uusia kivoja pestejä ja tämä kaikki omien intohimojen parissa. Tässä tiivistettynä yleinen mielikuva siitä, minkälainen on täydellinen ura.

Jos oma urapolku ei etene tämän tarinan mukaisesti, voi iskeä urahäpeä. Asiantuntijat kertovat oivalluksensa siitä.

Psykologi Mari Lassila oli työskennellyt työterveyshuollon parissa viitisentoista vuotta, kun alalle tuli paljon uusia kollegoja. Vaikka Lassila oli alan kokenut ammattilainen, hän tunsi urahäpeää. Tuntui siltä, että muut olivat ehtineet tehdä psykologeina vaikka mitä, hän vain tätä yhtä ja samaa.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, että hävetä voi ihan mitä sattuu – myös työelämässä.

”Häpeän aiheet ovat yksilöllisiä. Muut eivät useinkaan koe toisten häpeää yhtä häpeällisenä, koska se ei ole heidän oma häpeänsä”, Lassila sanoo.

Monesti teininä hävetään omia vanhempia, mutta kaverin vanhemmat voivat olla siistejä tyyppejä. Samaan tapaan omassa urassa voi keskittyä johonkin mitättömään, itseä hävettävään asiaan, mutta ulkopuolinen ei näe toisen uraa yhtä kapeasti. Hän voi päinvastoin nähdä siinä ihailtavia piirteitä.

Lapsuudenperheestä napatut mallit voivat vaikuttaa siihen, minkälaista uraa pitää hyvänä.

”Jos itse on kokki ja vanhemmat lääkäreitä, voi ajatella alitajuisesti, että he eivät hyväksy ammatinvalintaa. Siitä voi nousta häpeä tai riittämättömyyden kokemus.”

Vanhempien lisäksi myös ympäristöstä voi napata merkkejä siitä, mitä pidetään hyvänä urana. Somessa näkyy enemmän iloisia päivityksiä uusista työpaikoista kuin kymmenistä rustatuista hakemuksista. Otsikoihin pääsevät tyypit, jotka jäävät nelikymppisenä eläkkeelle huippu-uran jälkeen. Vieläkö sä olet töissä siellä samassa paikassa? -kysymys voi olla viaton, mutta myös vihjata, että vaihtamalla aina parempi.

”Ajattelin, että minulla on niin pitkä kaupallinen kokemus ja kansainväliset suhteet, että kävelen Suomessa töihin tuosta vaan”, Neea Strangeway sanoo.

Hänellä oli pitkä kokemus muotialalta ulkomailta, ja vielä pari vuotta sitten hän loi uraa Lontoossa. Ensin Strangeway työskenteli ostajana kauppaketjuissa vajaat kymmenen vuotta, ja näpeissä pyöri isoja kauppoja.

Työmatkat veivät Milanoon, Pariisiin, Aasiaan. Tavaratalojen sisäänostajana hän oli mukana vaatemallistojen suunnitteluissa.

Seuraavaksi Strangeway siirtyi start up -yritykseen, joka toimi Topshopin ja Asosin kaltaisten vaatekauppojen ja tehtaiden välikätenä. Hän huolehti, että asiat rullasivat ja kartoitti trendejä sekä kilpailijoiden tekemisiä.

”Pääsin tekemään juuri sitä, mistä tykkäsin, ja minulla oli aika vapaat kädet. Voisi sanoa, että se oli urani huippukohta.”

Mutta kun yrityksen suurin asiakas meni konkurssiin, Strangeway irtisanottiin. Uutta vakituista työpaikkaa ei löytynyt, sillä työpäivät olisivat venyneet iltaan, mutta lapsi piti Englannissa sekä viedä kouluun että hakea sieltä. Osin tämän takia perhe päätti muuttaa Suomeen.

Strangeway huomasi, että Suomessa ei ole työpaikkoja hänen kaltaiselleen ostajalle, joka suunnittelee ja valmistuttaa oman brändin vaatteita. Haastattelukutsuja tipahteli omaa alaa liippaaviin paikkoihin vain harvakseltaan.

Jostain piti saada palkkaa, ja Strangeway meni töihin yritykseen, joka myi tulostukseen liittyviä tuotteita. Lopulta hän totesi, ettei printtereiden myyminen kiinnostanut. Strangeway näki ilmoituksen, jossa pesulayritys etsi palvelumyyjää.

”Vasta haastattelussa tajusin kunnolla, mitä palvelumyyjä tarkoittaa. Hän pesee toisten ihmisten likaisia vaatteita.”

Lokakuussa 2019 hän aloitti uuden työnsä.

”Tuskastelin asian kanssa. Ennen lentelin maailmalla ja neuvottelin satojen tuhansien puntien kauppoja. Nyt pesin pyykkiä ja siivosin myymälää. Miten olin päätynyt tähän? Eikö minusta ollut parempaan, minun koulutuksellani ja taidoillani?”

Strangewayta hävetti, kun muut kysyivät, mistä hän oli saanut töitä. Heidän reaktionsa oli usein valju – että jaa, teet sellaista hommaa.

Mari Lassila sanoo, että on rankkaa, jos joutuu pakittamaan uralla. Häpeä on silloin normaali tunne. Saattaa tulla epäilyksiä siitä, eikö olekaan niin hyvä kuin luuli, tai eikö minua arvosteta. Voi tuntea riittämättömyyttä tai jopa epätoivoa.

Lassila tietää, että jotkut ammatit herättävät enemmän mielenkiintoa kuin toiset. Lentäjältä tai lakimieheltä luultavasti kysytään enemmän kysymyksiä ammatista kuin kioskimyyjältä.

”On märkä rätti kasvoille, jos oma työ ohitetaan aina. Siitä voi alkaa kokea häpeää.”

Pikku hiljaa Strangeway huomasi, että työ pesulassa onkin haastavaa. Pitää tuntea tekstiilit, tahrat ja kemikaalit sekä erilaiset pesu- ja viimeistelytavat. Punaviinitahra ei katoa Versacen silkkipuserosta itsestään, vaan ammattitaidon avulla.

”Monilla on outo käsitys siitä, mitä pesulassa tehdään. Ajatellaan, että sinne viedään likaiset vaatteet, ne heitetään koneeseen ja ne tulevat puhtaina ja prässättyinä ulos.”

Strangeway alkoi kertoa työstään Linkedinissä. Päivityksiin hän kirjoitti esimerkiksi, miten vuosikymmeniä vanhasta turkiksesta saatiin outo haju pois tai miten vanhasta takista tuli pesussa kuin uusi.

”Ensin minua hävetti kirjoittaa Linkediniin. Muut kertoivat siellä fantastisista uristaan ja projekteistaan. Minä pesin kilopyykkiä ja lajittelin sukkia. Mutta päätin, että nyt olen ylpeä tästä vaiheesta urallani.”

Urahäpeän tunteesta kannattaa puhua.

”Häpeän tunne usein kasvaa, jos sitä ei jaa. Silloin voi tuntua siltä, että muut ajattelevat minusta samalla tavalla kuin itse ajattelen itsestäni.”

Urahäpeän tunnetta kannattaa pohtia ja käsitellä. Voisiko häpeän takana olla esimerkiksi se, että työ on saanut elämässä liian suuren arvon? Missä muissa asioissa on elämässä onnistunut, vaikka urapolku on juuri nyt mutkalla?

”Uraa ajatellaan usein hirveän lyhytjänteisesti ja siksi sitä aletaan hävetä”, Lassila sanoo.

Hieno ura halutaan heti, vaikka voisi olla realistisempaa, että seuraava askel tapahtuu vasta parin vuoden päästä. Uran ei ole pakko olla timanttisessa kunnossa kolmekymppisenä.

Yleisin ajatus hyvästä urasta on luultavasti se, että sillä mennään koko ajan ylöspäin. Hyvä ura voi olla sekä suoraviivainen että mutkitteleva. Esimerkiksi irtisanotuksi joutuminen voi tehdä uralle mutkan. Potkut koetaan usein epäonnistumiseksi, mutta niistä voi seurata itselle mielekkäämpi työ ja rohkeus lähteä uusille urapoluille.

Epärealistinen ajatus on sekin, että hyvässä uraputkessa paahdetaan väsymättä tehtävästä toiseen.

”Mutta usein nimenomaan vaativalla ja nousujohteisella uralla uuvutaan, ja sitten voidaan tuntea häpeää loppuunpalamisesta.”

Moni ajattelee, että perheen perustaminen ei saisi hidastaa uraa. Onhan jokainen kuullut tarinoita naisista, jotka saavat sekä lapset että huippupestin. Lassila muistuttaa, että aina ei näy ulospäin, minkälaiset tukijoukot näillä ihmisillä on ja miten paljon palveluita he voivat ostaa.

Sekin on hyvä muistaa, että kaikki uratykit eivät ole edenneet määrätietoisesti viisivuotissuunnitelmansa mukaisesti.

”Aika monet korkeissa tehtävissä olevat naiset ovat sanoneet, että he eivät ole pyrkineet ohjailemaan uraansa, vaan kohdalle on vain tullut jotain uutta”, Lassila sanoo.

Hyvä urapolku voi muovautua, vaikka sitä ei suunnittelisi. Tärkeämpää saattaa olla, että on kiinnostunut asioista ja ihmisistä, keskustelee, tarttuu uusiin mahdollisuuksiin – eikä häpeä itseään ja uraansa, vaan on valmis oppimaan.

”Työelämässäkin tärkeintä on, että on hyvä olla itsensä kanssa ja elää arvojensa mukaisesti. On hyvä tunnistaa, milloin uralla ei tarvitse enää edetä, vaan mikä riittää itselle. Työtä myös saa tehdä vain rahan takia, ja merkityksellisiä asioita elämässä voivat olla ihan muut asiat kuin ura.”

”En halua valittaa, mutta en voi peitellä pientä pettymystä siitä, että urakehitykseni meni vähän surullisesti. Mutta asioista pitää löytää myönteinen puoli”, Strangeway sanoo.

Hän on noussut myymälänhoitajan sijaiseksi ja säästynyt korona-ajan lomautuksilta. Hän on saanut uutta tietoa tekstiileistä ja niiden huollosta.

”Lisäksi olen oppinut, miten ihmiset käyttävät vaatteitaan ja huolehtivat niistä, ja mitkä ovat suomalaisten lempivaatteita.”

Strangeway toivoo, että voisi tehdä työkseen jotain, missä hän voisi yhdistää uudet opit aiemman uransa tietoihin ja taitoihin.

”Mutta minusta ura on osin onnen arpaa ja sitä, että puhuu oikean ihmisen kanssa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.”

Lassila sanoo samaa: jokaisen uralla tarvitaan vähän onnea. Kaikkea ei ansaita omilla taidoilla.

”Voi olla tosi hyvä tyyppi ja osaaja, mutta tähdet eivät vain ole kohdallaan. Huippupestejä ei riitä kaikille. Usein ihmiset päätyvät tekemään uransa aikana vähän erilaisia hommia kuin lähtökohtaisesti ajattelivat. Vaikka uraansa olisi vähän aikaa tyytymätön, siihen voi olla tosi tyytyväinen eläkkeelle jäädessään.”

Olen korkeakoulutettu varhaiskasvatuksen erityisopettaja ja koen valitsemastani urasta häpeää. ’Kaikki muut’ kaverit ansaitsevat 4000–6000 euroa kuussa, itse odotan indeksikorotusta, jotta pääsen yli kolmen tonnin. Koen alemmuudentunnetta palkastani ja siitä, että valitsin perinteisen naisten ammatin. Koen työni olevan tärkeää, muttei niin hohdokasta kuin kavereilla mainostoimistoissa ja koodareina.”

– Emma, 32

Minulla on perhe, omistusasunto ja elämäni on ihan onnellista, mutta häpeän työtilannettani ja uraani, joka ei tunnu edes lähtevän käyntiin. Suomea johtavat ikäiseni ihmiset ja televisio on pullollaan nuorempia kasvoja, jotka ovat menestyneet elämässä ja urallaan. Itse olen lähinnä istunut kotona, opiskellut ja harrastanut paljon. Minulla on maisterin tutkinto, mutta en ole tehnyt koulutustani vastaavaa työtä puolta vuotta pidempään. En myöskään tiedä, mikä olisi unelma-ammattini.”

– Karoliina, 32

Opiskelin pitkään ja valmistuin maisteriksi alalta, joka osoittautui työelämässä vanhentuneeksi ja ummehtuneeksi: kanttoriksi. Minkäänlaisia kehitys- tai etenemis-mahdollisuuksia ei ole, ja koulutus valmistaa suoraan tähän ammattiin. En osannut varautua opiskeluaikana siihen, että tekisin töitä muualla, ja nyt on hankala saada uutta uraa käyntiin. Hävettää kaikki se aika, jonka käytin opiskeluun ja joka osoittautui hyödyttömäksi.”

– Annika, 31

Kaupanala mielletään usein välietapiksi työuralla, ja yleinen kysymys on: ’Milloin menet oikeisiin töihin?’ Aloitin työt ruokakaupassa 18-vuotiaana. Jossain vaiheessa paineet kasvoivat ja opiskelin ammatin, johon en työllistynyt (enkä olisi halunnutkaan). Kokeilin eri töitä, mutta lopulta palasin myyjäksi ruokakauppaan ja maksoin opintovelkani. Nykyään osaan arvostaa työtäni ja koitan sulkea yhteiskunnan ’menestys-tavoitteet’ ajatuksistani. Harmittaa, ettei duunareita arvosteta, vaikka en tunne ketään, joka ei kävisi ruokakaupassa.”

– Saana, 30

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.