Yhteistyö äidin ja tyttären, Kaija Saariahon ja Aliisa Neige Barrièren, välillä alkoi, kun Aliisa oli seitsemänvuotias. Kaija ryhtyi silloin kirjoittamaan tyttärelleen pieniä viulukappaleita.
”Siitä lähtien Aliisa on kaiken muun ohella säännöllisesti soittanut myös minun musiikkiani, eikä varmaan kukaan muu voikaan olla siinä samalla tavoin sisällä.”
Kahden taiteilijan, säveltäjän ja viulistin, yhteistyö on sujunut hyvin jo vuosia. Heidän tiensä musiikin ammattilaisiksi ovat kuitenkin olleet hyvin erilaiset.
Kaija syntyi 1950-luvulla helsinkiläiseen perheeseen, jossa ei harrastettu taidemusiikkia. Jos kotona jokin musiikki soi, se oli iskelmää. Aliisa taas syntyi taidemusiikin keskelle 1990-luvun Pariisissa. Sekä äiti että isä Jean-Baptiste Barrière ovat säveltäjiä.
Kaija pohtii, ettei kumpikaan lähtökohta ole yksiselitteisesti hyvä tai huono. Vaikka hänellä itsellään kodin tarjoama musiikkipohja oli heikko, ei syntyminen muusikkoperheeseen ole sekään pelkästään ruusuista. Tunnetun säveltäjän lapset voidaan helposti nähdä vain vanhempansa kautta.
Aliisan kokemukset vaihtelevat asuinmaasta riippuen. Kun hän opiskeli New Yorkissa ja Oslossa, monet eivät tienneet, kuka hänen äitinsä on. Suomen musiikkipiireissä tilanne on toinen.
”Täällä kaikki tietävät, että olen Kaija Saariahon tytär. Se voisi luoda ylimääräisiä paineita. Mutta minä olen sellaisella alalla, etten voi liikaa ajatella, mitä muut ajattelevat minusta. Minä teen parhaani, ja siinä se”, Aliisa sanoo.
Kaija on samaa mieltä. Muiden ajatuksia on turha miettiä. Monesti palkittu ja arvostettu nykysäveltäjä on itse saanut oman osansa ennakkoluuloista.
”Jossain vaiheessa moni kollega oli sitä mieltä, että minulla menee hyvin, koska olen nainen. Sitä ennen olin taistellut kaksikymmentä vuotta, että joku ottaisi minut vakavissaan, vaikka olen nainen. Yhtäkkiä ihmisten silmissä asia kääntyi päinvastaiseksi.”
Tyttärellä vahva yhteys musiikkiin
Kaija kertoo, että Aliisalla oli alusta asti vahva yhteys musiikkiin. Hän potki musiikin tahdissa jo kohdussa. Kun Aliisa sitten vauvana katseli tuttipullon ravistelua, hän alkoi tanssia sen tahtiin. Jos lapsi kuuli musiikkia, hän lauloi kappaleen heti perässä.
”Kun työnsin Aliisaa vaunuissa kadulla, hän alkoi laulaa kuin olisin painanut napista. Se oli hassua, koska hän oli muuten ujo, mutta vaunuissa lauloi raikuvalla äänellä.”
Kolmevuotiaana Aliisa alkoi soittaa kannelta musiikkileikkikoulussa. Myöhemmin viulusta tuli hänen ykkössoittimensa. Konservatoriossa Ranskassa Aliisa myös soitti pianoa, lauloi kuorossa ja opiskeli musiikin teoriaa.
Tyttären vahva persoona tuli esiin erityisesti, kun kyse oli musiikista. Jos Kaija yritti kertoa huomioitaan Aliisan soittamisesta, tyttö vaiensi hänet nopeasti.
”Jo pikkutyttönä Aliisa sanoi, että jos minä haluan olla samassa huoneessa, kun hän tekee töitä, minun pitäisi olla hiljaa.”
Äiti kuin kuningatar
Kun lapset asuivat vielä kotona, perhe vietti suurimman osan ajasta Pariisissa. Suomi pysyi kuitenkin koko ajan läheisenä. Kaija on puhunut lapsilleen Aliisalle ja tämän isoveljelle Aleksille aina suomea.
Kun Aliisa oli kolmevuotias, perhe asui vuoden Helsingissä. Silloin sisarukset alkoivat puhua suomea myös keskenään. Se jäi heidän keskinäiseksi kielekseen, vaikka kummankin ensimmäinen kieli on ranska.
Perheellä on ollut Ranskassa myös maaseutupaikka, jossa Kaija on usein tehnyt sävellystöitään. Kun lapset olivat pieniä, äidille piti antaa työrauha.
”Äiti oli vähän kuin kuningatar, joka meni torniin, ja sitten häntä ei saanut häiritä. Me leikimme Aleksin kanssa puutarhassa ja välillä odotimme, että äiti tulisi vilkuttamaan ikkunasta.”
Aliisaa muisto naurattaa, mutta Kaija kuuntelee vieressä hämmästyneenä.
”Kuulostaa kamalalta, ei kukaan sanonut minulle silloin, että ne siellä puutarhassa odottavat!”
Taiteilijoiden sanaton yhteys
Aliisan kasvettua aikuiseksi äiti ja tytär ovat asuneet vuosia eri maissa ja pitäneet yhteyttä puhelimitse. Kaija saattaa soittaa Aliisalle videopuhelun ja linja pidetään auki, vaikka molemmat tekevät tahoillaan töitään. He eivät välttämättä edes puhu paljon, jakavat vain silloin tällöin jonkin mieleen tulevan ajatuksen.
Saariaho-Barrièren perheessä satunnaista yhteistyötä eivät tee vain äiti ja tytär, vaan kaikki perheenjäsenet keskenään.
Jean-Baptiste on paitsi säveltäjä myös multimediataiteilija, ja Aleksi on perustanut kokeellisen, eri taidemuotoja yhdistävän musiikkiteatterin nimeltä La Chambre aux échos (Kaikukammio). Hän on teatteriohjaaja, dramaturgi ja kirjailija, joka usein työskentelee säveltäjien kanssa, myös vanhempiensa.
Perhepiirin tuoreimpia töitä on tältä syksyltä ensi vuoden elokuuhun siirretty Ekstasis. Esitys koostuu Kaijan ja Jean-Baptisten soolosävellyksistä sekä videosta, joka on Jean-Baptisten käsialaa. Aliisa on yksi kolmesta solistista.
”Yhteistyö on meidän perheessämme luonnollista jo senkin takia, että tutustuin mieheeni työni kautta. Olen tehnyt töitä myös poikani Aleksin kanssa. Jokaisella meistä on omat ammatilliset tavoitteemme ja aikataulumme, joiden joukkoon näitä projekteja sovitetaan’’, Kaija Saariaho kertoo.
Perheen ammatillinen yhteistyö voisi olla monimutkaista, mutta toisaalta kaikilla on ollut alusta saakka omat vahvat taiteelliset identiteettiinsä. Kaija ei ajattele Aliisaa ja Aleksia lapsinaan silloin, kun he tekevät yhdessä töitä, vaan oman alansa taiteilijoina.
”Meillä on monia rooleja ja identiteettejä. Aliisa oli jo pikkutyttönä omatahtoinen, mutta toisaalta se muusikko, joka hänessä asuu, on aina ollut herkkä ja intohimoinen.”
Tytär tuntee vetoa orkesterin eteen
Aliisa Neige Barrière on ammattiviulisti. Muusikon ura on ollut hänelle selvä alusta saakka. Se ei kuitenkaan tarkoita, että työ olisi helppoa.
Nyt Aliisa opiskelee toista vuotta Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla. Jos suunnitelmat eivät muutu koronan vuoksi, hän pääsee joulukuussa ensimmäiselle ammattikeikalleen kapellimestarina. Silloin Aliisa johtaa Jyväskylän sinfoniaorkesteria elokuvakonsertissa Lumiukko. Jyväskylässä on jo vuosien ajan esitetty joulun alla klassikkoanimaatio elävän musiikin säestyksellä.
Musiikin johtaminen on kulkenut viulun soiton rinnalla pitkin Aliisan matkaa. Jo lapsena hän pääsi johtamaan konservatorion kuoroa ja lukiossa koulun orkesteria. New Yorkissa hän opiskeli orkesterinjohtamista, mutta viulu pysyi hänen pääaineenaan.
Aliisa on käynyt myös kapellimestari Atso Almilan kursseilla. Vaikka Atso kannusti hakemaan Sibelius-Akatemiaan, päätös vaati sisäistä pohdintaa.
”Minun piti taistella mielessäni sen ajatuksen kanssa, että kehtaanko ja uskallanko.”
Aliisa kertoo miettineensä, onko hänellä jonkinlainen ego-ongelma, kun hän tuntee vetoa orkesterin eteen.
”Tuntui omituiselta, että halusin seistä muiden edessä, vaikka olen muuten aika ujo ihminen. Mietin, miten voin saada nämä molemmat puolet persoonastani yhteen.”
Aliisalla oli mielessään tietynlainen kuva kapellimestareista. Eikä stereotypia ole syntynyt tyhjästä. Historia on täynnä suuria maestroja, jotka ovat olleet temperamenttisia ja kovaäänisiä miehiä.
”Minun oli vaikea samastua siihen mielikuvaan. Sitten tajusin, että minä ja muut voimme muuttaa stereotypioita. Jokainen voi olla oma itsensä, eikä kapellimestarin tarvitse vetää mitään roolia.”
Aliisalle johtaminen ei ole pomoilua, vaan kapellimestari ja soittajat tekevät ennen kaikkea yhteistyötä. Hän toivoo, että johtamisen kulttuuri on muuttumassa musiikkimaailmassa siinä missä muillakin aloilla.
”Rakastan musiikkia ja rakastan tehdä yhteistyötä muiden kanssa. Saan soittajilta energiaa, joka ravitsee minua, ja ehkä pystyn antamaan siitä jotain heille takaisin. Musiikki on dialogia.”
Pitääkö menestyvän säveltäjän olla mies?
Vaikka Aliisa löytää itsestään kapellimestarin työstä nauttivan puolen, hän pitää itseään äitinsä kaltaisena introverttina. Kaija Saariaho koki nuoruudessaan omat epäilyksen aikansa, ennen kuin uskallus lähteä säveltäjän polulle löytyi. Hän opiskeli musiikin ohella graafista suunnittelua ennen kuin aloitti sävellyksen opinnot.
Kun Kaija kuuntelee Aliisan ajatuksia stereotypioista ja identiteetistä, hän tunnistaa niissä samaa kuin omassa tarinassaan.
”Kaikilla, myös minulla, oli siihen aikaan sellainen kuva, että jos haluaa olla hyvä säveltäjä, täytyy olla hyvä muusikko ja esiintyjä, ja ennen kaikkea mies.”
Kaija oli aloittanut musiikkiopinnot jo lapsena. Soittimina olivat paitsi piano, myös viulu, kitara ja urut. Kaijan vanhemmat olivat kuitenkin kauhuissaan, kun he kuulivat tyttärensä säveltäjähaaveista. He eivät uskoneet, että hän voisi elättää itsensä sillä työllä. Lisäksi he tiesivät, kuinka paljon Kaija inhosi esiintymistä.
”Minun piti ymmärtää, että huolimatta heikkouksistani esiintyvänä muusikkona, minulla oli valtava tarve säveltää. Stereotypiat piti vain todella unohtaa.”
Minun elämäni
Kaija kertoo olleensa lähes epätoivoinen ennen päätöstään pyrkiä sävellysluokalle. Hän tunsi, että elämä valuu hukkaan, jos hän ei sävellä.
”Näin silmissäni tiimalasin, jossa hiekka valuu ja minä vain jänistän.”
Nuoren naisen ahdistus kasvoi niin suureksi, että vertaaminen muihin oli pakko lopettaa. Kun hän sitten uskalsi lähteä säveltäjän tielle, hän ei ajatellut tulevaisuutta eikä sitä, menestyisikö hän urallaan. Se ei ollut tärkeää.
”Tajusin, että tämä on minun elämäni ja minun on yritettävä tehdä sitä, mitä todella haluan. En ajatellut mitään muuta kuin sitä, miten voin löytää itseni musiikista. Se oli minun ainoa energian ja tuskan lähteeni.”
Mitä ammattilaisuus vaatii?
Vaikka Kaija Saariaho on aina ollut paljon tekemisissä muusikoiden kanssa, tyttären elämän seuraaminen on opettanut häntä ymmärtämään soittajien elämää entistä syvällisemmin.
Kaija kokee velvollisuudekseen auttaa ja kannustaa nuoria muusikoita. Hänestä on tärkeää, että nuoressa polvessa on ihmisiä, jotka jaksavat tehdä sen valtavan työn, mitä ammattimuusikkous vaatii. Se ei ole vain älyllistä, kehollista ja taiteellista instrumentin hallintaa, vaan siinä pitää myös uskaltaa matkustaa syvälle itseensä.
Kaija painottaa musiikin merkitystä.
”Musiikista saa henkistä voimaa, se on todella tärkeä osa ihmisyyttä. Musiikki on jakamista ja kommunikointia. Elämme kaupallisessa maailmassa, jossa myös musiikista on tullut kauppatavaraa.’’
Aliisankin mielestä kaupallisuuden vaatimus on muusikoiden suurin haaste.
”On aika rohkaistua ja miettiä enemmän dialogia ja ihmisiä. Kyse on yksinkertaisesti uusien sukupolvien elämästä”, Aliisa lisää.
Musiikki on osa kaikkien elämää tavalla tai toisella. Se tarjoaa tavan käsitellä sisällä olevia asioita, vaikka sitä ei tekisi ammatikseen. Myös harrastaminen ja musiikin kuunteleminen ovat merkityksellisiä.
”Ammatti ei välttämättä ole kaikille onnellisin tapa olla tekemisissä musiikin kanssa”, Kaija huomauttaa.
Molempia naurattaa. Saariaho-Barrièren perheessä ei ole koskaan oikein osattu lomailla. Kaikki ovat vapaita taiteilijoita, ja töitä tehdään silloin, kun niitä on.
Lomailuyrityksiä on tehty, mutta usein soittimet, tietokoneet ja partituurit tahtovat tulla lomalle mukaan. Työ täyttää ison osan jokaisen perheenjäsenen elämästä.
”On todella ihanaa, että me rakastamme työtämme, mutta se voi olla samalla vähän vaarallista”, Aliisa sanoo ja jatkaa:
”Minulla pyörii päässäni koko ajan musiikkia. Kun menen nukkumaan, päässäni kuuluu jotain, ja kun herään, sama jatkuu. Myös yön aikana kuulen musiikkia, varsinkin jos on iso keikka tulossa. Se vie paljon fyysistä ja henkistä energiaa.”
Kaija nyökyttelee vieressä.
”Tervetuloa klubiin! Juuri sellaista se on.”
Haastattelu on julkaistu Eevassa 11/2020
