Kun Kaarina Hazard jäi nuorena leskeksi, hänellä ei ollut kohtalotovereita: ”On järkyttävää kokea asioita eri tahdissa kuin muut”
Kaarina Hazardista tuli ison yleisön suosikki 25 vuotta sitten. Sen jälkeen tuli vihapuhe, jonka jäljet tuntuvat yhä. Onnen tuo arki, vaikka siinä on ollut surua.
Koira on vienyt Kaarina Hazardin aamulla ulos kuten joka päivä. 13-vuotias seiskarinkoiranarttu Tara on 57-vuotiaan Kaarinan ensimmäinen koira sitten lapsuuden. Hän arvelee, että heillä on vielä muutamia yhteisiä vuosia jäljellä. Pitkällä lenkillä hän ja Tara pääsevät yhteiseen rytmiin.
”Iloitsen kulkemisesta, kun rinnalla jolkottelee elävä olento, joka on erilainen kuin minä mutta ei ihminen. On etuoikeus elää toisen lajin rinnalla. Tämän ikäisenä naisena ja kaupungissa kasvaneena olen tapaillut liian vähän eläimiä”, Kaarina sanoo.
Hän on huomannut, että parissa kymmenessä vuodessa suhde lemmikkeihin on muuttunut paljon: nykyään koiran kanssa voi mennä vaikka kahvilaan. Tai kirjastoon, joka on Kaarinan mielestä maailman mahtavimpia paikkoja.
Siellä – ja museoissa ja arkistoissa – on ystävällisin, avuliain ja tilannetajuisin henkilökunta. Kirjastossa saa lukea, ajatella, oppia ja olla hiljaa toisten kanssa.
”En anna koskaan anteeksi Sauli Niinistölle sitä, että hän esitti kirjastopalveluille maksullisuutta 1997. Se on epäisänmaallinen ja ihmisvihamielinen ajatus, siitä ei pääse yli eikä ympäri.”
Akateeminen sekatyöläinen on Kaarinan käyttämä nimike itsestään: hän kirjoittaa, näyttelee ja on Ylen Pyöreän pöydän panelisti. Aiemmin Twitterinä tunnetussa X:ssä Kaarinalla on yli 20 000 seuraajaa.
X:ssä Kaarina kommentoi maailman menoa, seuraa kansainvälistä mediaa ja lukee asiantuntijakommentteja. Hänen mielestään sosiaalinen media on miellyttävä alusta.
”Ei ole somea, joka olisi vain huono tai räävitön. Sosiaalinen media ei ole virta vaan sitä, millaiseksi sen itselleen tekee”, Kaarina sanoo.
Netti on kuitenkin poistanut maailmasta viiveen, joka lauhduttaa tunteita.
”Kun maapallon toisella puolella tapahtuvat asiat ovat samalla ruudulla kuin lähikauppa, on vaikeaa pitää etäisyyttä ja ymmärtää mittakaavaa.”
Vaikka netti on Kaarinan mielestä aarreaitta, hän povaa paikalliselle kulttuurille ruusuisia aikoja. Pelkkä verkossa reagointi ei riitä. Sitä paitsi sielläkin voi tuntea ulkopuolisuutta, jos omille reaktioilleen ei saa huomiota.
”Ihmisten yhteen keräytyminen on uusi musta, ennustan. Haluamme, että joku huomaa hommani ja tunteeni. Mutta voin toki olla väärässä, sillä edustan väistyvää sukupolvea.”
Mä kyllä tiedän, miten se Kaisu pitäisi tehdä. Nämä Kaarinan sanat avasivat tien roolityöhön, josta hänet edelleen muistetaan.
Tänä vuonna on kulunut 25 vuotta siitä, kun televisioelokuva Liian paksu perhoseksi sai ensi-iltansa. Kaarina näytteli toista pääroolia, tomeraa myymäläapulaista Kaisua. Elokuva perustuu alavutelaisen Sisko Istanmäen hittiromaaniin.
Kolmikymppinen Kaarina oli kirjoittaja ja harrastajanäyttelijä. Hän oli saanut kirjan joululahjaksi ja vaikuttunut. Sen jälkeen hän oli nähnyt lehtijutun, jossa ohjaaja Heidi Köngäs kertoi tekevänsä kirjasta elokuvaversion ja valitteli, ettei ollut vielä löytänyt Kaisun esittäjää.
Kaarina soitti Köngäkselle Ylen vaihteen kautta. Tämä oli ihmeissään mutta kutsui soittajan koekuvaukseen.
”Tunsin suurta sympatiaa Kaisua kohtaan. Olen ollut iso lapsi, nuori ja aikuinen. Olin mielissäni, että sain roolin.”
Kaarinalle iso on vahvan synonyymi.
”Olen voinut luottaa kehooni. Se on palvellut minua hyvin ja antanut minulle kaksi lasta. Olen terve. En tietenkään tiedä, millaista elämäni olisi, jos olisin 45-kiloinen blondi.”
”En saanut silloin ainoatakaan läskihuora-kommenttia enkä minkään valtakunnan moittivaa tai ilkkuvaa viestiä. Tämän ajan tyttöjä haukutaan, huoritellaan ja pilkataan hirveästi.”
Liian paksu perhoseksi on tarina vahvasta naisesta ja heikosta miehestä. Kaisu oli tavallinen ja tunnistettava.
”Suomalaiset tunsivat, että asiat ovat justiinsa näin. Mutta suosio yllätti meidät kaikki.”
Nykyajan ulkonäkökommentointiin verrattuna 1990-luvun lopulla pääsi Kaarinan mielestä helpolla.
”En saanut silloin ainoatakaan läskihuora-kommenttia enkä minkään valtakunnan moittivaa tai ilkkuvaa viestiä. Tämän ajan tyttöjä haukutaan, huoritellaan ja pilkataan hirveästi. Kaikki on kameroissa ja sosiaalisessa mediassa. Kuvaan asettuminen koetaan niin röyhkeäksi, että se antaa luvan haukkua.”
Kaarinalle on sanottu, että hän on pelottava ja rohkea. Hän huomauttaa, että pelottavaksi nimeäminen on tapa sulkea ihminen sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle. Hän ei ole itse kokenut ulkopuolisuutta.
”En ole myöskään päättänyt olla erityisen rohkea. Jollakin tavalla olen mennyt elämässäni eteenpäin asia kerrallaan.”
Kaarina oppi länsi- ja itäsuomalaisen kielen ja mentaliteetin. Hän syntyi turkulaisten vanhempien tyttäreksi Kuopiossa, josta muutettiin insinööri-isän työn perässä Jyväskylään. Lukea Kaarina alkoi nelivuotiaana.
”Liian aikaisin, koska en ymmärtänyt tekstistä hevon humppaa.”
Lukiessaan Kaarina sai päähänsä, että sanomalehti on tärkeä. Hän oppi varhain, että esimerkiksi viljan hinta on merkittävä asia, koska se on lehdessä. Kun Kaarina 2000-luvulla alkoi kirjoittaa kolumneja, hän valitsi aiheekseen uutismedian.
”Ajattelin, että se on pontevaa kansalaistoimintaa ja että toimittajat ovat mielissään siitä, että joku lukee heidän juttujaan niin tarkkaan. Olin väärässä. Eivät journalistit halua keskustelua vaan faneja. Jos sitä ei pysty tarjoamaan, on paras pitää turpansa kiinni.”
Kaarina yrittää olla seuraamatta perinteisiä uutismedioita, koska jos hän seuraa, hän haluaa kommentoida. Siitä taas ei seuraa ”mitään hyvää”. Hänellä on siitä kokemusta.
Kaarina kirjoitti tammikuussa 2010 Iltalehteen kolumnin, joka käsitteli edesmennyttä vapaaottelijaa ja kansanedustajaa Tony Halmetta. Kaarinan mielestä media teki traagisesta ihmisestä sankaria, ja kolumnin oli tarkoitus kritisoida sitä. Teksti kuitenkin tulkittiin vainajan halventamiseksi.
Kaarina sai valtavasti palautetta, jota tänä päivänä kutsutaan vihapuheeksi. Nykyisin monilla on siitä kokemusta mutta silloin ei ollut ja Kaarina jäi yksin. Freelancerkirjoittajana hänellä ei ollut esihenkilöitä eikä työterveyshuoltoa.
”Tunsin valtavaa ulkopuolelle sysätyksi tulemisen tunnetta. Minua kohdeltiin katastrofin silmässä kuin olisin ollut suuri vallankäyttäjä. En tänäkään päivänä ymmärrä, millä perusteilla. Luulin osallistuvani keskusteluun, jota muutkin käyvät. Yhtäkkiä olin objekti ja muutuin ihmisestä tavaraksi. Se oli inhottava kokemus.”
Hän sanoo, ettei toivu siitä koskaan.
”Toipumispuhe on ylipäätänsä järkyttävää ja ärsyttävää. Ei meistä kenellekään käy niin, että suurten elämäntapahtumien jälkeen palaudumme entisellemme. Kaikki jää osaksi meitä.”
Kahta aikuista lastaan hän on pyytänyt olemaan googlaamatta itseään, kun hän on kuollut.
”He tietävät, mitä on tapahtunut, mutta en halua heidän pahoittavan mieltään.”
”Olen ainoastaan iloinen siitä, että tulin äidiksi ennen nettiä. Ystäväpiirissäni lapset hoidettiin niin, että heille annettiin kylmä nakki käteen.”
Lapsia Kaarina halusi pienestä asti. Esikoisensa hän sai yli 30-vuotiaana.
”Äidiksi tultuani minun on ollut vaikea ymmärtää, mitä tekisin ilman lapsiani. He ovat aina olennainen osa minua. Ei ole olemassa minua, joka ei olisi vanhempi ja johon voisin verrata. Ajattelen suurella myötätunnolla heitä, jotka ovat menettäneet lapsensa. Sen täytyy olla hirveää.”
Kaarina muistuttaa kuuluvansa ikäpolveen, jota koulussa peloteltiin raskaaksi tulemisella. Yhtenä kauniina aamuna sanottiinkin, että lapsia olisi pitänyt jo tehdä.
”Olen ainoastaan iloinen siitä, että tulin äidiksi ennen nettiä ja paineita siitä, mitä pitää kokeilla, mitä pitää tuntea ja miten pitää kakaransa hoitaa. Omassa ystäväpiirissäni lapset hoidettiin niin, että heille annettiin kylmä nakki käteen.”
”Jossain vaiheessa luin sellaisten naisten kokemuksia, jotka olivat menettäneet miehensä sodassa. Sotaleskillä oli toisensa, yhteinen kokemus.”
Reissussa jossain päin Eurooppaa Kaarina kohtasi 1990-luvun alkupuolella skottilaisen miehen, josta tuli hänen puolisonsa ja lastensa isä. Koti perustettiin Suomeen.
”Kulttuurierot eivät olleet valtavia, koska olimme kaksi pohjoiseurooppalaista protestanttia.”
Puolison kautta Kaarina on silti saanut kosketuksen skottikulttuuriin, sukua sieltä ja myös uutta perspektiiviä. Pohjoismaihin verrattuna Britannia on luokkayhteiskunta.
”Suomessa ihmisen puheesta kuulee syntymäseudun, Britanniassa luokan, ja se on ehdoton ja ratkaiseva. Siellä ymmärtää, mitä kieli voi merkitä ja millaisia jakoja se aiheuttaa. Siinä tajuaa, miten äärimmäisen marginaalista elämä on Pohjoismaissa.”
Kaarina ehti elää vaimona 18 vuotta. Aviomies kuoli nuorena lyhyen sairauden jälkeen, ja Kaarina jäi leskeksi 44-vuotiaana 2010.
”Nuorena leskeksi jääviä on vähän. On järkyttävää kokea asioita eri tahdissa kuin muut. Jossain vaiheessa luin sellaisten naisten kokemuksia, jotka olivat menettäneet miehensä sodassa. Sotaleskillä oli toisensa, yhteinen kokemus. Kenellekään ystävistäni ei ollut käynyt samalla lailla kuin minulle”, Kaarina kertoo.
Puolison menetys on Kaarinalle osa elämää, yksi niitä asioita, joita voi tapahtua ihmisille.
”Tulee ilta, yö ja uusi aamu. Päivästä toiseen elämä menee eteenpäin.”
Historiasta kiinnostunut Kaarina muistuttaa, että ennen penisilliinin keksimistä ihmiset olivat tottuneempia menetyksiin, koska kulkutauti saattoi tappaa puolet kylästä. Kaikki saattoi muuttua hetkessä.
”Ennen kärsimys oli osa ajan kulumista ja tavallista elämää. Penisilliinin käyttöönotto sai meidät ajattelemaan, että olisimme valmiita; ikään kuin meille olisi luvattu, että elämä jatkuu samanlaisena.”
Kaarina uskoo, että voimakas uskonnollisuus perustui siihen, ettei ihminen muuten voinut kestää toistuvia menetyksiä.
”Ihminen tarvitsi idean siitä, että kaiken takana oli joku suurempi suunnitelma. Jumala antoi ja otti. Ihmisen elämä oli hänen käsissään. Siinä mielessä penisilliini tappoi meiltä Jumalan ja idean siitä, ettei elämä olekaan pelkkää sattumanvaraista kaaosta.”
Surua Kaarina tuntee tällä hetkellä maaseudun autioitumisesta. Hän on nähnyt, miten tyhjää kirkonkylissä on. Siellä ei näy juuri ketään.
”Ne seudut ovat rakkaita niille, jotka asuvat siellä. Samaan aikaan muut haluavat sieltä pois. Siinä on jotain hyvin surullista.”
Kaarinan mielestä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan vielä rakennettiin yhteistä Suomea.
”Sitten Suomi tuli valmiiksi. 1980-luvun lopulla tulivat ensin kulutusjuhlat ja sitten kankkunen, lama. Sen jälkeen ei ole enää palattu siihen ideaan, että rakennamme yhdessä tätä maata. Rahasta on tullut esperanto. Olemme ilmeisesti päättäneet, että kaikki asiat taipuvat sen alle, vaikka olisi muitakin näkökulmia.”
Ystävät ovat Kaarinalle tärkeitä, ja heihin hän myös tukeutuu. Hän uskoo, että syvät ystävyyssuhteet lähtevät yleensä fyysisistä tilanteista, kuten koulusta, opiskelusta tai pikkulapsivaiheesta, ja että ne paranevat vuosien myötä. Silloin suhteessa on paljon kerroksia.
”Pitkissä ystävyyssuhteissa parasta on se, että ne muuttuvat elämänolosuhteeksi. Jos ystävyydet ovat hyvin perustettuja, ne pysyvät, vaikka toinen tekisi ratkaisuja, joita ei käsitä.”
Kaarina on mielellään tavallinen rouva Itä-Helsingistä.
”Elän suurenmoista elämää, koska minulla on lapset, hyviä ystäviä, koira ja kirjastot. En osaa ajatella, mitä vielä pitäisi saada. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmalta tuntuu, että olen tavallinen valinnoissani ja mieltymyksissäni.”
Kanadaan Kaarina voisi matkustaa, sillä hän ei ole käynyt maassa ja siellä on neulontafestivaaleja. Kaarina neuloo kotitarpeiksi muun muassa sukkia. Hänestä olisi mahtavaa tehdä reissu, jolla ei olisi muuta päämäärää kuin neulontafestareiden kiertäminen pikkukaupungeissa.
Ja Kanadassa olisi varmasti myös eläimiä, lampaita.
Juttu on julkaistu Eevassa 1/2024.
